No miten ois joku kirjailijavierailu?

Kirjaston oletetaan nykyään järjestävän paljon erilaisia tapahtumia ja näyttelyitä. Siis ”päättäjät” ja suuria strategisia linjoja maalailevat visionäärit olettavat; asiakkaat olettavat lähinnä, että hyllyissä on kirjoja. Monet ovat edelleen siinä käsityksessä, että se on kirjaston perustehtävä: lainata kirjoja. Ja onhan se, vaikka virallisista strategioista kirjat puuttuvat nykyään jo lähes kokonaan. No, mainitaan Yleisten kirjastojen neuvoston strategiassa 2010-2015 sentään, että kirjasto ”ruokkii kaikenikäisten lukutottumuksia, mielikuvitusta ja tiedonhalua”. Se sujunee parhaiten laajalla kirjavalikoimalla.

Mutta muuten: kirjasto on strategioissa langatonta nettiä, etätyöskentelytiloja, sisällöntuotantoa, yhteistyötä eri toimialojen kanssa, olohuone, rauhallinen tila, elokuvaesityksiä, musiikinkuuntelua, kahvila, aamuisin ja sunnuntaisin auki + aktiivinen näkyjä mediassa. ”Kirjasto tukee yhteisöään tapahtumilla, tarjoamalla toimintatiloja ja osallistumalla yhteistyöhankkeisiin. Siellä kansalainen voi myös tuottaa ja tallentaa omia sisältöjään.” Nykymenoon verrattuna Rauman kirjaston perustamiskokouksessa 161 vuotta sitten kirjattu kirjaston tehtävä ”edistää palvelus- ja työväessä halua ja taipumusta saada vapaa-aikoina lukemalla hyödyllisiä ja tarpeellisia tietoja” vaikuttaa peräti vaatimattomalta tavoitteelta.

Hyödyn ja tarpeen käsite on laajentunut kattamaan myös viihtymisen ja elämykset. Sekään ei pelkästään riitä, vaan kirjaston tulisi tarjota myös tiloja ja mahdollisuuksia asiakkaiden itse tuottamaan toimintaan ja sisältöihin. Pitäisi olla jonkinlainen vapaa ja ilmainen kulttuurikeskus, joka antaa ihmiselle tiedot, tilat ja resurssit sekä vapaa-aikaan, että työhönkin. Liikunnan puolellekin jo monet kirjastot laajenevat, kun lainaksi voi saada vaikka kävelysauvat tai jumppanauhan.

Hyviä tavoitteitahan nämä ovat. Harmi vaan, ettei niihin kirjastoalan koulutuksessa ole panostettu kuin viimeiset vuodet. Useimmilla kirjastolaisilla ei ole koulutusta tapahtumien tuottamiseen, tiedottamiseen, mediassa toimimiseen, tietotekniikan uutuuksien hallintaan, laajaan yhteistyöhön yli kunta- ja hallintokuntarajojen tai sisällöntuottamiseen. Nämä tiedot ja taidot pitää omaksua omin päin. Monet ovat opiskelleet silloin, kun kirjastotyö oli kirjojen hankkimista, luettelointia ja tuntemista. Siksi joskus tulee vastarintaa: tuntuu, että kirjaston rajoja venytetään koko ajan. Kaiken aikaa pitää ottaa uusia palveluja käyttöön, hallita jostain ylhäältä syliin putoavia uusia tehtäviä ja omaksua tietoja ilman, että se perustehtävä kuitenkaan häviää tai muuttuu miksikään. Tehtäviä tulee siis koko ajan lisää, mutta henkilökunta vähenee. Tämä tuottaa joskus stressiä. Toki näin taitaa olla kaikilla aloilla.

Mutta kun olisikin palkkalistoilla joku tapahtumientuottaja. Joku, joka työkseen suunnittelisi ja toteuttaisi näitä kirjaston uusia tehtäviä ja voisi käyttää työaikansa kokonaan tähän, ”varsinaisen” kirjastotyön häiritsemättä, ja vapauttaen muiden voimavaroja enemmän perustehtäviin. Ja sitten kun vielä olisi rahaa näiden tapahtumien järjestämiseen ja niistä riittävästi tiedottamiseen. Suurin stressi nimittäin tulee yleensä siitä, kuinka saataisiin ihmiset paikalle näihin suurella vaivalla järjestettyihin tilaisuuksiin. On vaikea houkutella ihmisiä, kun erilaisia tapahtumia on muuallakin kaikki paikat täynnä. Kuinka tavoittaa yleisö? Jos paikalle kutsuu jonkun suuren nimen, on palkkiotoive yleensä sellainen, että vuoden tili hupenee kerralla tai parilla. Tonnilla ei ihmeitä tuoteta. Jos tilaisuus on kotikutoisempi, vaarana on, että tilaisuuteen ei tule kukaan. Onko nolompaa, kuin kirjailijavierailu ilman yleisöä? Se on pettymys kaikille; sekä esiintyjälle, että kirjaston henkilökunnalle, joka on stressannut tapahtuman järjestämiseksi ja siitä tiedottamiseksi. Kaikki vaiva on mennyt hukkaan. Siksi usein pyritään saamaan paikalle edes jonkinlainen yleisö, vaikka sitten kutsumalla tai puoliväkisin. Joskus kuitenkin käy mielessä ajatus, että onko mielekästä, jos kirjasto tuottaa sekä tapahtuman, että vielä yleisönkin paikalle?

