Tiedät tulleesi vanhaksi, kun nuoruuden suosikkilevystäsi julkaistaan 25-vuotisjuhlajulkaisu. Mutta ei se mitään, sillä kaikki paitsi henkinen vanheneminen on sallittua. Jotkut asiat vain eivät vanhene, hyvä musiikki esimerkiksi.
Kuinkahan moni ihminen kuuntelee vielä 38-vuotiaana musiikkia, jota kuunteli 12-vuotiaana? Eikö musiikkimaun pitäisi iän myötä kypsyä ja jalostua, kun ymmärtää, mitä on todella hyvä ja oikea musiikki, eikä enää ole lapsellisten laumailmiöiden vietävissä? Minulle ei koskaan käynyt niin. Matkan varrelta kyllä tuli paljon uutta hyvää musiikkia, mutta eivät ne vanhat suosikit mihinkään kadonneet. En koskaan muistele kevyesti häpeilevän naurahduksen säestämänä, että ”silloin kuuntelin sitä, mutta eipä nyt enää sentään nykyään, heh heh..”. Musiikki, joka on joskus tehnyt vaikutuksen, tekee sen yhä edelleen. Luojan kiitos en koskaan innostunut vaikkapa Petri Nygårdista.
Levy, josta kaikki alkoi, vuonna 1985, oli Twisted Sister –yhtyeen albumi Stay Hungry. Olin 12-vuotias ala-astetta käyvä poika, enkä ollut aikaisemmin juuri musiikkia edes kuunnellut. Kotoa löytyi Atsipoppaa ja Mikko Alatalon Parhaat -kasetti. Ja sitten tulee musiikkityyli, jollaista ei tajunnut edes olevan, jotain niin äärimmäistä ja voimakasta ja voimaannuttavaa, että se avasi kokonaan toisen maailman. Twisted Sister soitti heviä, niin sitä silloin kutsuttiin. Ei mitään tytöille tarkoitettua sukkahousuheviä, kuten lukemattomat Van Halen-, Mötley Crue- tai Skid Row –kloonit, joissa tiukkoihin nahkahousuihin pukeutuneet pitkätukat kiemurtelivat rintakarvat rehottaen ja sifonkiliinat heiluen lavalla, laulaen teinitytöistä ja kuumista öistä. Twistareilla oli farkkutakit ja astetta karumpi ulkomuoto ja karummat biisit. Yhtyeen keulakuva Dee Snider näytti hurjine kasvomaalauksineen ja repaleisine kirjavine vaatteineen kuin niittokoneen läpi lentäneeltä ja muutaman torajyvän syöneeltä transseksuaalisirkuspelleltä ja muutkin äijät olivat aika yrmyä sakkia. Deehän teki kaiketi mauttoman pukeutumisen ennätyksen päästessään vuonna 1986 maailman huonoiten pukeutuvien naisten listalle, vaikka mies olikin.
Kieltämättä nykypäivänä hieman nolossa levynkannessa hän poseeraa tamineissaan lihaisa luu kourassa hirveästi irvistäen, mutta musiikki ei ollut pelkkää shokeeraamista. He lauloivat siitä, että ei saa antaa periksi, pitää taistella, olla vapaa ja aito ja rehellinen eikä kuunnella muita. Kiltin 12-vuotiaan tajuntaan se jätti lähtemättömän jäljen; vaikka rohkeus ei riittänyt elämään täysillä (mitä se sitten tarkoittaakin) eikä edes ostamaan nahkatakkia, riitti, että sanoma jäi sydämeen. Ja kun vielä löysin Stay Hungryn kansivihkosta maininnan, että yksi biisi oli omistettu kirjailijaidolilleni Stephen Kingille, joka taas kutsui bändin esiintymään yksityiskeikalle, tunsin saaneeni Deestä suorastaan sielunkumppanin. Ei tarvinnut pukeutua kuin Dee, eikä edes käyttäytyä kuin hän. Sydän vain muuttui hevarin sydämeksi.
Usassa bändin suosio nostatti vanhoilliset ja uskonnolliset piirit varpailleen, ja lopulta käytiin jo oikeudenkäyntejä lapsille turmiollisen ja selvästi ties mitä saatananpalvontaa sisältävän musiikin tekemisestä. Jostain syystä juuri Twisted Sister joutui hampaisiin, mutta tuskin se bändin markkinointia ainakaan haittasi. Levyjä myytiin miljoonatolkulla. Kohun seurauksena syntyivät amerikkalaisten levyjen kansissa vielä nykyäänkin käytössä olevat Parental advisory –tarrat varoittamaan musiikin mahdollisesta turmiollisuudesta. Oli silloin kyllä kovempaakin musiikkia olemassa. Koulussa kovikset kuuntelivat WASPia, joku jopa Iron Maidenia. Huhuttiin, että yhdet apukoulua käyvät kuuntelivat Venomia! Opettaja soitti meille nauhoja, joissa kerrottiin heavy rockissa piilevistä saatanallisista viesteistä, mikä tietysti vain lisäsi mielenkiintoa aiheeseen.
Mutta minulle Twisted Sister oli aina se juttu. Ja vaikka sitä juttua ei kestänyt kuin muutaman albumin verran ja bändi hajosi vuonna 1987, musiikki on seurannut kaikki nämä vuodet. Vaikka jo viiden vuoden sisällä syntyi bändejä, jotka veivät äärimmäisyyden aivan toiseen potenssiin, ja saivat Twistareiden uhon tuntumaan hyvin viattomalta; vaikka löysin kokonaan muitakin musiikkityylejä, ihan sitä ”hyvääkin” musiikkia, nämä albumit soivat edelleen autossani silloin tällöin. Oli aika, jolloin se hävetti hiukan, mutta nykyään sitä taas kehtaa. Sitä se vanhuus teettää. Ja kyllähän bändikin teki comebackin, ja kiertää jälleen, kuten 25 vuotta sitten. No, Dee meni välillä leikkaamaan tukkansa ja rumpalilla alkaa olla pälvikaljua, mutta vielä kulkee vanhaan malliin. Sitä paitsi eikö ole jotenkin hellyttävää, kun pian kuusikymppiset ukot karjuvat lavalla, että eivät mene kouluun. Tai jos menevätkin, niin eivät ainakaan tee läksyjä!
Twisted Sisterin tuotannonkin saat kirjastosta seutulainana. 1 euro/cd.
tiistai 13. joulukuuta 2011
perjantai 25. marraskuuta 2011
Tekijät ja tekijöiden oikeudet
En ehkä omista tätä tekstiä, jonka nyt kirjoitan ja julkaisen blogissani. ”Riippuu ihan sivuston käyttöehdoista”, kertoi minulle asiantuntija eilen Porissa. Jotkut internet-sivustot saattavat vaatia, että kaikki sivustolle tuotettu aineisto siirtyy heidän omistukseensa. Tämä maininta löytyy yleensä etusivun alalaitaan, todella huomaamattomaan paikkaan piilotetun linkin takaa. ”Käyttäjä luovuttaa Palveluntarjoajalle kaikki nykyiset ja tulevat taloudelliset oikeudet Palveluun toimittamaansa materiaaliin.” Ajatelkaas. Kuinka moni teistä on tarkistanut vaikkapa tämän Blogger.comin käyttöehdot? Kirjoitatte tänne 200 –sivuisen romaanin, ja sillä hetkellä, kun painatte ”julkaise”-nappia, koko tuotoksen oikeudet siirtyvät sivuston omistajille!
