Kauhukylppäri

”Älä vaan sitä firmaa ota. Ne ei osaa tehdä ku ison laskun”, sanoi laattaliikkeen myyjä. ”No, tein jo sopimuksen… ja eikai se niin huono firma voi olla, kun on yli 10 vuotta jo toiminut…nätit nettisivutkin, ja nopeasti tuli urakkatarjous. Toinen firma ei ois ehtinyt rakentaa tämän vuoden puolella...”, sanoin minä.

Kesä 2008. Piti saada taloon uusi kylpyhuone suihkuineen ja vessoineen, jonkinlaisen tyhjän panttina olleen kodinhoitohuoneen tilalle. Koko tila piti purkaa ja tehdä uusiksi. Vessaa varten piti kaivaa viemärit. Vesieristää taatusti säännösten mukaisesti ja laittaa lattialämmitys. Vesiputket pintaan. Paljonhan se maksoi, mutta minkäs teet. Yli vuosi oli säästetty rahaa. Ja onhan paikallisen kotimaisen rakentajan valitseminen turvallinen vaihtoehto. Kalusteita ja tarvikkeita oli jo hankittu etukäteen pitkin vuotta, mitä mistäkin.

Elokuussa allekirjoitettiin sopimus ja urakan aikataulutus. Valmista piti olla ”ennen talvea”, ei sen kovempi kiire. Purkumiehet olivatkin paikalla heti seuraavalla viikolla. Ei mennyt kuin päivä, niin kodinhoitohuoneen tilalla oli paljas tiiliseinäinen ja betonilattiainen pölyinen tila. Pölyä oli kyllä olohuoneessakin, koska purkajat eivät olleet peittäneet kodinhoitohuoneen oviaukkoa, ja betonipöly täytti kämpän. No, se oli pientä ja lähti imuroimalla.

Muutaman viikon päästä tehtiin uusi lattia. Viemäröinnit vedettiin piirustusten mukaan. Valun piti antaa kuivua pari viikkoa. Kului pari viikkoa, kului pari lisää. Työmaalla ei tapahtunut mitään. Lopulta soittelin urakoitsijalle, joka sanoi, että työt alkavat viikon päästä. Viikon päästä joku olikin käynyt: purettuun huoneeseen oli tuotu 1000 watin lämpöpuhallin. Siellä se puhalsi, 24h/vrk. Varmaankin lämmittävät huonetta remonttimiehiä varten, järkeilin. Huoneen seinässä oli nimittäin vain ritilän peittämä reikä, josta kylmä ulkoilma puhalsi sisälle. Olihan jo pian joulukuu.

Joulukuu tuli, ei tullut remonttimiestä. Tuli lumi, tuli talvi. Tuli kylmäkin. Oli vain puhallin, joka jauhoi sähkölaskua, täysin purettu tiiliseinäinen huone, ei kylpyhuonetta, ei vessaa. Onneksi tilanne ei ollut täysin mahdoton, sillä talon toisessa päässä, erillisessä yksiössä, on vessa ja kylpyhuone. Sinne vain piti mennä ulkokautta, ja tila oli sisältäkin melkoisen viileä, kun suihkuhuoneessa ei ollut mitään lämmitystä, jollei virittänyt padan alle tulta. Lämmin vesi höyryää kivasti kahdessatoista asteessa. Jotenkin siihen tottui.

Minä olen hyvin pitkäpinnainen mies. Lehmän hermot, on joku sanonut. Alistuin jonkinlaisen fatalismin vallassa painajaiseeni, kävin töissä ja odotin. Tosin etupihalla hiljalleen lumeen hautautuva urakoitsijan peräkärry kertoi kaiken olevan totta, eikä painajaista. Tekstariyhteys urakoitsijaan ei tuottanut kuin epämääräisiä lupailuja, eikä lopulta niitäkään, enkä jotenkin iljennyt soitella jatkuvasti saman asian takia. En totta puhuen olisi halunnut koko ukkoa enää nähdäkään. Siis kylpyhuoneen valmistuttua. Kävin sulkemassa kylppärin raunioni lämpöpuhaltimen omin päin, kun se oli puhaltanut toista kuukautta, ja tukin seinässä olevan reiän styroxilla. Jossain vaiheessa joku oli käynyt työmaalla: puhallin oli laitettu uudestaan päälle.

Vuoden loppuun kestin. Sitten luin lehdestä, että firma on myynnissä. Se sai jotenkin minut hereille taas. Soitin firmaan ja sain urakoitsijan kiinni. Hän vakuutti, ettei firma ole menossa konkurssiin, ja kylppäri tulee kyllä valmiiksi. Puretussa seinässä oli kuulemma kosteutta, ja siksi siellä on puhallin. Ja itse asiassa ihan justiinsa nyt se seinä alkaakin olla kuiva. Sanoin, että käännyn kuluttajaviranomaisen puoleen, ellei remonttia tulla tekemään. Tullaan, viikon päästä.