Siitä huolimatta: näyttelyjä, kursseja, kirjailijavierailuja ja muita tapahtumia tullaan järjestämään tänäkin vuonna. Tule paikalle ja anna positiivinen elämys sekä itsellesi, että meille. Viime vuonna Rauman kirjasto tuotti itse tai tarjosi tilat yli neljällesadalle (kyllä!) virallisesti tilastoidulle oheistapahtumalle. Se on aika paljon se.

Menneisyyden kaikuja

”Kyllä se sit alkaa menemään, kun tottuu”, lohdutti haastattelija väliajalla. ”Kerrot vaan ton, mitä äskenkin kerroit”. Niin kai. Paperillahan se on ihan helppoa, ja ilman kameroita. Senkun vastaa haastattelijan kysymyksiin, jotka kaikenlisäksi on edeltä käsin käyty läpi. Helppoa kuin mikä. Aika jähmeältä se silti tuntui, kun kamera laitettiin päälle. Tämä oli sentään ensimmäinen kertani televisiossa (jos sitä 70-luvun lopun tv-välähdystä ei lasketa). No, meni purkkiin kuitenkin.

Hetkeni parrasvaloissa oli kyllä aika lyhyt. Rauma-TV:n ryhmä kävi tekemässä jutun pääkirjaston Rauma-huoneesta ja toisen mm. Finlandia-palkinnon vaikutuksesta lainauslukuihin. Siis kaksi keikkaa yhdellä iskulla, eli pari 5 minuutin haastattelua. Rauma-huonetta esiteltiin myös tuoreessa kaupungin tiedotuslehdessä, Rauma-kokoelman hoitajan, Uotilan lähikirjaston johtaja Anneli Näätäsen, kirjoittamassa artikkelissa.

Jaa mikä Rauma-huone? Rauma-huone on pääkirjaston yläkerrassa sijaitseva varsin viihtyisä, vanhahtavin Boknäs-kirjahyllyin ja muulla rekvisiitalla sisustettu kokoelmahuone, jossa säilytetään pelkästään Raumaan liittyvää ja raumalaisten tekemää aineistoa. Toisin kuin normaalit kirjaston kokoelmat, joista myös kaiken aikaa poistetaan aineistoa (kun kerran uutta hankitaan jatkuvasti lisää, mutta tila pysyy samana), Rauma-kokoelma on eräänlainen raumalaisen kulttuurin arkisto. Tarkoitus on kerätä jälkipolville suurin piirtein kaikki mahdollinen raumalaisten tuottama kirjallisuus, lehdet, musiikki, jopa erilaisten esitysten tallenteet. Huoneessa, ja sen yhteydessä olevassa varastossa on mm. raumankielinen aineisto, raumalaisten kirjailijoiden romaanit, Raumaa koskevat tietokirjat, Länsi-Suomi ja Uusi Rauma-lehdet hamasta alusta asti, kaikki Rauman keskusviraston tuottama materiaali, kymmenittäin erilaisia Raumalla joskus ilmestyneitä lehtiä ja lisäksi suuri määrä karttoja ja erilaisia pienpainatteita. Kokoelmaa on kerätty jo 50-luvulta lähtien.

Rauma-kokoelma on museomainen sikälikin, että siitä ei saa lainata, mutta paikan päällä aineistoa toki saa tutkia. Useimmista kirjoista toki löytyy lainattavakin nide kirjaston varsinaisesta kokoelmasta. Yleisimmin Rauma-huoneesta voi tavata sukututkijan tai kotipaikkakuntansa lähihistoriasta kiinnostuneen asiakkaan. Jotakuta kiinnostaa, mitä Raumalla tapahtui sinä vuonna tai päivänä kuin hän syntyi, joku toinen hakee jotain vanhaa kuolinilmoitusta tai taustamateriaalia erilaisiin tutkimuksiin. Jos haluat vaikkapa selvittää, mitä Olkiluodon ydinvoimalasta on raumalaisten lehtien yleisönosastopalstoilla sanottu vuosien varrella, suuntaat Rauma-huoneen varastoon. Tai ensimmäisenä kannattaa suunnata kirjaston työntekijän pakeille, että saat varaston oven auki. Itse huone on avoinna silloin kun kirjastokin.

Rauma-kokoelmaan otetaan kaikki raumalainen aineisto tyylisuunnasta riippumatta, mutta varsinkin musiikkia (erityisesti omakustanteet) voi joskus jäädä hankkimatta, jos kirjasto ei saa uutuudesta tietoa, eivätkä tekijät tiedä sitä meille tarjota. Siis: jos olet julkaissut vaikka pienen omakustannerunoteoksen tai bändisi on vääntänyt kasaan demon tai sinkun, niin tarjoa sitä kirjastolle. Me ostamme ainakin yhden kappaleen kokoelmaamme, emmekä esitä laatuvaatimuksia. Näin tuotoksesi säilyy jälkipolville ja liittyy osaksi raumalaista kulttuuriperintöä.