Minä tarkistin äsken, ja onneksi näin ei sentään tässä palvelussa ole. ”Google ei esitä vaateita, jotka liittyvät käyttäjän Google-palveluissa tai niiden kautta lähettämää tai esittämää Sisältöä koskevaan omistukseen tai hallintaan. Kaikki käyttäjän Googleen tai sen kautta lähettämää sisältöä koskevat patentit, tuotemerkit ja tekijänoikeudet kuuluvat käyttäjälle tai ulkopuoliselle käyttöoikeuden myöntäjälle soveltuvin osin.” Voi olla toisinkin, ja siitä on minulla karvaita kokemuksia.
Olen harrastanut nettihuutokauppoja jo toistakymmentä vuotta. Ebayssa myin tavaraa jo 1999, ja huutonetissä aloitin seuraavana vuonna. Erittäin pienimuotoista puuhastelua, mutta auttoi pysymään hengissä, kun opiskelu- ja työttömyysaikoina jäi vuokran jälkeen 150 euroa käteen kuussa. Nettikauppa tuotti ehkä satasen kuussa lisää. Lähinnä myin cd-levyjä.
Huutonetissä, kuten muissakin nettihuutokaupoissa on palautejärjestelmä: myyjä ja ostaja antavat kukin toiselleen palautteen joka kaupasta. Yleensä positiivisen, mutta jos kauppa menee vikaan, on mahdollista antaa negatiivinenkin palaute. Käyttäjiä on laidasta laitaan, ja meneehän niitä kauppojakin joskus vikaan, syistä jos toisistakin. Palautteisiin ilmestyy joskus hyvin kirjavia ja värikkäitä ilmaisuja, joita selatessani sain suurta hupia. Aloin kerätä ”parhaita” palautteita word-dokumenttiin, josta lopulta 115 tunnin muokkauksen ja yli vuoden työn jälkeen kehittyi kokonainen 53-sivuinen kirja. Aluksi oli pitkä johdatus palautebongauksen saloihin, ja sitten erilaisten kauppatilanteiden ja koottujen selitysten käsittelyä aihepiireittäin 39 otsikon alle jaettujen palautteiden pohjalta. Yhteensä 403 parasta palautetekstiä satojentuhansien joukosta, ja paljon omaa tekstiä ja työtä. Palautteita kun ei saa mistään valmiiksi listattuna, vaan niitä pitää etsiä käyttäjätunnus kerrallaan. Kun käyttäjistäkään ei ole mitään listaa, on "sopivien" palautteiden haku aivan satunnaista ja aikaa vievää neulan heinäsuovasta etsimistä.
Mutta kirjasta tuli ihan hauska, vaikka itse sanonkin. Ei todellakaan korkeakulttuuria, eikä tyylikästä, mutta hauskaa. Tiesin, että se menisi kaupaksi siinä kuin ehkä täysin fiktiiviset lääkärien saneluvirheet, tai väärinkuultuja laulunsanoja listaavat opukset, joita löytyi Suomen myydyimpien kirjojen listalta. Ei sitä nyt paperilla ollut tarkoitus julkaista, eikä rahaa tehdä, mutta kumminkin: pistin sen huutonettiin myyntiin, muhkeaan 3 euron kappalehintaan, ja sehän myi kuin häkä (no, 27 kappaletta oli minusta suuri myynti niin lyhyessä ajassa). 9 päivää se myi, minkä jälkeen huutonetin ylläpito poisti sen ilman varoitusta, kun se oli ilmestynyt huutonetin suosituimpien kohteiden listalle. Heillä kuulemma oli oikeudet kaikkeen sivustolta löytyvään aineistoon, eikä sen kaupallinen hyödyntäminen tullut kyseeseen. Kirjaa he tietenkään eivät olleet lukeneet.
Katkeroiduin syvästi, ja hankin jopa palstalla vaikuttaneen lakimiehen lausunnon kirjasta, sekä lähetin kirjan ylläpidolle luettavaksi. Laadin kolmesivuisen, ultra-asiallisen vastineen ja valituksen kohteen kieltämisestä, ja perustelin, että kyseessä oli täysin itsenäinen teos, jossa ei ollut mitään tekijänoikeuksilla suojattua materiaalia, ja joka vertautui lähinnä chat-tutkimuksiin ja ihmisten käyttäytymisen tutkimiseen. Se, että kyseessä oli huumorikirja, ei muuttanut tätä seikkaa. Kontekstistaan riisutut irralliset palautelauseet, joita ei voinut yhdistää mihinkään kauppaan tai henkilöön, joissa ei mainittu edes käyttäjätunnusta, ja joita ei palveluntuottajakaan olisi mitenkään voinut todistaa juuri heidän tietokannastaan löytyneeksi, eivät ylitä teoskynnystä, eivätkä edes sitaattikynnystä. Miten huutonet aikoisi todistaa, mistä mikäkin haistattelu oli peräisin? Miten heillä voisi olla oikeudet irrallisiin lauseisiin sen enempää kuin suomi24:llä on oikeudet jokaiseen sivuston chatissa kirjoitettuun lauseeseen?
Mutta iso voittaa, myyntilupaa ei tullut. Feikkilaukkuja saa olla kymmenittäin myynnissä, mutta huutokauppapalautteista ei saa tehdä kolmen euron kirjaa. Samoihin aikoihin onneksi sain töitä, ja luovuin taistelusta, jonka olin ajatellut vieväni loppuun saakka. Ehkä parempi niin, mutta edelleen harmittaa suuresti. Tästä saisi montakin sivua juttua, mutta pidetään nyt lyhyenä. Tarinan opetus: muista tekijänoikeudet, ennen kuin alat toteuttamaan ideoita!
P.S. Älä myöskään laita cd-levyjen myyntikuvauksiin itse tekemääsi minuutin pituista mp3-tiedostoa, jotta ostajat voisivat kuunnella, millaista musiikkia myymälläsi levyllä on. Lakimies soittaa. Ei ole väliä, vaikka artisti olisi tsekkiläinen äärimetallia räimivä autotallibändi, joka ei 100% varmasti saa Gramexilta penninhyrrää ja olisi kyyneliin saakka liikuttunut, jos tietäisi jonkun heidän levyään Suomessa myyvän. Ei ole väliä, vaikka youtube on täynnä laitonta musiikkia. Ei. Kyse on periaatteesta.
Minä tarkistin äsken, ja onneksi näin ei sentään tässä palvelussa ole. ”Google ei esitä vaateita, jotka liittyvät käyttäjän Google-palveluissa tai niiden kautta lähettämää tai esittämää Sisältöä koskevaan omistukseen tai hallintaan. Kaikki käyttäjän Googleen tai sen kautta lähettämää sisältöä koskevat patentit, tuotemerkit ja tekijänoikeudet kuuluvat käyttäjälle tai ulkopuoliselle käyttöoikeuden myöntäjälle soveltuvin osin.” Voi olla toisinkin, ja siitä on minulla karvaita kokemuksia.
Olen harrastanut nettihuutokauppoja jo toistakymmentä vuotta. Ebayssa myin tavaraa jo 1999, ja huutonetissä aloitin seuraavana vuonna. Erittäin pienimuotoista puuhastelua, mutta auttoi pysymään hengissä, kun opiskelu- ja työttömyysaikoina jäi vuokran jälkeen 150 euroa käteen kuussa. Nettikauppa tuotti ehkä satasen kuussa lisää. Lähinnä myin cd-levyjä.