Ja tultiinkin, eikä siinä mennyt kuin pari-kolme viikkoa niin kylpyhuone oli valmis. No, lattialämmitys nyt ei toiminut, mutta se korjaantui reklamoinnin jälkeen termostaatti vaihtamalla. Eihän se nytkään suoranaisesti lämmitä, mutta vesi kuivuu kuitenkin, kun sen pistää täysille. Niin, ja allaskaappia ei saanutkaan asennettua, se ei mahtunut aiottuun tilaan. Piti teettää mittojen mukaan sopiva, toisella suomalaisella ammattimiehellä. Teettäminen kesti toista kuukautta, piirustukset kuulemma hukkuivat välillä, eikä lopputulos ollut sellainen kuin sovittiin, mutta pääasia että toimii.

Olihan siellä vähän muutakin valittamista. Lattian kaato oli niin huonosti tehty, että lattiakaivon eteen kerääntyy suuri lammikko. Lammikko taas syntyy, koska suihkukaappi vuotaa liitoksestaan. Sitä ei saa korjattua, ellei koko kaappia pura ja irrota saumauksia. Kylpyhuoneen ovi on silminnähden vinossa ja saranat narisevat. Ikkunalistat ovat lähes irti ja niiden saumat irvistelevät. Kattolistoja ei ole lainkaan. Vessassa on kaksi ylimääräistä reikää seinässä. Siitä piti mennä vesijohtojen, mutta jostain syystä läpivienti siirrettiin toiseen paikkaan.

Ja se vessanpönttö: se lakkasi toimimasta kahden kuukauden kuluttua. Vesilukko tyhjenee ja viemäri pulputtaa, vesi laskee hitaasti. Ensimmäinen putkimies ei vikaa löytänyt. Irrotti vain pöntön ja totesi, ettei tukosta ole ja jätti laskun. Jätti laskun, ja pöntön kyljelleen vessan lattialle. Siinä se oli varmaan kuukausia, kunnes sain aikaiseksi kiinnittää sen takaisin. Sen irrotuksessa rikkoutuneen lattialaatankin vaihdoin. Jonkun aikaa vessa toimi jotenkuten, viime syksystä lähtien se ei ole enää vetänyt lainkaan.

Olen opiskellut netissä: viemäri ei saa korvausilmaa. Rakentaja ei ollut laittanut alipaineventtiiliä. Vessaa vedettäessä viemäriin muodostuu paine kuin polkupyörän pumpussa. Jos pitää sormea venttiilin päällä tiukasti, ei ilma pääse pois, eikä mäntää saa liikutettua. Pitää olla venttiili tai tuuletusputki, josta viemäri imee korvausilmaa, muuten viemäri ei vedä.

Vikaa ei saa sääntöjen mukaan korjattua, ellei lattiaa pura, sanoi toinen putkimies. ”Itse voi tietysti jotain patenttia yrittää, mutta mä en voi alkaa tekemään. Ikäviä tollaset viemäriongelmat.”

Suomen paras bonuskortti

On aina kiva yllätys voittaa jotain. Erityisen kivaa on voittaa silloin, kun ei tiedä osallistuneensakaan. Rauman kirjastolle kävi näin iloisesti, sillä postissa saapui Suomen kirjastomuseoyhdistykseltä onnittelukortti, jossa kerrottiin, että Rauman kirjastokortti oli Turun kirjamessuilla järjestetyssä äänestyksessä valittu Suomen kauneimmaksi. Kyllähän purjelaiva Hoppetia esittävää korttia onkin pidetty kauniina poikkeuksena joskus niin värittömien ja ankeiden kirjastokorttien joukossa.

Kauneutta tuntuu muutenkin tänne kirjastoon kasaantuneen, kun itse kirjastorakennuskin on kauniiksi mainittu. Pääkirjasto on herättänyt huomiota jopa kansainvälisesti, ja siitä yhtenä todisteena saapuu ensi viikonloppuna englantilainen valokuvaaja David Borland kuvaamaan pääkirjastoa pohjoismaista arkkitehtuuria kuvaavaa teosta varten. Luminen Rauma tarjoaa varmasti eksoottisen kauniin taustan kirjastolle, ja osaltaan lisää niin kirjaston kuin Rauman kaupunginkin tunnettuutta ja positiivista imagoa.

Tavallaan voi havaita lievää ironiaa siinä, että juuri kun Rauman kirjastokortti voittaa kauneuskilpailun, tuleekin tarjolle uusi kortti. Satakirjastot nimittäin saavat kokonaan uuden, ja yhteisellä kuva-aiheella varustetun yhteisen kirjastokortin, joista ensimmäiset ovat jaossa maanantaina. Kaunis kortti se tämäkin on: herkullisen näköinen tyrniterttu koristaa pirteän oranssinsävyistä korttia Satakunnan ja Satakirjastojen tunnuksena. Purjelaivoista enemmän tykkäävien ei tarvitse silti olla huolissaan, sillä Rauman ”vanhaa” korttia tulee edelleen olemaan saatavissa normaalisti ja se kelpaa ihan yhtä hyvin jatkossa kuin uusikin. Satakirjastojen kortti tulee vain vaihtoehdoksi Rauman kortin rinnalle.