Ja kun kulttuuriperinnön säilyttämiseen päästiin, niin muistapa lähettää meille kirjastomuistojasi. Kirjasto on alkanut kerätä kaikkien raumalaisten muistoja kirjastosta eri ajoilta. Lyhyitäkin muisteluksia, tunnelmia, juttuja ja sattumia. Kuvia otamme erittäin mielellämme vastaan. Projekti on juuri startannut, ja pohjalle olemme saaneet muutamien raumalaisten kirjailijoiden muistoja, joita voi käydä nettisivuillamme lukemassa. Rauman kirjastosta on tarkoitus tehdä nettiin historiikki ja perustaa myöhemmin erityiset sivut kirjastomuistoille. Muistoja otetaan vastaan koko vuosi, ja siitäkin eteenpäin. Rauman 570-vuotisjuhlan kunniaksi on myös keskusvirasto keksinyt kerätä tänä vuonna raumalaisten muistoja kaupungistaan. Sinnekin voitte muisteluja lähettää. Mutta kirjastolle kirjastomuistot, me nimittäin keksittiin tämä idea ensin.

Säiden armoilla

Jos metsässä kaatuu puu, eikä kukaan ole sitä näkemässä, kuuluuko siitä ääni? Kuuluu siitä: ensin terävä räsähdys ja sitten seiniä täräyttävä romahtava ääni. Olen kuullut sen äänen. Heräsin siihen eilen aamulla. Olin vanhempieni luona käymässä Huittisissa, heräsin tuulen kohinaan ja sitten räsähteli ja tömähti. Kuvittelin, että tuuli oli kaatanut jonkun seinän nojalla olevan rakennelman, vaikka tikkaat tai trukkilavakasan (sellaista ei kyllä talon seinustalla ollut). Aivan selvästi joku kuitenkin tuntui osuvan seinään ja tunsin tärähdyksen.

Selvisi kuitenkin, ettei taloa päin ollut kaatunut mitään. Onneksi. Yli 20 metrinen kuusi tekee pahaa jälkeä katolle pudotessaan. Tämä kuusi kuitenkin päätti kaatua talon päädyn suuntaisesti, noin 10 metrin päähän siitä missä nukuin. Vahingot jäivät muutamaan pienempään puuhun, jotka kuusi vei mennessään. Myöhemmin huomattiin tontilla kaatuneen vielä 2 muutakin puuta. Ja sähköt katkesivat.

Päivällä suuntasin kohti Euraa ja tuhon laajuus alkoi selvitä. Kaikkialla näkyi kaatuneita puita, useita raivattiin parhaillaan pois. Huittisten ja Säkylän välisellä tiellä oli paikoin 10 metrin välein tielle kaatuneita kuusia, jotka jo onneksi oli ehditty pätkiä ja raivata tieltä syrjään. Erään talon katolla oli ainakin 5 puuta, yksi pakettiauto oli myös jäänyt kaatuneen puun uhriksi. Silti ihmetytti, kuinka loppujen lopuksi lähes kaikki rakennukset olivat säästyneet vaurioilta. Puita oli nurin tonteilla, mutta en nähnyt kuin pari puun alle jäänyttä taloa. Köyliön Vuorenmaassa harva mäntykangas oli toi mieleen jättiläismäisen ja huolimattoman metsurin taimikonharvennustalkoot: puita oli kaatuneena sikin sokin kaikkialla tien varressa. Polttopuusta ei tule olemaan pulaa lähiviikkoina. Kaatunut katulyhty kaulaili isoa kuusta koulun viereisessä ojassa, katsellen ainoalla silmällään ylös taivaisiin. Säkylän hautausmaalla mies kuvasi aivan valtavaa kuusta, joka nojasi 45 asteen kulmassa muihin puihin. Milläköhän vehkeellä se saataisiin turvallisesti ja paikkoja rikkomatta raivattua?

Puita oli kumossa vielä Eurassakin, mutta Pyhäjärven rannan jäätyä taakse ei tuhoja enää juurikaan näkynyt. Kotona oli kaikki ok; pihalla oli toistakymmentä isoa männynoksaa, ja yksi parimetrinen kaksihaarainen roikkui räystäästä kuin vihreäsiipinen ja kookas enkeli olisi huilannut vatsallaan näkymättömissä katonreunalla, toinen siipi tyhjän päällä roikkuen. Naapurin vesiletkuteline oli kumollaan kaivon päällä. Tuuli oli tuonut roskaa ympäri pihan: löysin kaksi muovikassia, karkkipapereita ja A4:lle tehdyn koulutehtävävastauksen, jossa puhuttiin ”lihakunnon säilyttämisestä”. Jouluvalot repsottivat terassilla sammuneina. Sähköt olivat poikki, olleet ilmeisesti jo jonkin aikaa.