Huutonetissä, kuten muissakin nettihuutokaupoissa on palautejärjestelmä: myyjä ja ostaja antavat kukin toiselleen palautteen joka kaupasta. Yleensä positiivisen, mutta jos kauppa menee vikaan, on mahdollista antaa negatiivinenkin palaute. Käyttäjiä on laidasta laitaan, ja meneehän niitä kauppojakin joskus vikaan, syistä jos toisistakin. Palautteisiin ilmestyy joskus hyvin kirjavia ja värikkäitä ilmaisuja, joita selatessani sain suurta hupia. Aloin kerätä ”parhaita” palautteita word-dokumenttiin, josta lopulta 115 tunnin muokkauksen ja yli vuoden työn jälkeen kehittyi kokonainen 53-sivuinen kirja. Aluksi oli pitkä johdatus palautebongauksen saloihin, ja sitten erilaisten kauppatilanteiden ja koottujen selitysten käsittelyä aihepiireittäin 39 otsikon alle jaettujen palautteiden pohjalta. Yhteensä 403 parasta palautetekstiä satojentuhansien joukosta, ja paljon omaa tekstiä ja työtä. Palautteita kun ei saa mistään valmiiksi listattuna, vaan niitä pitää etsiä käyttäjätunnus kerrallaan. Kun käyttäjistäkään ei ole mitään listaa, on "sopivien" palautteiden haku aivan satunnaista ja aikaa vievää neulan heinäsuovasta etsimistä.
Mutta kirjasta tuli ihan hauska, vaikka itse sanonkin. Ei todellakaan korkeakulttuuria, eikä tyylikästä, mutta hauskaa. Tiesin, että se menisi kaupaksi siinä kuin ehkä täysin fiktiiviset lääkärien saneluvirheet, tai väärinkuultuja laulunsanoja listaavat opukset, joita löytyi Suomen myydyimpien kirjojen listalta. Ei sitä nyt paperilla ollut tarkoitus julkaista, eikä rahaa tehdä, mutta kumminkin: pistin sen huutonettiin myyntiin, muhkeaan 3 euron kappalehintaan, ja sehän myi kuin häkä (no, 27 kappaletta oli minusta suuri myynti niin lyhyessä ajassa). 9 päivää se myi, minkä jälkeen huutonetin ylläpito poisti sen ilman varoitusta, kun se oli ilmestynyt huutonetin suosituimpien kohteiden listalle. Heillä kuulemma oli oikeudet kaikkeen sivustolta löytyvään aineistoon, eikä sen kaupallinen hyödyntäminen tullut kyseeseen. Kirjaa he tietenkään eivät olleet lukeneet.
Katkeroiduin syvästi, ja hankin jopa palstalla vaikuttaneen lakimiehen lausunnon kirjasta, sekä lähetin kirjan ylläpidolle luettavaksi. Laadin kolmesivuisen, ultra-asiallisen vastineen ja valituksen kohteen kieltämisestä, ja perustelin, että kyseessä oli täysin itsenäinen teos, jossa ei ollut mitään tekijänoikeuksilla suojattua materiaalia, ja joka vertautui lähinnä chat-tutkimuksiin ja ihmisten käyttäytymisen tutkimiseen. Se, että kyseessä oli huumorikirja, ei muuttanut tätä seikkaa. Kontekstistaan riisutut irralliset palautelauseet, joita ei voinut yhdistää mihinkään kauppaan tai henkilöön, joissa ei mainittu edes käyttäjätunnusta, ja joita ei palveluntuottajakaan olisi mitenkään voinut todistaa juuri heidän tietokannastaan löytyneeksi, eivät ylitä teoskynnystä, eivätkä edes sitaattikynnystä. Miten huutonet aikoisi todistaa, mistä mikäkin haistattelu oli peräisin? Miten heillä voisi olla oikeudet irrallisiin lauseisiin sen enempää kuin suomi24:llä on oikeudet jokaiseen sivuston chatissa kirjoitettuun lauseeseen?
Mutta iso voittaa, myyntilupaa ei tullut. Feikkilaukkuja saa olla kymmenittäin myynnissä, mutta huutokauppapalautteista ei saa tehdä kolmen euron kirjaa. Samoihin aikoihin onneksi sain töitä, ja luovuin taistelusta, jonka olin ajatellut vieväni loppuun saakka. Ehkä parempi niin, mutta edelleen harmittaa suuresti. Tästä saisi montakin sivua juttua, mutta pidetään nyt lyhyenä. Tarinan opetus: muista tekijänoikeudet, ennen kuin alat toteuttamaan ideoita!
P.S. Älä myöskään laita cd-levyjen myyntikuvauksiin itse tekemääsi minuutin pituista mp3-tiedostoa, jotta ostajat voisivat kuunnella, millaista musiikkia myymälläsi levyllä on. Lakimies soittaa. Ei ole väliä, vaikka artisti olisi tsekkiläinen äärimetallia räimivä autotallibändi, joka ei 100% varmasti saa Gramexilta penninhyrrää ja olisi kyyneliin saakka liikuttunut, jos tietäisi jonkun heidän levyään Suomessa myyvän. Ei ole väliä, vaikka youtube on täynnä laitonta musiikkia. Ei. Kyse on periaatteesta.
perjantai 11. marraskuuta 2011
Pienen kirjaston puolesta
-20%. Kyllä se pakko on tehdä. Lukemat olivat laskussa kuin lehmän häntä, eivätkä hyvät tilat ja varsin kohtuulliset aineistohankintamäärärahatkaan näyttäneet tuottavan tulosta. Jonkinlainen lainauslama on iskenyt. Nyt on pakko herätellä kodisjokelaiset arkeen.
Vierailen ensi viikon torstaina 17.11. klo 18:15 -19:00 Kodisjoen koululla ja pidän esityksen, jolla yritän saada pahasti hyytynyttä kirjaston käyttöä nousuun. Siinä missä kaikki muut Rauman lähikirjastot porskuttavat noususuuntaisesti, pieni Kodisjoki näyttää kuihtuvan silmissä. Totta kai vertailu muihin lähikirjastoihin on epäreilu: Kodisjoki on pieni paikka, ja Kodisjoen kirjasto on pieni kirjasto. Aukikin vain 9h viikossa, ja hankintamäärärahoja on tietenkin käytössä selvästi muita lähikirjastoja vähemmän. Mutta silti. Potentiaalia ja ainesta olisi huomattavasti vilkkaampaan käyttöön.
Kodisjoen kirjastorakennus on Rauman lähikirjastoista uusin, valmistunut syksyllä 2004 uudistetun koulun tiloihin. Siisti ja moderni rakennus on keskeisellä paikalla Kodisjoen raitilla, eikä koululaisten tarvitse mennä edes ulos kirjastoon päästäkseen. Opettajilla on mahdollisuus viedä lapset kirjastoon aukioloaikojen ulkopuolellakin. Tila on avara ja valoisa, ja asiakkaiden käytössä on kirjojen ja lehtien lisäksi viime vuonna uusittu nettikone. Aineistonhankintabudjetti on vaikkapa vastaavan kokoisia Euran Honkilahden ja Hinnerjoen lähikirjastoja suurempi, ja totta kai kaikki pääkirjaston materiaali tuodaan ilmaiseksi Kodisjoelle, jos omasta kokoelmasta ei löydy. Lisäksi Kodisjoki kuuluu ihan yhtä lailla Satakirjastoihin kuin muutkin Rauman kirjastopisteet, eli euron seutulainamaksua vastaan saa minkä tahansa Satakirjastojen kahdesta miljoonasta niteestä Kodisjoelle asti toimitettuna. Muutaman päivän kauemmin se valittavasti kestää, koska säännöllistä kirjakuljetusta ei Kodisjoelta pääkirjastoon ole voitu järjestää. Mutta Kodisjoen kirjastovirkailijan Alisa Reunasen mukana tilaukset kyllä kulkevat.