Sellainen bonus uuteen Satakirjastojen korttiin kuitenkin liittyy, että huhtikuun loppuun saakka kortin saa ilmaiseksi. Siis voit käydä tiskiltä hakemassa uuden kortin, vaihtaa vanhan pois, taikka vaikka pitää molemmat, jos lompakossasi tilaa on. Nyt kannattaakin vaihtaa kulunut tai rikki mennyt kortti uuteen, sillä normaalistihan kortin uusiminen maksaa aikuiselta 3 euroa ja lapselta 2. Ihan uusi asiakas tosin saa ensimmäisen korttinsa mallista riippumatta aina ilmaiseksi. Huhtikuun jälkeen ilmaisjakelukampanja päättyy, ja normaalit maksut astuvat voimaan molemmille korteille. Näillä näkymin sekä Rauman omaa, että Satakirjastojen yhteiskorttia tarjotaan jatkossa asiakkaille vaihtoehtoina.

Kortin ilmaisella lanseerauksella pyritään tietenkin tekemään Satakirjastoja tunnetuksi, jotta kaikki osaisivat ja muistaisivat hyödyntää Satakunnan kirjastoja maksimaalisesti ja ymmärtäisivät nykysysteemin edut vanhaan verrattuna. Yhä vieläkin on paljon asiakkaita, jotka eivät tiedä, että vaikkapa Uotilan kirjat saa palauttaa pääkirjastoon. Niitä on vielä enemmän, jotka eivät tiedä, että vaikkapa Merikarvian kirjat saa myöskin palauttaa Rauman pääkirjastoon! Tietoteknisesti olemme nykyään samaa kirjastoa, ja kaikkien Satakirjastoihin kuuluvien kirjastojen aineisto on samassa tietokannassa. Aineistoa on helppo varata ja tilata muualta, saapumisesta voi saada ilmoituksen sähköpostiin tai tekstarilla, seutulaina toisesta kirjastosta maksaa yhden euron, säännöllinen kirjakuljetus muista Satakirjastoista tuo aineiston nopeasti perille. Homma on niin helppoa ja halpaa kuin olla voi. Itse varasin aamulla koneella yhden dvd:n Porista, ja se on minulla nyt kädessä. Täytyy myöntää, että kuljetusnopeus yllätti itsenikin.

Kirjastokorttisi antaa suoran pääsyn yli 2 miljoonan lainattavan niteen kokoelmaan. Se on sellainen bonuskortti, joka pitää olla jokaisella. Kuva-aihe voi vaihdella, mutta edut säilyvät. Meillä saa bonusta joka päivä, ihan oikeasti.

TP 2010

Vuosi on vaihtunut, ja on tullut 10 kuukautta tässä hommassa täyteen. Aika on mennyt aivan valtavan nopeasti. Onko sitten mitään saatu aikaan? Vuoden loppu on aina tilinpäätöksen hetki, joten kerrataan vuoden kohokohdat ja saavutetut tulokset.

Vuonna 2010 tapahtui muun muassa seuraavaa:
• Kirjasto tuli mukaan sosiaaliseen mediaan
Kirjasto otti, kai ensimmäisenä kaupungin hallintokuntana, käyttöönsä omat Facebook-sivut uudeksi tiedotus- ja miksei palautekanavaksikin. 225 fania näkyi olevan tällä hetkellä, joten lisää vielä mahtuu! Yritämme päivittää sivuja usein, joten faniksi liittyminen on helppo tapa saada kirjaston kuulumiset, blogipäivitykset, tapahtumat ja vaikka aukiolojen poikkeukset haltuun.

• Kirjasto pyrkii muutenkin ulos toimitiloistaan
Yritämme tavoittaa myös niitä ihmisiä, jotka eivät syystä tai toisesta vielä käytä kirjastoa. Perustimme kirjastovinkkareiden iskuryhmän kertomaan kirjaston tarjoamista palveluista ja mahdollisuuksista, sekä neuvomaan konkreettisesti esim. web-kirjaston käytössä. Nettitikulla varustettu kannettava mahdollistaa neuvonnan lähes missä vain. Jos sinun työpaikallasi olisi käyttöä 45 minuutin kirjastovinkkaukselle, ota yhteyttä. Tullaan ihan ilmaiseksi (kahvitus on plussaa)!