No, ei se mitään, aluksi. Pistin takkaan tulen ja raivailin pihaa. Kämppä oli kylmennyt 15 asteeseen, kun ilmalämpöpumppu oli sammunut. Luojan kiitos ei ollut pakkasta. Ilta alkoi hämärtää, tai hämäräähän tähän aikaa vuodesta on päivälläkin. Hain autotallista otsalampun, kävin talouden toimivat taskulamput läpi ja valkkasin parinkymmenen käytetyn pariston kasasta eniten hengissä olevat lamppuihin. Tänään ostan uusia paristoja. Kynttilöitä ei ollut tullutkaan poltettua vielä tänä talvena, mutta niitä oli kaapeissa yllin kyllin. Kohta istuin pimeässä takkatulen loimottaessa ja 11 kynttilän antaessa lepattavaa, keltaista valoaan. Tällaista se oli ennen vanhaan aina, ajattelin, ja aloin lukemaan joululahjakirjaa otsalamppuni valossa. Kiire hellitti, ei voinut tehdä mitään. Puhelimesta oli akku loppu, vain työpuhelin toimi, muttei silläkään voinut soittaa: tavoittelemaani numeroon ei juuri nyt saatu yhteyttä.

Olisi tuota ehkä jaksanut kauemminkin, mutta pakastimen sisällön kohtalo alkoi harmittaa. Kädet palelivat, eikä extreme-retki enää tuntunutkaan hauskalta. Pimeässä aika tuntui kuluvan hitaasti ja alkoi väsyttää. Otsalamppu painoi päätä. Kahdeksan maissa ajattelin mennä tunniksi nukkumaan. 40 minuutin päästä heräsin ja kuulin, kuinka kuorma-auto peruutti summeri piipittäen talon vierellä. Aina vaan, ihmeen kauan. Hapuilin taskulampun yöpöydältä, ja silloin tajusin, että piipitys tulikin keittiöstä. Pakastin piipitti varoitusta. Sähköt olivat päällä. Ihminen oli taas voittanut luonnon, hetkeksi.

Salahevari

Tiedät tulleesi vanhaksi, kun nuoruuden suosikkilevystäsi julkaistaan 25-vuotisjuhlajulkaisu. Mutta ei se mitään, sillä kaikki paitsi henkinen vanheneminen on sallittua. Jotkut asiat vain eivät vanhene, hyvä musiikki esimerkiksi.

Kuinkahan moni ihminen kuuntelee vielä 38-vuotiaana musiikkia, jota kuunteli 12-vuotiaana? Eikö musiikkimaun pitäisi iän myötä kypsyä ja jalostua, kun ymmärtää, mitä on todella hyvä ja oikea musiikki, eikä enää ole lapsellisten laumailmiöiden vietävissä? Minulle ei koskaan käynyt niin. Matkan varrelta kyllä tuli paljon uutta hyvää musiikkia, mutta eivät ne vanhat suosikit mihinkään kadonneet. En koskaan muistele kevyesti häpeilevän naurahduksen säestämänä, että ”silloin kuuntelin sitä, mutta eipä nyt enää sentään nykyään, heh heh..”. Musiikki, joka on joskus tehnyt vaikutuksen, tekee sen yhä edelleen. Luojan kiitos en koskaan innostunut vaikkapa Petri Nygårdista.

Levy, josta kaikki alkoi, vuonna 1985, oli Twisted Sister –yhtyeen albumi Stay Hungry. Olin 12-vuotias ala-astetta käyvä poika, enkä ollut aikaisemmin juuri musiikkia edes kuunnellut. Kotoa löytyi Atsipoppaa ja Mikko Alatalon Parhaat -kasetti. Ja sitten tulee musiikkityyli, jollaista ei tajunnut edes olevan, jotain niin äärimmäistä ja voimakasta ja voimaannuttavaa, että se avasi kokonaan toisen maailman. Twisted Sister soitti heviä, niin sitä silloin kutsuttiin. Ei mitään tytöille tarkoitettua sukkahousuheviä, kuten lukemattomat Van Halen-, Mötley Crue- tai Skid Row –kloonit, joissa tiukkoihin nahkahousuihin pukeutuneet pitkätukat kiemurtelivat rintakarvat rehottaen ja sifonkiliinat heiluen lavalla, laulaen teinitytöistä ja kuumista öistä. Twistareilla oli farkkutakit ja astetta karumpi ulkomuoto ja karummat biisit. Yhtyeen keulakuva Dee Snider näytti hurjine kasvomaalauksineen ja repaleisine kirjavine vaatteineen kuin niittokoneen läpi lentäneeltä ja muutaman torajyvän syöneeltä transseksuaalisirkuspelleltä ja muutkin äijät olivat aika yrmyä sakkia. Deehän teki kaiketi mauttoman pukeutumisen ennätyksen päästessään vuonna 1986 maailman huonoiten pukeutuvien naisten listalle, vaikka mies olikin.

Kieltämättä nykypäivänä hieman nolossa levynkannessa hän poseeraa tamineissaan lihaisa luu kourassa hirveästi irvistäen, mutta musiikki ei ollut pelkkää shokeeraamista. He lauloivat siitä, että ei saa antaa periksi, pitää taistella, olla vapaa ja aito ja rehellinen eikä kuunnella muita. Kiltin 12-vuotiaan tajuntaan se jätti lähtemättömän jäljen; vaikka rohkeus ei riittänyt elämään täysillä (mitä se sitten tarkoittaakin) eikä edes ostamaan nahkatakkia, riitti, että sanoma jäi sydämeen. Ja kun vielä löysin Stay Hungryn kansivihkosta maininnan, että yksi biisi oli omistettu kirjailijaidolilleni Stephen Kingille, joka taas kutsui bändin esiintymään yksityiskeikalle, tunsin saaneeni Deestä suorastaan sielunkumppanin. Ei tarvinnut pukeutua kuin Dee, eikä edes käyttäytyä kuin hän. Sydän vain muuttui hevarin sydämeksi.