Sitä minä vaan, että maailmassa jylläävät isot ja maailmassa jyllää raha. Maailmalta kantautuu talouden kauhu-uutisia kiihtyvään tahtiin, ja vaikka toistaiseksi tämä maailmankolkka onkin säästynyt kurimukselta, ei koskaan tiedä, mitä tulevaisuus tuo tullessaan. Ja siinä vaiheessa, kun rahat loppuvat, ja aletaan kyselemään säästöjä, on pieni yleensä se, joka kärsii. Palvelua, jota ei tarpeeksi käytetä, on helppo karsia. Palvelua, jota on karsittu, ei yleensä saa takaisin. Siinä vaiheessa on enää turha sanoa, että kyllä me oltaisiin käytetty.
En maalaile mitään piruja seinälle, vaan yritän vain puhua suoraan. Ja lähestyn asiaa myös positiivisessa hengessä: muutos on aivan helposti mahdollinen, jos siihen on halua. Aikoinaan Eurassa alettiin keskustella ”museoituneiden” Hinnerjoen ja Honkilahden kirjastojen lakkauttamisesta. Olen aina tuntenut sympatiaa pieniä kyliä kohtaan, ja leimaharrastukseni myötä ihan konkreettisesti kokenut sen, millä tahdilla palveluja Suomen ”syrjäseuduilta” lakkautetaan. Olen kiertänyt satoja lähi- ja kyläkauppoja ja jutellut ihmisten kanssa ympäri Suomea. Suren kyliä, joista ensin menee pankki, sitten posti, sitten koulu ja kirjasto, sitten kauppa. Ei jää mitään kuin vanhentuva ja harveneva joukko kyläläisiä, jotka katselevat entisen kukoistuksen näivettymistä. Katselevat, mikäli eivät tee asialle mitään ja taistele. Ja jos pitää kaatua, niin on parempi kaatua ainakin saappaat jalassa.
Eurassa riitti yksi käynti Hinnerjoen koulun vanhempainillassa. Yksi ainoa esitys, jossa asiat sanottiin niin kuin ne olivat. Kyse on kylähengestä, ylpeydestä meidän oman kylän palveluiden säilyttämiseksi ja suosimiseksi. Tarvitaan aktiiveja taisteluun. Hinnerjoen esityksen jälkeen sivukirjaston lainausluvut nousivat vuodessa lähes 40%. Saavutettiin torjuntavoitto, eikä mitään lakkautettu. Päättäjät näkivät, että palvelua tarvitaan. Eikä siihen mitään ihmeitä vaadita: pieniin lukuihin on helppo saada suuria prosentuaalisia korotuksia pienemmänkin aktiiviporukan toimesta. Sama on mahdollista Kodisjoella. Tule kuulemaan agitaatiota Kodisjoen kirjaston puolesta ensi torstaina. Tai edes glögitarjoilun vuoksi!
Vierailen ensi viikon torstaina 17.11. klo 18:15 -19:00 Kodisjoen koululla ja pidän esityksen, jolla yritän saada pahasti hyytynyttä kirjaston käyttöä nousuun. Siinä missä kaikki muut Rauman lähikirjastot porskuttavat noususuuntaisesti, pieni Kodisjoki näyttää kuihtuvan silmissä. Totta kai vertailu muihin lähikirjastoihin on epäreilu: Kodisjoki on pieni paikka, ja Kodisjoen kirjasto on pieni kirjasto. Aukikin vain 9h viikossa, ja hankintamäärärahoja on tietenkin käytössä selvästi muita lähikirjastoja vähemmän. Mutta silti. Potentiaalia ja ainesta olisi huomattavasti vilkkaampaan käyttöön.
Kodisjoen kirjastorakennus on Rauman lähikirjastoista uusin, valmistunut syksyllä 2004 uudistetun koulun tiloihin. Siisti ja moderni rakennus on keskeisellä paikalla Kodisjoen raitilla, eikä koululaisten tarvitse mennä edes ulos kirjastoon päästäkseen. Opettajilla on mahdollisuus viedä lapset kirjastoon aukioloaikojen ulkopuolellakin. Tila on avara ja valoisa, ja asiakkaiden käytössä on kirjojen ja lehtien lisäksi viime vuonna uusittu nettikone. Aineistonhankintabudjetti on vaikkapa vastaavan kokoisia Euran Honkilahden ja Hinnerjoen lähikirjastoja suurempi, ja totta kai kaikki pääkirjaston materiaali tuodaan ilmaiseksi Kodisjoelle, jos omasta kokoelmasta ei löydy. Lisäksi Kodisjoki kuuluu ihan yhtä lailla Satakirjastoihin kuin muutkin Rauman kirjastopisteet, eli euron seutulainamaksua vastaan saa minkä tahansa Satakirjastojen kahdesta miljoonasta niteestä Kodisjoelle asti toimitettuna. Muutaman päivän kauemmin se valittavasti kestää, koska säännöllistä kirjakuljetusta ei Kodisjoelta pääkirjastoon ole voitu järjestää. Mutta Kodisjoen kirjastovirkailijan Alisa Reunasen mukana tilaukset kyllä kulkevat.
Sitä minä vaan, että maailmassa jylläävät isot ja maailmassa jyllää raha. Maailmalta kantautuu talouden kauhu-uutisia kiihtyvään tahtiin, ja vaikka toistaiseksi tämä maailmankolkka onkin säästynyt kurimukselta, ei koskaan tiedä, mitä tulevaisuus tuo tullessaan. Ja siinä vaiheessa, kun rahat loppuvat, ja aletaan kyselemään säästöjä, on pieni yleensä se, joka kärsii. Palvelua, jota ei tarpeeksi käytetä, on helppo karsia. Palvelua, jota on karsittu, ei yleensä saa takaisin. Siinä vaiheessa on enää turha sanoa, että kyllä me oltaisiin käytetty.
En maalaile mitään piruja seinälle, vaan yritän vain puhua suoraan. Ja lähestyn asiaa myös positiivisessa hengessä: muutos on aivan helposti mahdollinen, jos siihen on halua. Aikoinaan Eurassa alettiin keskustella ”museoituneiden” Hinnerjoen ja Honkilahden kirjastojen lakkauttamisesta. Olen aina tuntenut sympatiaa pieniä kyliä kohtaan, ja leimaharrastukseni myötä ihan konkreettisesti kokenut sen, millä tahdilla palveluja Suomen ”syrjäseuduilta” lakkautetaan. Olen kiertänyt satoja lähi- ja kyläkauppoja ja jutellut ihmisten kanssa ympäri Suomea. Suren kyliä, joista ensin menee pankki, sitten posti, sitten koulu ja kirjasto, sitten kauppa. Ei jää mitään kuin vanhentuva ja harveneva joukko kyläläisiä, jotka katselevat entisen kukoistuksen näivettymistä. Katselevat, mikäli eivät tee asialle mitään ja taistele. Ja jos pitää kaatua, niin on parempi kaatua ainakin saappaat jalassa.