Vinkkareille teetettiin myös uusi ”Kirjasto on keidas!” –esite, missä ei olla turhan vaatimattomia kirjastoa kehuttaessa. Miksi olisimme? Tavoitteemme on olla Rauman paras paikka, ja aika lähellä sitä jo ollaan. Kehitys vaatii kuitenkin resurssien lisäksi yhteistyötä asiakkaiden kanssa. Emme ole täällä muuten vaan ja huviksemme, vaan järjestämässä kirjastopalveluja juuri sinulle. Tehdään tästä se paras paikka, yhdessä.

• Kirjasto pyrkii yhteistyöhön myös muiden kaupungin hallintokuntien kanssa
Syksyllä käynnistynyt Lukukummi-projekti on melkoisen ainutlaatuinen kirjaston ja sosiaalitoimen vanhustyön yhteishanke, jonka avulla on tuotettu roppakaupalla ohjelmaa sekä lapsille että senioreille. Pelkästään kirjastoissa on toteutettu vuoden loppuun mennessä lapsille ja nuorille 45 tapahtumaa tai työpajaa! Valitettavasti projektityöntekijän pesti loppuu helmikuussa, ja sen jälkeen kirjaston vakituisen väen on pärjättävä omillaan. Tapahtumia pukkaisi ihan eri tahtiin, jos olisi mahdollista palkata työntekijä vain niiden järjestäjäksi.

Nuorisotoimen kanssa paiskattiin kättä loppuvuodesta, kun alettiin suunnitella kirjaston aulassa tyhjillään olevan kioskitilan käyttöä. Nuorten työpajoilla on tavaraa ja innokkaita myyjiä. Joulumyyjäiset onnistuivat yli odotusten, ja niinpä kioskikokeilu saa pysyvää jatkoa: sopimus kirjoitetaan nyt aluksi puoleksi vuodeksi, tammikuun puolivälistä alkaen. Hinnat eivät todellakaan päätä huimaa, ja tarkoitus on hyvä, joten kannattaa tulla juomaan pakkaskahvit kirjastoon. Tätä palvelua on toivottu!

Hmm… tila loppuu, ja vielä pitäisi kertoa vuoden taloudellisista ja toiminnallisista tuloksistakin. Niin, ja pikalainahyllystä. Ja Saaristokirjastosta. Ja uudesta digitaalisesta mikrofilmiskannerista sukututkijoille.

Mutta: lainoja annettiin vuonna 2010 lähes 835 000 kappaletta, eli saavutimme tavoitteemme ja lainaus nousi roimasti viime vuodesta. Rahat riittivät ja kaupungin syksyllä määräämä säästökuurikin selätettiin. Silti materiaalia hankittiin lähes 350 000 eurolla. Sinulle, kaupunkilainen. Ole hyvä.

Ilmoja pidelly

Kun ei keksitä paljon muutakaan puhumista, puhutaan säästä. Se on pakkasia pidellyt. Tuntuu vielä pitelevän pitkän aikaa. Ei ole lämmintä, ei ole lauhaa. Helsingissäkin uskottiin talvien lauhtuvan, ja myivät takavuosina aurauskalustonsa tarpeettomina pois. Nyt sitten ihmetellään.

Lehdestä luin, että itse asiassa ilmastonmuutos ei tarkoitakaan, että talvet Suomessa lauhtuvat, vaan kovat pakkaset, ääri-ilmiöt, ovatkin oikeastaan vastaansanomaton todiste ilmaston lämpenemisestä. Mitäpä minä asiasta tietäisin, mutta olen sitä mieltä, että saisi jo tämmöinen lämpeneminen riittää.

Kun ikää tulee, muuttuu aina vaan vähemmän talvi-ihmiseksi. Lähestyvä talvi alkaa kaivella jotain ihmisenä olon syvimpiä sopukoita, geenitason tietoa uhkaavasta vaarasta. Hengissä selviytymisen ohjelma kytkeytyy päälle. Tekee mieli alkaa kerätä talvivarastoja, hakata polttopuita liiteri täyteen. Sitä tutkailee huolestuneena vesijohtoja: jäätyvätkö ne tänä talvena niin kuin viimeksi? Pitäisikö jättää hana tippumaan? Tuliko harrasteautojen akut tuotua talveksi sisälle? Miten täällä kämpässä tarkenee talvella? Pitäisikö se lumikola kuitenkin ostaa, vai lainaisiko edelleen naapurilta?

Missä on lapsuuden riemu ja huolettomuus, missä punaiset posket, kun lunta alkaa tulla ja pakkanen kiristyy? Kylmyydessä ja pimeydessä rasahtelevat metsän puut tuovat sieluun ahdistuksen ja pelon häivähdyksen…talvi kiristää otettaan. Aurinko häviää… Lumi kirkuu jalan alla… Selviääkö tästä?