Usassa bändin suosio nostatti vanhoilliset ja uskonnolliset piirit varpailleen, ja lopulta käytiin jo oikeudenkäyntejä lapsille turmiollisen ja selvästi ties mitä saatananpalvontaa sisältävän musiikin tekemisestä. Jostain syystä juuri Twisted Sister joutui hampaisiin, mutta tuskin se bändin markkinointia ainakaan haittasi. Levyjä myytiin miljoonatolkulla. Kohun seurauksena syntyivät amerikkalaisten levyjen kansissa vielä nykyäänkin käytössä olevat Parental advisory –tarrat varoittamaan musiikin mahdollisesta turmiollisuudesta. Oli silloin kyllä kovempaakin musiikkia olemassa. Koulussa kovikset kuuntelivat WASPia, joku jopa Iron Maidenia. Huhuttiin, että yhdet apukoulua käyvät kuuntelivat Venomia! Opettaja soitti meille nauhoja, joissa kerrottiin heavy rockissa piilevistä saatanallisista viesteistä, mikä tietysti vain lisäsi mielenkiintoa aiheeseen.

Mutta minulle Twisted Sister oli aina se juttu. Ja vaikka sitä juttua ei kestänyt kuin muutaman albumin verran ja bändi hajosi vuonna 1987, musiikki on seurannut kaikki nämä vuodet. Vaikka jo viiden vuoden sisällä syntyi bändejä, jotka veivät äärimmäisyyden aivan toiseen potenssiin, ja saivat Twistareiden uhon tuntumaan hyvin viattomalta; vaikka löysin kokonaan muitakin musiikkityylejä, ihan sitä ”hyvääkin” musiikkia, nämä albumit soivat edelleen autossani silloin tällöin. Oli aika, jolloin se hävetti hiukan, mutta nykyään sitä taas kehtaa. Sitä se vanhuus teettää. Ja kyllähän bändikin teki comebackin, ja kiertää jälleen, kuten 25 vuotta sitten. No, Dee meni välillä leikkaamaan tukkansa ja rumpalilla alkaa olla pälvikaljua, mutta vielä kulkee vanhaan malliin. Sitä paitsi eikö ole jotenkin hellyttävää, kun pian kuusikymppiset ukot karjuvat lavalla, että eivät mene kouluun. Tai jos menevätkin, niin eivät ainakaan tee läksyjä!

Twisted Sisterin tuotannonkin saat kirjastosta seutulainana. 1 euro/cd.

Tekijät ja tekijöiden oikeudet

En ehkä omista tätä tekstiä, jonka nyt kirjoitan ja julkaisen blogissani. ”Riippuu ihan sivuston käyttöehdoista”, kertoi minulle asiantuntija eilen Porissa. Jotkut internet-sivustot saattavat vaatia, että kaikki sivustolle tuotettu aineisto siirtyy heidän omistukseensa. Tämä maininta löytyy yleensä etusivun alalaitaan, todella huomaamattomaan paikkaan piilotetun linkin takaa. ”Käyttäjä luovuttaa Palveluntarjoajalle kaikki nykyiset ja tulevat taloudelliset oikeudet Palveluun toimittamaansa materiaaliin.” Ajatelkaas. Kuinka moni teistä on tarkistanut vaikkapa tämän Blogger.comin käyttöehdot? Kirjoitatte tänne 200 –sivuisen romaanin, ja sillä hetkellä, kun painatte ”julkaise”-nappia, koko tuotoksen oikeudet siirtyvät sivuston omistajille!

Minä tarkistin äsken, ja onneksi näin ei sentään tässä palvelussa ole. ”Google ei esitä vaateita, jotka liittyvät käyttäjän Google-palveluissa tai niiden kautta lähettämää tai esittämää Sisältöä koskevaan omistukseen tai hallintaan. Kaikki käyttäjän Googleen tai sen kautta lähettämää sisältöä koskevat patentit, tuotemerkit ja tekijänoikeudet kuuluvat käyttäjälle tai ulkopuoliselle käyttöoikeuden myöntäjälle soveltuvin osin.” Voi olla toisinkin, ja siitä on minulla karvaita kokemuksia.

Olen harrastanut nettihuutokauppoja jo toistakymmentä vuotta. Ebayssa myin tavaraa jo 1999, ja huutonetissä aloitin seuraavana vuonna. Erittäin pienimuotoista puuhastelua, mutta auttoi pysymään hengissä, kun opiskelu- ja työttömyysaikoina jäi vuokran jälkeen 150 euroa käteen kuussa. Nettikauppa tuotti ehkä satasen kuussa lisää. Lähinnä myin cd-levyjä.