Eurassa riitti yksi käynti Hinnerjoen koulun vanhempainillassa. Yksi ainoa esitys, jossa asiat sanottiin niin kuin ne olivat. Kyse on kylähengestä, ylpeydestä meidän oman kylän palveluiden säilyttämiseksi ja suosimiseksi. Tarvitaan aktiiveja taisteluun. Hinnerjoen esityksen jälkeen sivukirjaston lainausluvut nousivat vuodessa lähes 40%. Saavutettiin torjuntavoitto, eikä mitään lakkautettu. Päättäjät näkivät, että palvelua tarvitaan. Eikä siihen mitään ihmeitä vaadita: pieniin lukuihin on helppo saada suuria prosentuaalisia korotuksia pienemmänkin aktiiviporukan toimesta. Sama on mahdollista Kodisjoella. Tule kuulemaan agitaatiota Kodisjoen kirjaston puolesta ensi torstaina. Tai edes glögitarjoilun vuoksi!
tiistai 1. marraskuuta 2011
Kirjaston tunnelmaa
”Kyllä tämä on kaunein kirjasto, missä olen käynyt”, sanoi vierailija. Painoarvoa mielipiteelle antoi se tosiseikka, että vierailija oli Pohjanmaan ELY-keskuksen sivistystoimentarkastaja Anneli Ketonen, joka on varmasti työnsä puolesta vieraillut kymmenissä kirjastoissa. Esittelin Ketoselle ja noin kolmellekymmenelle Pohjanmaalta kotoisin olevalle kirjastonjohtajalle Rauman pääkirjastoa muutama viikko sitten. Noin 30 heitä tosiaan oli, vaikka itse olin luullut, että ryhmä saapuu yhdellä henkilöautolla, ja että heitä on siis noin 5 henkeä. Siinä sitten olin kaikkien kymmenen esitteeni kanssa vähän ex tempore –tunnelmissa. Mutta hyvin esittely meni kuitenkin, ja vieraiden ihastelu ja kirjaston ahkera valokuvaaminen herättivät kevyesti epäuskoista mielihyvää. Ensi perjantaina on pääkirjastoon tulossa tutustumaan ryhmä Hämeenkyrön kirjaston työntekijöitä. Ei sitä ihmettelyä ja ihastelua oikein itse tajua, kun joka päivä täällä töissä käy. Näkymiin alkaa turtua ja ne ottaa itsestäänselvyytenä.
Kirjastotila ei ole mikään kirjavarasto, vaan sen pitäisi antaa elämys jo sinällään, rakennuksena ja kirjaston tunnelmana. Valot, arkkitehtuuri, taideteokset, hyllyjen sijoittelu, rauhallisuus… ne muodostavat kaikki kirjaston tunnelman, joka on ainutlaatuinen julkiselle tilalle. Eri kirjastoissa on erilainen tunnelma: Rauman pääkirjasto on monumentinkaltainen Rauman näyteikkuna, hiukan prameileva käyntikortti muualta tulleille. Sen arkkitehtuuri on tarkasti suojeltu; juuri mitään muutoksia ei saa tehdä ilman arkkitehdin lupaa ja pitkää prosessia. Korkea kirkkomainen tila, laadukkaat kalusteet, erikoiset arkkitehtoniset ratkaisut huokuvat kaikki arvovaltaa, juhlallisuutta ja vaurautta. Viesti on erilainen kuin lähikirjastoissa. Kodikkuus ei ehkä tule pääkirjastosta ensimmäisenä mieleen; ovathan jotkut perheelliset asiakkaat jopa kertoneet hieman arastelevansa koko paikkaa: miten tänne voisi tulla lapsien kanssa? Koko valtava, juhlallisen valoisa tila saa kulkemaan hiljaa, metelöimättä ja hartaana.
Olin viime viikolla Lapin uuden kirjaston suunnittelupalaverissa arkkitehti Mari Virtasen ja Lapin kirjastonhoitajan Teija Henrikssonin kanssa. Kun arkkitehti kysyi, mitä Teija tahtoisi siirtää vanhasta Lapin kirjastosta uuteen, hän vastasi: kodikkuuden. Vaikea oli kuitenkin määritellä, mikä tuon kodikkuuden sai aikaan. Matalat katot, hämärät valot, sokkeloiset, hieman nuhjuiset tilat, tuttu henkilökunta? Kieltämättä hiukan ajastaan jäänyt 70-lukuinen kirjastotila voi monen mielestä kuitenkin olla kodikas ja viihtyisä, vaikka hyllyt hipovat kattoa ja ikkunoita on vain yhdellä seinällä. Lähikirjaston tunnelma on erilainen kuin monumenttirakennuksissa; kukaan ei varmasti ihastele arkkitehtonisia ratkaisuja, mutta ehkä tilan arkipäiväisyys juuri antaa asiakkaalle luvan hengittää vapaammin ja viihtyä? Kirjastosta puhutaan nykyään usein kansalaisten olohuoneena: olohuoneita on monenlaisia. Siinä missä toinen viettää aikaansa tuhansien eurojen design-kalusteiden ympäröimänä, toisen olohuone on koottu eri aikakausien kirpputoritavarasta tai vain siitä, mitä on sattunut vuosien varrella kertymään. Viihtyisyys ja kodikkuus merkitsevät eri ihmisille eri asioita.
Lapin kirjastosta ei aiota rakentaa monumenttia, mutta toimiva ja kodikas kirjasto siitä on tarkoitus tulla. Nykyaikaista tekniikkaa 50-luvun kuorissa. Ja edelleen pidän kiinni siitä tavoitteesta, että kyseessä olisi Satakunnan paras lähikirjasto. Pyynpään lähikirjastossa tosin oltiin sitä mieltä, ettei heidän kirjastostaan voi enää parantaa. No, yritetään kumminkin!
Kirjastotila ei ole mikään kirjavarasto, vaan sen pitäisi antaa elämys jo sinällään, rakennuksena ja kirjaston tunnelmana. Valot, arkkitehtuuri, taideteokset, hyllyjen sijoittelu, rauhallisuus… ne muodostavat kaikki kirjaston tunnelman, joka on ainutlaatuinen julkiselle tilalle. Eri kirjastoissa on erilainen tunnelma: Rauman pääkirjasto on monumentinkaltainen Rauman näyteikkuna, hiukan prameileva käyntikortti muualta tulleille. Sen arkkitehtuuri on tarkasti suojeltu; juuri mitään muutoksia ei saa tehdä ilman arkkitehdin lupaa ja pitkää prosessia. Korkea kirkkomainen tila, laadukkaat kalusteet, erikoiset arkkitehtoniset ratkaisut huokuvat kaikki arvovaltaa, juhlallisuutta ja vaurautta. Viesti on erilainen kuin lähikirjastoissa. Kodikkuus ei ehkä tule pääkirjastosta ensimmäisenä mieleen; ovathan jotkut perheelliset asiakkaat jopa kertoneet hieman arastelevansa koko paikkaa: miten tänne voisi tulla lapsien kanssa? Koko valtava, juhlallisen valoisa tila saa kulkemaan hiljaa, metelöimättä ja hartaana.