Erityisen traumaattista on talviautoilu. Vielä traumaattisempaa on talviautoilu vanhalla autolla, jonka lohkolämmitin on hajalla. Viime viikolla se tapahtui: kuului sisälle saakka kantautunut pamahdus, ja lohkolämmittimen johdossa oli vielä palaneelta kumilta kärynnyt sentti kertaa sentti reikä, josta katkennut kuparikaapeli pilkisti ulos. Sen jälkeen lämmitin ei enää ole uudella johdolla ja sulakkeen vaihdoin jälkeenkään sanonut mitään. Työmatkaa on 40 kilometriä, pakkasta 20. Yhtä paljon kuin autolla ikävuosia. Kävelet pimeälle pihalle, kaivat auton hangesta ja starttaat. Lähteekö? Lähteekö tänään? Mitä jos ei lähde?

Kyllähän vanha Toyota on lähtenyt, mutta kamalaa moinen kylmästartti vanhalle autolle on. Kuskista puhumattakaan. Tumput kädessä renkaat kirskuen matkaan. Pimeydestä erottuvat savupilvet talojen yllä kohtisuorina ja jähmettyneinä. Kalvakat oranssihehkuiset katuvalot tuovat mieleen ala-asteen luistelutunnit ja jäätyneet varpaat. Huomaan ajattelevani, että eihän tällainen sää ja maa ole tarkoitettu ihmiselle. Ei täällä pitäisi kenenkään asua. Sysipimeä metsä ja paljaat lumiset pellot viilettävät ohi. Välissä tuikkii jouluvaloja asuntojen ikkunoista. Niin voimattomina, niin harvassa…

Matkalla on 3 autoa tien varressa. Ne eivät jaksaneet perille. Korpisuoran puolessa välissä toppa-asuinen mies kurkistelee tien sivussa vanhan Fordin konepellin alle hengitys huuruten. Ohiajavassa se ei herätä vahingoniloa, ei edes sääliä. Se on kuin kuoleman kylmä käsi niskassa. Pelastukoon ken voi, jokainen huolehtii itsestään. Mitä jos auto alkaa hyytyä ja nykiä? Mitä jos se sammuu jonnekin Turajärven risteykseen keskelle ei mitään? Mihin minä soitan? Miksen ottanut sitä Osakaskoa ja Hinausturvaa? Miksi tuhlasin etsikkoaikani? Miksi unohdin työkalupakin autotalliin?

”Kuinka voimme yli talven kestää?”, laulaa Gösta Sundqvist autoradiossa. Pistän sen kiinni ja vedän kaulusta ylemmäs.

Aasinsiltoja ja palaneita tassuja -lastenkirjavinkkausta

Parhaimmat kirjat luetaan niin monta kertaa uudestaan, että niiden lauseita osaa ulkoa. Lapsena niiden parissa viihdytään niin paljon, että kuvatkin piirtyvät ikuisiksi ajoiksi verkkokalvolle, ja sivut luetaan riekaleiksi. Se onni, kun tajuaa, että pystyy lukemaan; ymmärtää paperille painetut koukerot, ymmärtää ne ihan ITSE… se on valtava tunne. Se on kuin löytäisi avaimen aarrekammioon. No, sitähän se nimenomaan on.

Huomasin, etten ole juurikaan kirjoittanut omista kirjasuosikeistani, joten on aika korjata se puute esittelemällä kaksi itselleni tärkeää ja mieleen iäksi painunutta lastenkirjaa. Ehdottomat suosikkini tuolta ajalta ovat kaksi Tammen Kultaisten Kirjojen klassikkoa : Pieni harmaa aasi ja Nalle Nokikämmen. Riekaleiksi, eläytyen, luetut. Seuraava on kokonaan ulkomuistista kirjoitettu, joten jotain on voinut unohtuakin, kun ei nyt ihan lähivuosina ole tullut näitä teoksia kerrattua.