Huutonetissä, kuten muissakin nettihuutokaupoissa on palautejärjestelmä: myyjä ja ostaja antavat kukin toiselleen palautteen joka kaupasta. Yleensä positiivisen, mutta jos kauppa menee vikaan, on mahdollista antaa negatiivinenkin palaute. Käyttäjiä on laidasta laitaan, ja meneehän niitä kauppojakin joskus vikaan, syistä jos toisistakin. Palautteisiin ilmestyy joskus hyvin kirjavia ja värikkäitä ilmaisuja, joita selatessani sain suurta hupia. Aloin kerätä ”parhaita” palautteita word-dokumenttiin, josta lopulta 115 tunnin muokkauksen ja yli vuoden työn jälkeen kehittyi kokonainen 53-sivuinen kirja. Aluksi oli pitkä johdatus palautebongauksen saloihin, ja sitten erilaisten kauppatilanteiden ja koottujen selitysten käsittelyä aihepiireittäin 39 otsikon alle jaettujen palautteiden pohjalta. Yhteensä 403 parasta palautetekstiä satojentuhansien joukosta, ja paljon omaa tekstiä ja työtä. Palautteita kun ei saa mistään valmiiksi listattuna, vaan niitä pitää etsiä käyttäjätunnus kerrallaan. Kun käyttäjistäkään ei ole mitään listaa, on "sopivien" palautteiden haku aivan satunnaista ja aikaa vievää neulan heinäsuovasta etsimistä.

Mutta kirjasta tuli ihan hauska, vaikka itse sanonkin. Ei todellakaan korkeakulttuuria, eikä tyylikästä, mutta hauskaa. Tiesin, että se menisi kaupaksi siinä kuin ehkä täysin fiktiiviset lääkärien saneluvirheet, tai väärinkuultuja laulunsanoja listaavat opukset, joita löytyi Suomen myydyimpien kirjojen listalta. Ei sitä nyt paperilla ollut tarkoitus julkaista, eikä rahaa tehdä, mutta kumminkin: pistin sen huutonettiin myyntiin, muhkeaan 3 euron kappalehintaan, ja sehän myi kuin häkä (no, 27 kappaletta oli minusta suuri myynti niin lyhyessä ajassa). 9 päivää se myi, minkä jälkeen huutonetin ylläpito poisti sen ilman varoitusta, kun se oli ilmestynyt huutonetin suosituimpien kohteiden listalle. Heillä kuulemma oli oikeudet kaikkeen sivustolta löytyvään aineistoon, eikä sen kaupallinen hyödyntäminen tullut kyseeseen. Kirjaa he tietenkään eivät olleet lukeneet.

Katkeroiduin syvästi, ja hankin jopa palstalla vaikuttaneen lakimiehen lausunnon kirjasta, sekä lähetin kirjan ylläpidolle luettavaksi. Laadin kolmesivuisen, ultra-asiallisen vastineen ja valituksen kohteen kieltämisestä, ja perustelin, että kyseessä oli täysin itsenäinen teos, jossa ei ollut mitään tekijänoikeuksilla suojattua materiaalia, ja joka vertautui lähinnä chat-tutkimuksiin ja ihmisten käyttäytymisen tutkimiseen. Se, että kyseessä oli huumorikirja, ei muuttanut tätä seikkaa. Kontekstistaan riisutut irralliset palautelauseet, joita ei voinut yhdistää mihinkään kauppaan tai henkilöön, joissa ei mainittu edes käyttäjätunnusta, ja joita ei palveluntuottajakaan olisi mitenkään voinut todistaa juuri heidän tietokannastaan löytyneeksi, eivät ylitä teoskynnystä, eivätkä edes sitaattikynnystä. Miten huutonet aikoisi todistaa, mistä mikäkin haistattelu oli peräisin? Miten heillä voisi olla oikeudet irrallisiin lauseisiin sen enempää kuin suomi24:llä on oikeudet jokaiseen sivuston chatissa kirjoitettuun lauseeseen?

Mutta iso voittaa, myyntilupaa ei tullut. Feikkilaukkuja saa olla kymmenittäin myynnissä, mutta huutokauppapalautteista ei saa tehdä kolmen euron kirjaa. Samoihin aikoihin onneksi sain töitä, ja luovuin taistelusta, jonka olin ajatellut vieväni loppuun saakka. Ehkä parempi niin, mutta edelleen harmittaa suuresti. Tästä saisi montakin sivua juttua, mutta pidetään nyt lyhyenä. Tarinan opetus: muista tekijänoikeudet, ennen kuin alat toteuttamaan ideoita!

P.S. Älä myöskään laita cd-levyjen myyntikuvauksiin itse tekemääsi minuutin pituista mp3-tiedostoa, jotta ostajat voisivat kuunnella, millaista musiikkia myymälläsi levyllä on. Lakimies soittaa. Ei ole väliä, vaikka artisti olisi tsekkiläinen äärimetallia räimivä autotallibändi, joka ei 100% varmasti saa Gramexilta penninhyrrää ja olisi kyyneliin saakka liikuttunut, jos tietäisi jonkun heidän levyään Suomessa myyvän. Ei ole väliä, vaikka youtube on täynnä laitonta musiikkia. Ei. Kyse on periaatteesta.