Olin viime viikolla Lapin uuden kirjaston suunnittelupalaverissa arkkitehti Mari Virtasen ja Lapin kirjastonhoitajan Teija Henrikssonin kanssa. Kun arkkitehti kysyi, mitä Teija tahtoisi siirtää vanhasta Lapin kirjastosta uuteen, hän vastasi: kodikkuuden. Vaikea oli kuitenkin määritellä, mikä tuon kodikkuuden sai aikaan. Matalat katot, hämärät valot, sokkeloiset, hieman nuhjuiset tilat, tuttu henkilökunta? Kieltämättä hiukan ajastaan jäänyt 70-lukuinen kirjastotila voi monen mielestä kuitenkin olla kodikas ja viihtyisä, vaikka hyllyt hipovat kattoa ja ikkunoita on vain yhdellä seinällä. Lähikirjaston tunnelma on erilainen kuin monumenttirakennuksissa; kukaan ei varmasti ihastele arkkitehtonisia ratkaisuja, mutta ehkä tilan arkipäiväisyys juuri antaa asiakkaalle luvan hengittää vapaammin ja viihtyä? Kirjastosta puhutaan nykyään usein kansalaisten olohuoneena: olohuoneita on monenlaisia. Siinä missä toinen viettää aikaansa tuhansien eurojen design-kalusteiden ympäröimänä, toisen olohuone on koottu eri aikakausien kirpputoritavarasta tai vain siitä, mitä on sattunut vuosien varrella kertymään. Viihtyisyys ja kodikkuus merkitsevät eri ihmisille eri asioita.
Lapin kirjastosta ei aiota rakentaa monumenttia, mutta toimiva ja kodikas kirjasto siitä on tarkoitus tulla. Nykyaikaista tekniikkaa 50-luvun kuorissa. Ja edelleen pidän kiinni siitä tavoitteesta, että kyseessä olisi Satakunnan paras lähikirjasto. Pyynpään lähikirjastossa tosin oltiin sitä mieltä, ettei heidän kirjastostaan voi enää parantaa. No, yritetään kumminkin!
perjantai 14. lokakuuta 2011
Satuja ja painajaisia
Piti kirjoittaa saduista, satumummoista ja Sadun päivästä. Mummoista yleensäkin; kuinka tärkeitä isovanhemmat ovat monesti lapsille, ja kuinka satuja lukeva mummo tai pappa antaa mahdollisuuden sukupolvien väliseen tiiviiseen kohtaamiseen ja kuinka jaettu satuhetki on tärkeä sekä lukijalle, että sille, jolle luetaan. Piti kirjoittaa, kuinka pääkirjastossa ovat tänä syksynä alkaneet vapaaehtoisvoimin toteutettavat satutuokiot lapsille. Kuinka olemme saaneet värvättyä Satumummun, joka Lapista saakka (tosin sieltä Rauman Lapista) saapuu lukemaan lapsille satuja. Vain koska tahtoo. Ja satumummun jälkeen olemme saaneet myös nuoren lastentarhanopettajaksi opiskelevan naisen vapaaehtoiseksi sadunlukijaksi. Puhumattakaan siitä, että ensi viikon tiistaina nämä molemmat pitävät satutuokion samana päivänä.
Ja erityisesti piti kirjoittaa siitä, että näiden lisäksi ensi tiistain Sadun päivän satutapahtumassa esiintyy myös Rauman kaupunginteatterin johtaja, Kirsi-Kaisa Sinisalo. Hän soitti taannoin ja itse pyysi päästä esittämään lapsille kaksi puolen tunnin esitystä Kirsi Kunnaksen satuja ja loruja. Vain koska tahtoi. Toinen esitys on jo liki täynnä, mutta toiseen, klo 14:00 alkavaan esitykseen vielä lapsia vanhempineen sopii. Ja saa sinne tulla, vaikkei omaa lasta mukana olisikaan. Esitykset ovat pääkirjaston lastenosastolla.
Kaikkea tällaista oli tarkoitus kirjoittaa, mutta sitten sattui asioita, joita vain sattuu, ja minusta riippumattomista syistä koko työtietokoneeni sisältö formatoitiin vahingossa. Kaikki meni, eikä tule takaisin. Muun muassa kaikki blogikirjoitukset, esitykset, selvitykset, tilastot, ohjeet, päätökset, hankepaperit, kuvat, raportit, työtodistukset, ja työsopimukset, vain muutamia mainitakseni. Puolentoista vuoden työ.
No, toki lähes kaikesta on olemassa paperikopio jossain ja tärkeimmät tiedostot lähetetty muualle säilytykseen. Blogit löytyvät netistä ja esitykset muistitikulta. Melkein kaikki pystytään hakemaan jostain, ajan kanssa. Sähköpostit eivät ole hävinneet, ja netin kautta niihin pääsee vieläkin vastaamaan, vaikka kone vietiinkin pois, uudelleentäyttöön. Nyt kirjoittelen ikivanhalla varakoneella, joka nopeudessa tuo mieleen nostalgisen 80-luvun ja Commodore 64:n (se oli kova peli vuonna -86). WordPadillakin syntyy tekstiä, kun Office-pakettia ei tässä koneessa ole. Piti vain odottaa noin puoli tuntia, että kone käynnistyi. Ihan oikeasti.
Joten sadun ja painajaisen tunnelmissa tässä on loppuviikko leijuttu. Yhtä epätodellisen tuntuista ja mieltä liikuttavaa.
Minusta ja veljestäni on olemassa pikkuinen videonpätkä jostain 70-luvun lopulta. Pätkä oli osa jotain tv-ohjelmaa, enkä muista enkä tiedä, miten perheemme ohjelmaan päätyi. Lyhyessä pätkässä äiti lukee minulle ja pikkuveljelleni satukirjaa. Se kirja on vielä olemassa jossain vanhempieni kaappien kätköissä, mutta en nyt kuolemaksenikaan muista sen nimeä. Isokokoinen, ehkä tsekkiläinen tai unkarilainen kirja se joka tapauksessa oli. Pätkässä minulla on tasan kaksi repliikkiä ja veljeni pysyy vallan vaiti, mahtoiko vielä paljon osata puhuakaan. Mutta kuunteli varmaan tarkasti. Kirjassa on aukeama, jossa suuri määrä eläimiä marssii jonnekin kuin kulkueena. Minne sitten olivat menossa, sitä en muista. "Mehiläisiä!", kiljaisen ja osoitan kuvaa. "Eiku ne on rapuja", vastaa äitini (mutta kyllä ne oli oikeasti aika paljon mehiläisen näköisiä, olen tarkastanut asian myöhemmin...oli niillä sakset tosin). Tyydyn vastaukseen ja kysyn vielä toista kohtaa näyttäen: "Mikä tossa mennee?".
Siinä se koko pätkä, muisto satuhetkestä, josta muuten ei minulla mitään muistikuvaa olisikaan. Oppimista sadun avulla. Eläytymistä ja sadun lumoa. Yhteinen hetki. Silta aikuisten ja lasten maailman välissä.
Sitä sadut tarjoavat.
Katso tästä lokakuun satutapahtumien aikataulut ja tuo lapsesi mukaan!
Ja erityisesti piti kirjoittaa siitä, että näiden lisäksi ensi tiistain Sadun päivän satutapahtumassa esiintyy myös Rauman kaupunginteatterin johtaja, Kirsi-Kaisa Sinisalo. Hän soitti taannoin ja itse pyysi päästä esittämään lapsille kaksi puolen tunnin esitystä Kirsi Kunnaksen satuja ja loruja. Vain koska tahtoi. Toinen esitys on jo liki täynnä, mutta toiseen, klo 14:00 alkavaan esitykseen vielä lapsia vanhempineen sopii. Ja saa sinne tulla, vaikkei omaa lasta mukana olisikaan. Esitykset ovat pääkirjaston lastenosastolla.