””On iii-kävää olla yksin!”. Sillä yksin se oli; ypöyksin suurella vihreällä niityllä. Joskus sen kiltti isäntä kävi sitä katsomassa, mutta useimmiten se vain seisoi niityn keskellä ja mietti, kuinka yksin se olikaan.” Pieni harmaa aasi on kertomus pienestä harmaasta aasista, joka tarinan alussa valittaa yksinäisyyttään niityn keskellä. Sillä ei ole yhtään kaveria eikä oikein tekemistäkään. Sitten, eräänä päivänä, se kuulee supinaa ja töminää sen laidunta rajaavan ohdakepensasaidan takaa. Se menee kurkkimaan, ja huomaa iloisen kaniperheen pitävän juhlapäivällisiä aidan toisella puolella. Suuret, tarjottimena toimivat saniaisenlehdet notkuvat mansikoita, porkkanoita ja muita herkkuja. Kanit syövät ja leikkivät keskenään ja aasi tulee entistäkin haikeammaksi. Sitten kanit huomaavat aasin ja pyytävät sitä mukaansa! Aasi tunkeutuu piikkien läpi vapauteen ja saa eteensä suuren määrän herkullista syötävää. Mutta yhtäkkiä lautanen temmataan sen edestä ja ennen kuin se ehtii edes tajuta, kanit ja ruuat ovat tipotiessään! Kyyneleet silmissä aasi katselee ympärilleen käsittämättä mitä on tapahtunut. Sitten se kuulee isännän äänen: ”Täälläkös sinä karkulainen olet?”. Isäntä hakee aasin pois ja vie takaisin niitylle, ja korjaa aitaan tullen reiän. Pieni harmaa aasi on surullisempi kuin koskaan.
Pian se kuitenkin kuulee supinaa ja naurua ympäriltään, ja yhtäkkiä kaikki kanit pomppivat piiloistaan sen ympärillä ja tuovat sille suuret määrät porkkanoita, retiisejä ja mansikoita. Ja niin kanit ja aasi pitävät elämänsä pidot ja siitä lähtien ovat aina ystäviä, eikä pienen harmaan aasin tarvitse enää koskaan olla yksin.
Kirjassa on loistava kuvitus. Aasin ilmeikäs, vuoroin surullinen, vuoroin riemukas naama, ja veden kielelle tuovat herkkutarjottimet ovat kestäneet mielessäni yli 30 vuotta. Tunteikas, surusta iloon vaihtuva tunnelma pitää otteessaan. Loistava iltasatukirja, joka jättää hyvän fiiliksen.

””Kun vaara uhkaa, kiipeä puuhun!”, opetti sen emo”. Nalle Nokikämmen kertoo pienestä karhunpojasta, joka varttuu emonsa seurassa jossain Kalliovuorten jylhissä metsissä. Emo opettaa pennulle, kuinka luonnossa selvitään, kuinka löytää ruokaa ja kuinka suojautua vaaroilta. Vaara uhkaakin pian koko metsää: syttyy tulipalo, joka leviää, ja saa aikaa paniikin metsän eläinten keskuudessa. Savussa ja pakoon juoksevien eläinten keskellä karhunpoika eksyy emostaan ja huomaa äkkiä olevansa keskellä valtoimenaan roihuavaa tulipaloa. Se on valtavan peloissaan, mutta emon neuvon muistaen se kiipeää suureen puuhun niin korkealle kuin uskaltaa. Liekit korventavat sen käpäliä ja turkkia, mutta pentu roikkuu puunkyljessä. Kun se lopulta uskaltaa avata silmänsä, kaikkialla on vain savuavia puunrunkoja ja tuhkaa. Koko metsä on kärventynyt, ja nallen tassut ovat palaneet ja sillä on kauhea jano. Onneksi pian saapuu paikalle kiltti metsänvartija, joka ottaa pennun mukaansa, sitoo ja hoitaa sen tassut ja antaa sille vettä. Hän ristii karhunpennun Nalle Nokikämmeneksi, ja siitä lähtien pentu kiertää metsänvartijan mukana kertomassa lapsille tulenkäsittelyn vaaroista. Haalareihin puettu ja partiolaishattua päässään kantava reppuselkäinen karhunpentu on loppukuvassa lähes ihmisen kaltainen, eikä ilmeisesti kaipaa emoaan, josta ei palon jälkeen ole enää mitään mainintaa. Emon kohtalo jäikin hieman askarruttamaan pientä lukijaa.

Kertomus on hyvin jännittävä ja todenmakuinen, ja karhunpojan kohtaloon on helppo eläytyä. Loppuratkaisuun karhunpennusta (joka ei ilmeisesti koskaan kasva isoksi) kesynä ja inhimillistettynä näyttelyesineenä ei ainakaan 70-luvulla osannut yhdistää mitään negatiivista. No, täytyykö sitä nyt joka piilosanomaa niin kauhean tarkasti miettiäkään. Onhan se orvon paloturvallisuusvalistusnallen ura kuitenkin varmasti parempi kohtalo kuin metsäpaloon nääntyminen.

Metsän kuningas ja Musta Pekka

Nyt on sellainen tilanne, etten keksi oikein mitään kirjoitettavaa kirjastosta. Kirjoitan siis vaikkapa suurpedoista. No mikä ettei.

Karhu on nimittäin ajankohtainen aihe. Lauantaina 11.12. järjestetään Emil Cedercreutzin museossa Harjavallassa koko päivän kestävä karhuseminaari, jossa puidaan karhuaihetta monesta eri näkökulmasta useiden asiantuntijoiden esityksillä. Kutkuttavan poikkitieteellisen seminaarin otsikoita ovat mm. ”Karhurituaalit subarktisissa kulttuureissa”, ”Turvalelut ja nallet lapsen ja nuoren maailmassa” sekä ”Nallekarhut historiallisena ilmiönä”. En tiedä teistä, mutta minussa tapahtuman ohjelma herätti oitis positiivisen hymynkareen suupieleen. Luvassa on nimittäin ihan aitoa ”vakavaa” tiedettä, ja luennoitsijoina professoria, ylilääkäriä ja psykologia. Ja kuitenkin koko aihe on jotenkin sympaattinen ja hassu…tutkijat luennoimassa nallekarhuista. Jotkut varmasti pitävät tällaista joutavana puuhasteluna, mutta minusta on mahtavaa, että joku innostuu nallejen tutkimisesta. Sellainen ihminen ei voi olla läpeensä paha. Jos vain pääsette, niin menkää kuuntelemaan, luennoille on ilmainen pääsy.