Pienen kirjaston puolesta

-20%. Kyllä se pakko on tehdä. Lukemat olivat laskussa kuin lehmän häntä, eivätkä hyvät tilat ja varsin kohtuulliset aineistohankintamäärärahatkaan näyttäneet tuottavan tulosta. Jonkinlainen lainauslama on iskenyt. Nyt on pakko herätellä kodisjokelaiset arkeen.

Vierailen ensi viikon torstaina 17.11. klo 18:15 -19:00 Kodisjoen koululla ja pidän esityksen, jolla yritän saada pahasti hyytynyttä kirjaston käyttöä nousuun. Siinä missä kaikki muut Rauman lähikirjastot porskuttavat noususuuntaisesti, pieni Kodisjoki näyttää kuihtuvan silmissä. Totta kai vertailu muihin lähikirjastoihin on epäreilu: Kodisjoki on pieni paikka, ja Kodisjoen kirjasto on pieni kirjasto. Aukikin vain 9h viikossa, ja hankintamäärärahoja on tietenkin käytössä selvästi muita lähikirjastoja vähemmän. Mutta silti. Potentiaalia ja ainesta olisi huomattavasti vilkkaampaan käyttöön.

Kodisjoen kirjastorakennus on Rauman lähikirjastoista uusin, valmistunut syksyllä 2004 uudistetun koulun tiloihin. Siisti ja moderni rakennus on keskeisellä paikalla Kodisjoen raitilla, eikä koululaisten tarvitse mennä edes ulos kirjastoon päästäkseen. Opettajilla on mahdollisuus viedä lapset kirjastoon aukioloaikojen ulkopuolellakin. Tila on avara ja valoisa, ja asiakkaiden käytössä on kirjojen ja lehtien lisäksi viime vuonna uusittu nettikone. Aineistonhankintabudjetti on vaikkapa vastaavan kokoisia Euran Honkilahden ja Hinnerjoen lähikirjastoja suurempi, ja totta kai kaikki pääkirjaston materiaali tuodaan ilmaiseksi Kodisjoelle, jos omasta kokoelmasta ei löydy. Lisäksi Kodisjoki kuuluu ihan yhtä lailla Satakirjastoihin kuin muutkin Rauman kirjastopisteet, eli euron seutulainamaksua vastaan saa minkä tahansa Satakirjastojen kahdesta miljoonasta niteestä Kodisjoelle asti toimitettuna. Muutaman päivän kauemmin se valittavasti kestää, koska säännöllistä kirjakuljetusta ei Kodisjoelta pääkirjastoon ole voitu järjestää. Mutta Kodisjoen kirjastovirkailijan Alisa Reunasen mukana tilaukset kyllä kulkevat.

Sitä minä vaan, että maailmassa jylläävät isot ja maailmassa jyllää raha. Maailmalta kantautuu talouden kauhu-uutisia kiihtyvään tahtiin, ja vaikka toistaiseksi tämä maailmankolkka onkin säästynyt kurimukselta, ei koskaan tiedä, mitä tulevaisuus tuo tullessaan. Ja siinä vaiheessa, kun rahat loppuvat, ja aletaan kyselemään säästöjä, on pieni yleensä se, joka kärsii. Palvelua, jota ei tarpeeksi käytetä, on helppo karsia. Palvelua, jota on karsittu, ei yleensä saa takaisin. Siinä vaiheessa on enää turha sanoa, että kyllä me oltaisiin käytetty.

En maalaile mitään piruja seinälle, vaan yritän vain puhua suoraan. Ja lähestyn asiaa myös positiivisessa hengessä: muutos on aivan helposti mahdollinen, jos siihen on halua. Aikoinaan Eurassa alettiin keskustella ”museoituneiden” Hinnerjoen ja Honkilahden kirjastojen lakkauttamisesta. Olen aina tuntenut sympatiaa pieniä kyliä kohtaan, ja leimaharrastukseni myötä ihan konkreettisesti kokenut sen, millä tahdilla palveluja Suomen ”syrjäseuduilta” lakkautetaan. Olen kiertänyt satoja lähi- ja kyläkauppoja ja jutellut ihmisten kanssa ympäri Suomea. Suren kyliä, joista ensin menee pankki, sitten posti, sitten koulu ja kirjasto, sitten kauppa. Ei jää mitään kuin vanhentuva ja harveneva joukko kyläläisiä, jotka katselevat entisen kukoistuksen näivettymistä. Katselevat, mikäli eivät tee asialle mitään ja taistele. Ja jos pitää kaatua, niin on parempi kaatua ainakin saappaat jalassa.

Eurassa riitti yksi käynti Hinnerjoen koulun vanhempainillassa. Yksi ainoa esitys, jossa asiat sanottiin niin kuin ne olivat. Kyse on kylähengestä, ylpeydestä meidän oman kylän palveluiden säilyttämiseksi ja suosimiseksi. Tarvitaan aktiiveja taisteluun. Hinnerjoen esityksen jälkeen sivukirjaston lainausluvut nousivat vuodessa lähes 40%. Saavutettiin torjuntavoitto, eikä mitään lakkautettu. Päättäjät näkivät, että palvelua tarvitaan. Eikä siihen mitään ihmeitä vaadita: pieniin lukuihin on helppo saada suuria prosentuaalisia korotuksia pienemmänkin aktiiviporukan toimesta. Sama on mahdollista Kodisjoella. Tule kuulemaan agitaatiota Kodisjoen kirjaston puolesta ensi torstaina. Tai edes glögitarjoilun vuoksi!