Kaikkea tällaista oli tarkoitus kirjoittaa, mutta sitten sattui asioita, joita vain sattuu, ja minusta riippumattomista syistä koko työtietokoneeni sisältö formatoitiin vahingossa. Kaikki meni, eikä tule takaisin. Muun muassa kaikki blogikirjoitukset, esitykset, selvitykset, tilastot, ohjeet, päätökset, hankepaperit, kuvat, raportit, työtodistukset, ja työsopimukset, vain muutamia mainitakseni. Puolentoista vuoden työ.
No, toki lähes kaikesta on olemassa paperikopio jossain ja tärkeimmät tiedostot lähetetty muualle säilytykseen. Blogit löytyvät netistä ja esitykset muistitikulta. Melkein kaikki pystytään hakemaan jostain, ajan kanssa. Sähköpostit eivät ole hävinneet, ja netin kautta niihin pääsee vieläkin vastaamaan, vaikka kone vietiinkin pois, uudelleentäyttöön. Nyt kirjoittelen ikivanhalla varakoneella, joka nopeudessa tuo mieleen nostalgisen 80-luvun ja Commodore 64:n (se oli kova peli vuonna -86). WordPadillakin syntyy tekstiä, kun Office-pakettia ei tässä koneessa ole. Piti vain odottaa noin puoli tuntia, että kone käynnistyi. Ihan oikeasti.
Joten sadun ja painajaisen tunnelmissa tässä on loppuviikko leijuttu. Yhtä epätodellisen tuntuista ja mieltä liikuttavaa.
Minusta ja veljestäni on olemassa pikkuinen videonpätkä jostain 70-luvun lopulta. Pätkä oli osa jotain tv-ohjelmaa, enkä muista enkä tiedä, miten perheemme ohjelmaan päätyi. Lyhyessä pätkässä äiti lukee minulle ja pikkuveljelleni satukirjaa. Se kirja on vielä olemassa jossain vanhempieni kaappien kätköissä, mutta en nyt kuolemaksenikaan muista sen nimeä. Isokokoinen, ehkä tsekkiläinen tai unkarilainen kirja se joka tapauksessa oli. Pätkässä minulla on tasan kaksi repliikkiä ja veljeni pysyy vallan vaiti, mahtoiko vielä paljon osata puhuakaan. Mutta kuunteli varmaan tarkasti. Kirjassa on aukeama, jossa suuri määrä eläimiä marssii jonnekin kuin kulkueena. Minne sitten olivat menossa, sitä en muista. "Mehiläisiä!", kiljaisen ja osoitan kuvaa. "Eiku ne on rapuja", vastaa äitini (mutta kyllä ne oli oikeasti aika paljon mehiläisen näköisiä, olen tarkastanut asian myöhemmin...oli niillä sakset tosin). Tyydyn vastaukseen ja kysyn vielä toista kohtaa näyttäen: "Mikä tossa mennee?".
Siinä se koko pätkä, muisto satuhetkestä, josta muuten ei minulla mitään muistikuvaa olisikaan. Oppimista sadun avulla. Eläytymistä ja sadun lumoa. Yhteinen hetki. Silta aikuisten ja lasten maailman välissä.
Sitä sadut tarjoavat.
Katso tästä lokakuun satutapahtumien aikataulut ja tuo lapsesi mukaan!
perjantai 30. syyskuuta 2011
Kirjamessut nyt ja tulevaisuudessa
Lähden huomenna Turkuun. Jo 20 vuotta on Turussa järjestetty kansainväliset kirjamessut, jotka ovat paisuneet kolmipäiväiseksi suurtapahtumaksi vetäen mukaansa muitakin aiheita. Tänä vuonna Messukeskuksesta löytyvät kirjamessujen lisäksi ruokamessut, suku- ja kotiseutumessut ja levy- ja keräilymessut. Näkemistä siis riittää vähintäänkin tarpeeksi. Osastoilla kymmenet antikvariaatit, kirjakustantajat, yhdistykset ja yritykset esittelevät ja myyvät tuotteitaan. Tämän lisäksi on paljon yleisöohjelmaa; esityksiä, keskusteluja, musiikkia ja kirjailijavierailuja.
Kirjamessuilla on joka vuosi tietty teema tai kaksi. Viime vuonna teemakaupunkina oli Laitila, joka oli tuonut omalle lavalleen eri tavoin paikkakuntaa esittelevää ohjelmaa. Tänä vuonna hieman laajennetaan teemoja, ja erityishuomion saavat Pohjoismaat ja Japani, joiden suurlähetystöt myös osallistuvat messuihin omilla osastoillaan. Ja ensi vuonna teemana on Rauma.
Vierailuni on siis etupäässä opintomatka, sillä tehtäväni on tarkkailla ja huomioida messulavojen ja ohjelman toimivuutta ja ideoida Kirjamessujen 2012 toteutusta. Rauma saa käyttöönsä erityisen Rauma-lavan, ja tarkoitus on esitellä, paitsi raumalaista kirjallisuutta, Raumaa yleensäkin. Kulttuuripäällikkö Risto Kuparin sanoin idea on järjestää raumalaiset kulttuuri- ja matkailumessut, ja tavoitteeksi voisi asettaa vaikka sen, että monet turkulaiset suuntaisivat jouluostoksille vanhaan Raumaan. Esiintyjiä on siis tarkoitus saada kulttuurin saralta laidasta laitaan, unohtamatta paikallista elinkeinoelämää.
Erilaisia toimijoita kyllä Raumalla riittää, vaikka nykykirjallisuus onkin paikkakunnalla melko kapean kärjen varassa. Ensi vuonnahan juhlitaan myös kaupungin 570-vuotisjuhlaa (Rauma on Suomen kolmanneksi vanhin kaupunki, jos ette muistaneet…minä en muistanut), ja Pyhän Ristin kirkkokin täyttää 500 vuotta. Perinteitä löytyy enemmän kuin pienestä kylästä, niin sanoakseni. Edelleen kirjoittavista kaunokirjailijoista tunnetuimmat (aakkosjärjestyksessä), Heino, Koivukari, Niemi, Numminen & Palviainen saattavat olla kiinnostuneita kirjojensa myynnistä ja esittelystä. Nortamo- ja Riikkilä –seurat pitävät entisten aikojen kirjailijasankareiden lippua korkealla.
Lokakuun aikana on tarkoitus koota yhteen raumalaisen kulttuurin ja elinkeinoelämän toimijoita mahdollisimman laajasti, jotta nähdään millainen kiinnostus messuihin on, ja voidaan alkaa sorvata ohjelmaa ja toteutusta tarkemmin. Ensi keväänä pitäisi ohjelman jo olla hanskassa. Käytännön toteutus ja ideointi lankeaa pääasiassa kulttuuripäällikön ja kulttuurituottajan vastuulle.
Ensi vuoden messujen teemamaana on Espanja. Espanjan ja Rauman yhdistäminen saattaa olla haastavaa, mutta toisaalta, löytyyhän molemmista pitkät merenkulkuperinteet ja flamenco-tanssijoiden mustat pitsit vertautuvat raumalaiseen pitsitraditioon. Saas nähdä mitä tämä linkki poikii…
Tänä vuonna paikalle odotetaan lähes 25000 kävijää. Samalla 14 euron lipulla voi tutustua kaikkiin messuihin. Tämän lisäksi parkkipaikka maksaa vitosen. Itselleni kiinnostavinta antia kirjamessujen ohella ovat tietenkin keräilymessut. Veikkaan, että rahaa siis palaa hiukan enemmänkin, vaikka pääsylipun sainkin ilmaiseksi. Ei se mitään. Harvemmin sitä nimittäin pääsee kuulemaan vaikkapa islantilaista reggaeta livenä. Tai samana päivänä Kauko Röyhkää, Kjell Westötä, Kaari Utriota, Kari Hotakaista, Jari Tervoa, Reijo Mäkeä, Alivaltiosihteeriä ja Heli Laaksosta, vain muutamia lauantain vieraista mainitakseni. Yhden lavan vieraista. Lavojakin on ainakin viisi, ja seminaarit ja muu ohjelma siihen päälle. Ja tietenkin kaikki messuosastot. Katso itse!