Karhuhan on Suomessa aina ollut merkittävässä asemassa, muinoin suorastaan jumalallinen olento. Se on toisaalta pelottava vihollinen; verokarhu tai Venäjän karhu, toisaalta turvaa tuova unilelu. Kirjastokin lähettää karhukirjeitä (sainpas sen kirjastonkin tähän kirjoitukseen!). Harvalla lapsella ei ole ollut omaa nallea, joka sylissä vasta sai unen päästä kiinni. Minullakin oli veljeni kanssa Onni ja Manni –nimiset nallet, jotka tosin taisivat luppakorvista päätellen olla paremminkin koiria, mutta ei se haitannut. Nämä Korkeasaaressa muinoin eläneiden karhujen mukaan nimetyt nallet olivat kovassa käytössä. Ehkä lasten nallet ovat jonkinlaista uhan kääntämistä omaksi suojaksi: karhun kuva, jonka voimat suojaavat lasta. Kun lapsi paijaa nallea, karhu ei tule metsästä ja syö. Sama voiman anastaminen liittynee vaikka Satakunnan karhuvaakunaan.

Minä en ole nähnyt karhua koskaan luonnossa, ja tuskin tulen näkemäänkään. Nykyihmiselle karhu ei enää ole konkreettinen metsän kuningas tai peto, joka kamppaili samasta ruuasta ja jonka tappaminen oli metsästäjän rohkein teko. Olihan karhunkaataja sankari vielä sotienkin jälkeen. Asenteet ovat varmasti paljon lieventyneet, mutta siihen nähden, kuinka pieni mahdollisuus on karhuun törmätä, monilla ihmisillä on yhä suuri pelko sitä kohtaan. Sama koskee muitakin suurpetoja. Joku Nurmeksen korpiseudulla elävä voi tietenkin sanoa, että on helppo huudella kaupungista, että ei ne karhut mitään tee, kun ei tarvitse aamuisin katsella karhunjälkiä pihassa, mutta todellisuudessa karhupelossa on kyse muustakin, kuin todennäköisyyksiin perustuvasta konkreettisesta uhasta. Karhuun liittyy yhä jonkinlaista mystiikkaa ja yliluonnollista kunnioitusta, joka varmaan on suomalaisilla geeneissä, eikä sieltä pitkiin aikoihin poistu.

Jos karhua pelätäänkin, liittyy siihen aina kuitenkin tietynlainen sympaattisuus. Samaa ei voi sanoa sudesta: en ole kuullut lapsesta, jolla olisi unisusi. Susiraukat ovat aina saaneet olla pelkojemme ja vihankin kohteena, useimmiten ilman omaa syytään. Tätä valaiskoon tosikertomus Eurasta ja Honkilahden kylästä, jota muutama vuosi sitten piinasi susilauma. Lampaitakin tappaneet sudet herättivät paljon kirjoittelua ja pelkoakin. Euran kirjastolautakunnan jäsen ja aktiivinen honkilahtelainen vaikuttaja kertoi tarinan, kuinka hän oli ollut hiihtämässä Pyhäjärven jäällä. Oli ollut ilta, kirkas, kuutamoinen pakkaskeli. Hän oli alkanut miettimään Honkilahden susia, ja matkan edetessä hänen päähänsä oli tullut ajatus, että mitä jos ne sudet vaanivat jossain täällä…pelko alkoi saada otetta ja hän paransi tahtia. Mitään ei kuulunut, paitsi suksien suihke ja narina ja kiihtyvä hengitys.

Vai kuuluiko sittenkin? Jos tarkkaan kuunteli, niin eikö selän takaa ihan selvästi kuulunut tassutusta, ehkä murinaakin? Varmaan siellä oli kokonainen susilauma juoksemassa häntä kiinni! Siihen päättyisi hiihtäjän tarina kuin piispa Henrikillä aikoinaan naapurikunnassa; mihinkään ei pääsisi karkuun. Mies viuhtoi menemään minkä kerkesi, taakseen ja sivuilleen vilkuillen. Kuu heitti lumen peittämälle jäälle epämääräisiä varjoja, rannan musta metsä liikahteli tuulessa kätkien pimeyteensä ties mitä hirviöitä. Ja sitten: musta hahmo häilähti hänen sivullaan, hallava peto hyökkäsi kinoksesta häntä kohti! Mies huusi ääneen, huitaisi sivulleen suksensauvalla, kompastui ja kaatui kylmään lumeen…ja kierähti ympäri varmana, että susi oli pian hänen kurkussaan. Jää oli kuitenkin autio. Hän oli pelästynyt omaa varjoaan.