Kirjaston tunnelmaa

”Kyllä tämä on kaunein kirjasto, missä olen käynyt”, sanoi vierailija. Painoarvoa mielipiteelle antoi se tosiseikka, että vierailija oli Pohjanmaan ELY-keskuksen sivistystoimentarkastaja Anneli Ketonen, joka on varmasti työnsä puolesta vieraillut kymmenissä kirjastoissa. Esittelin Ketoselle ja noin kolmellekymmenelle Pohjanmaalta kotoisin olevalle kirjastonjohtajalle Rauman pääkirjastoa muutama viikko sitten. Noin 30 heitä tosiaan oli, vaikka itse olin luullut, että ryhmä saapuu yhdellä henkilöautolla, ja että heitä on siis noin 5 henkeä. Siinä sitten olin kaikkien kymmenen esitteeni kanssa vähän ex tempore –tunnelmissa. Mutta hyvin esittely meni kuitenkin, ja vieraiden ihastelu ja kirjaston ahkera valokuvaaminen herättivät kevyesti epäuskoista mielihyvää. Ensi perjantaina on pääkirjastoon tulossa tutustumaan ryhmä Hämeenkyrön kirjaston työntekijöitä. Ei sitä ihmettelyä ja ihastelua oikein itse tajua, kun joka päivä täällä töissä käy. Näkymiin alkaa turtua ja ne ottaa itsestäänselvyytenä.

Kirjastotila ei ole mikään kirjavarasto, vaan sen pitäisi antaa elämys jo sinällään, rakennuksena ja kirjaston tunnelmana. Valot, arkkitehtuuri, taideteokset, hyllyjen sijoittelu, rauhallisuus… ne muodostavat kaikki kirjaston tunnelman, joka on ainutlaatuinen julkiselle tilalle. Eri kirjastoissa on erilainen tunnelma: Rauman pääkirjasto on monumentinkaltainen Rauman näyteikkuna, hiukan prameileva käyntikortti muualta tulleille. Sen arkkitehtuuri on tarkasti suojeltu; juuri mitään muutoksia ei saa tehdä ilman arkkitehdin lupaa ja pitkää prosessia. Korkea kirkkomainen tila, laadukkaat kalusteet, erikoiset arkkitehtoniset ratkaisut huokuvat kaikki arvovaltaa, juhlallisuutta ja vaurautta. Viesti on erilainen kuin lähikirjastoissa. Kodikkuus ei ehkä tule pääkirjastosta ensimmäisenä mieleen; ovathan jotkut perheelliset asiakkaat jopa kertoneet hieman arastelevansa koko paikkaa: miten tänne voisi tulla lapsien kanssa? Koko valtava, juhlallisen valoisa tila saa kulkemaan hiljaa, metelöimättä ja hartaana.

Olin viime viikolla Lapin uuden kirjaston suunnittelupalaverissa arkkitehti Mari Virtasen ja Lapin kirjastonhoitajan Teija Henrikssonin kanssa. Kun arkkitehti kysyi, mitä Teija tahtoisi siirtää vanhasta Lapin kirjastosta uuteen, hän vastasi: kodikkuuden. Vaikea oli kuitenkin määritellä, mikä tuon kodikkuuden sai aikaan. Matalat katot, hämärät valot, sokkeloiset, hieman nuhjuiset tilat, tuttu henkilökunta? Kieltämättä hiukan ajastaan jäänyt 70-lukuinen kirjastotila voi monen mielestä kuitenkin olla kodikas ja viihtyisä, vaikka hyllyt hipovat kattoa ja ikkunoita on vain yhdellä seinällä. Lähikirjaston tunnelma on erilainen kuin monumenttirakennuksissa; kukaan ei varmasti ihastele arkkitehtonisia ratkaisuja, mutta ehkä tilan arkipäiväisyys juuri antaa asiakkaalle luvan hengittää vapaammin ja viihtyä? Kirjastosta puhutaan nykyään usein kansalaisten olohuoneena: olohuoneita on monenlaisia. Siinä missä toinen viettää aikaansa tuhansien eurojen design-kalusteiden ympäröimänä, toisen olohuone on koottu eri aikakausien kirpputoritavarasta tai vain siitä, mitä on sattunut vuosien varrella kertymään. Viihtyisyys ja kodikkuus merkitsevät eri ihmisille eri asioita.

Lapin kirjastosta ei aiota rakentaa monumenttia, mutta toimiva ja kodikas kirjasto siitä on tarkoitus tulla. Nykyaikaista tekniikkaa 50-luvun kuorissa. Ja edelleen pidän kiinni siitä tavoitteesta, että kyseessä olisi Satakunnan paras lähikirjasto. Pyynpään lähikirjastossa tosin oltiin sitä mieltä, ettei heidän kirjastostaan voi enää parantaa. No, yritetään kumminkin!