Onnea 160 -vuotiaalle!

Meinasi vallan unohtua, että Rauman kirjasto täyttää tänä vuonna 160 vuotta. Suuremmat juhlat ovat edessä vasta 15 vuoden päästä, mutta on paikallaan pitää pieni juhlapuhe eräälle Suomen vanhimmista kaupunginkirjastoista. Raumalla on pitkät kirjastoperinteet, sillä kunnallista kirjastoa vasta mietittiin vaikkapa Turussa ja Jyväskylässä, kun Raumalla jo oli hulppeat 60 kirjaa käsittänyt julkinen kokoelma. Lukitussa lasikaapissa tietenkin. Oman kirjastorakennuksen nopeasti kasvaneille kokoelmilleen Rauma puolestaan sai 1887, siis viisi vuotta ennen Helsinkiä!

Jottei puheesta tulisi kovin puolueellinen, meidän täytyy käyttää hyväksemme täysin ulkopuolisen arvioijan mielipiteitä. Siihen tarkoitukseen oivallinen kirja ilmestyi juuri tänä syksynä: Mikko Lahtisen teos Kirjastojen maa. Tämä lähes 400-sivuinen opus esittelee melkein kaikki Suomen yleiset kirjastot rennolla, humoristisella otteella, joka toisinaan saa suorastaan filosofisia sävyjä. Lahtinen seurueineen on siis parin vuoden aikana kiertänyt ympäri Suomea ja vieraillut yli 250:ssä kirjastossa. Tyylilaji on havainnoiva ja tarkkaileva essee, eikä kirjaston henkilökuntaa päättäjistä puhumattakaan ole päästetty ääneen. Ääni on kokonaan Lahtisen oma, eikä hän säästele arvosteluja, eikä kehujakaan, silloin kun ne on ansaittu. Äkkiseltään voisi tuntua, että 400 sivua kirjastojen esittelyjä maantieteellisessä järjestyksessä olisi melkoisen puuduttavaa lukemista, mutta tämä on ihan oikeasti viihdyttävä kirja. Lukekaapa. Palautan tämän pian.

Ja nyt tietysti katsotaan, mitä Lahtisella on sanottavaa Rauman pääkirjastosta. Hmm…alakerran lainaustiloja esittävän kuvan tekstinä: ”Rauman pääkirjasto on yksi Suomen kauneimmista kirjastoista”. Okei…mitäs muuta? ”Rauman kirjaston valoisien tilojen luoma raukea ja levollinen tunnelma on kuin luotu kontemplatiiviseen oleskeluun”. Tämä meni jo niin hienoksi, että sanan merkitys piti tarkistaa: kontemplatiivinen = mietiskelevä. Selvä. Edelleen: ”Kookas, mutta matala rakennus on onnistuttu taidokkaasti sovittamaan maisemaan”. Ja kauniiksi lopuksi: ”Aivan kaikkiin suomalaisiin kirjastoihin astuessaan seurueemme ei ole saanut osakseen yhtä iloisensuopeaa vastaanottoa kuin Rauman kirjaston opastustiskin henkilökunnalta. Heidän hyväntuulisuutensa ei liene silkkaa sattumaa, vaan osan siitä selittänee itse kaunis kirjasto lempeästi virtaavan kanaalin rannalla. Sellaisessa on perin vaikea pitää hapanta naamaa”.

Nyt lukija saattaa kuvitella, että Lahtinen kehuu kaikki kirjastot samalla tavalla. Katsotaanpa, mitä hän kertoo esimerkiksi Porin pääkirjastosta: ”Talo on lyhyesti sanoen ruma pytinki. Arkkitehdiltä olisi vaadittu yli-inhimillisiä ponnisteluja, mikäli hänen olisi täytynyt saada aikaiseksi vielä nykyistäkin karmeampi kummajainen.” ”Talon ulkopintojen jäykkä kantikkuus lyö läpi sisätiloissa, eikä yläkerran limanvihreää lattiaa vasten kolisevien metallijalkaisten kalusteiden ääni ainakaan toimi pehmentävänä vastavoimana rakennuksen betoniselle kovuudelle”. Aika tylyä tekstiä. Tosin Nastolan kirjastosta kirjoittaja toteaa, että sen ”ulkomuoto lyö karmeudessaan laudalta jopa Porin kirjaston”. Siispä mekään emme Poria hauku, kunhan nyt hiukan röyhistämme rintaa 160-vuotiaan Rauman kirjaston kunniaksi. Se on sen ansainnut.