Turun Kirjamessut 2011
Kirjamessuilla on joka vuosi tietty teema tai kaksi. Viime vuonna teemakaupunkina oli Laitila, joka oli tuonut omalle lavalleen eri tavoin paikkakuntaa esittelevää ohjelmaa. Tänä vuonna hieman laajennetaan teemoja, ja erityishuomion saavat Pohjoismaat ja Japani, joiden suurlähetystöt myös osallistuvat messuihin omilla osastoillaan. Ja ensi vuonna teemana on Rauma.
Vierailuni on siis etupäässä opintomatka, sillä tehtäväni on tarkkailla ja huomioida messulavojen ja ohjelman toimivuutta ja ideoida Kirjamessujen 2012 toteutusta. Rauma saa käyttöönsä erityisen Rauma-lavan, ja tarkoitus on esitellä, paitsi raumalaista kirjallisuutta, Raumaa yleensäkin. Kulttuuripäällikkö Risto Kuparin sanoin idea on järjestää raumalaiset kulttuuri- ja matkailumessut, ja tavoitteeksi voisi asettaa vaikka sen, että monet turkulaiset suuntaisivat jouluostoksille vanhaan Raumaan. Esiintyjiä on siis tarkoitus saada kulttuurin saralta laidasta laitaan, unohtamatta paikallista elinkeinoelämää.
Erilaisia toimijoita kyllä Raumalla riittää, vaikka nykykirjallisuus onkin paikkakunnalla melko kapean kärjen varassa. Ensi vuonnahan juhlitaan myös kaupungin 570-vuotisjuhlaa (Rauma on Suomen kolmanneksi vanhin kaupunki, jos ette muistaneet…minä en muistanut), ja Pyhän Ristin kirkkokin täyttää 500 vuotta. Perinteitä löytyy enemmän kuin pienestä kylästä, niin sanoakseni. Edelleen kirjoittavista kaunokirjailijoista tunnetuimmat (aakkosjärjestyksessä), Heino, Koivukari, Niemi, Numminen & Palviainen saattavat olla kiinnostuneita kirjojensa myynnistä ja esittelystä. Nortamo- ja Riikkilä –seurat pitävät entisten aikojen kirjailijasankareiden lippua korkealla.
Lokakuun aikana on tarkoitus koota yhteen raumalaisen kulttuurin ja elinkeinoelämän toimijoita mahdollisimman laajasti, jotta nähdään millainen kiinnostus messuihin on, ja voidaan alkaa sorvata ohjelmaa ja toteutusta tarkemmin. Ensi keväänä pitäisi ohjelman jo olla hanskassa. Käytännön toteutus ja ideointi lankeaa pääasiassa kulttuuripäällikön ja kulttuurituottajan vastuulle.
Ensi vuoden messujen teemamaana on Espanja. Espanjan ja Rauman yhdistäminen saattaa olla haastavaa, mutta toisaalta, löytyyhän molemmista pitkät merenkulkuperinteet ja flamenco-tanssijoiden mustat pitsit vertautuvat raumalaiseen pitsitraditioon. Saas nähdä mitä tämä linkki poikii…
Tänä vuonna paikalle odotetaan lähes 25000 kävijää. Samalla 14 euron lipulla voi tutustua kaikkiin messuihin. Tämän lisäksi parkkipaikka maksaa vitosen. Itselleni kiinnostavinta antia kirjamessujen ohella ovat tietenkin keräilymessut. Veikkaan, että rahaa siis palaa hiukan enemmänkin, vaikka pääsylipun sainkin ilmaiseksi. Ei se mitään. Harvemmin sitä nimittäin pääsee kuulemaan vaikkapa islantilaista reggaeta livenä. Tai samana päivänä Kauko Röyhkää, Kjell Westötä, Kaari Utriota, Kari Hotakaista, Jari Tervoa, Reijo Mäkeä, Alivaltiosihteeriä ja Heli Laaksosta, vain muutamia lauantain vieraista mainitakseni. Yhden lavan vieraista. Lavojakin on ainakin viisi, ja seminaarit ja muu ohjelma siihen päälle. Ja tietenkin kaikki messuosastot. Katso itse!
Turun Kirjamessut 2011
perjantai 9. syyskuuta 2011
Lapsilta kielletty
”9½. Jatkossa, yläasteella, kirjoitteletkin sitten hieman kevyemmistä aiheista.” Tällaisen arvosanan ja kommentin sain kerran äidinkielen aineeni perään ala-asteen kuudennella luokalla. Opettaja kyllä arvosti kirjoitustaitoa ja hyvää mielikuvitusta, mutta 80-luvun Yöjuttu-lukulehtien innoittama suhteellisen verinen ruumiinsyöjäghouli-tarina ei aihepiiriltään ollut hänen makuunsa. Onneksi siihen aikaan ei ilmeisesti tarkkailtu oppilaiden psyyken tilaa erilaisista huolestuttavista merkeistä niin tarkoin kuin nykyään. En siis tuolloinkaan joutunut psykiatrille tai rehtorin puhutteluun.
Minä vaan tykkäsin kauhukirjoista, ja kaiken luin mitä kirjastosta löysin. Lajityyppi ei ollut kovin suuri vielä (Stephen Kingin aloittama buumi käynnistyi vasta hieman myöhemmin) ja valtaosa kirjaksi päätyneistä tarinoista melko onnetonta kuraa. Nenoset, Benchleyt, Straubit ja Barkerit ja erinäinen määrä yhden teoksen ihmeeksi jääneiden pöhköjä tarinoita, jotka yleensä alkoivat ihan ”mukavasti”, mutta kirjailijan kyky ei vain riittänyt kantamaan juonta uskottavaan loppuun saakka. Elävistä kuolleistakin voi nimittäin kirjoittaa uskottavasti, jos on kykyä. Nimenomaan loput olivat yleensä aina pettymys: joku puolivillainen hätäinen ratkaisu, joka jättää perustelematta paljon kirjan tapahtumia ja latistaa tunnelman.
Kirjaston kirjoilla ei ole ikärajoja toisin kuin elokuvilla (joita joudumme sivumennen sanoen lainatessa noudattamaan tarkasti). Periaatteessa lapsi voi lainata mitä vaan kauheuksia, emme sitä voi kieltää. Vanhemmat ovat vastuussa lastensa lainoista. En sitten tiedä, ovatko lapset kovinkaan kiinnostuneita kahlaamaan usein tiiliskivimäisiä kauhukirjoja läpi. Suuria kansanliikkeitä tai keskustelua ei olekaan syntynyt lasten lainaamista ”sopimattomista” kirjoista ja niiden haitallisuudesta. Eniten palstatilaa on ehkä käytetty sarjakuvien turmiollisuudesta. Sarjakuvien väkivalta ja muut epäilyttävät aihepiirit ovat helposti todettavissa, heti läsnä. Jos veri lentää, se näkyy oitis. Mielikuvitusta ei tarvita läheskään niin paljon, kun asioita ei tarvitse kuvitella päässä, vaan ne näkee silmillään. Siksi sarjakuvaa pitkään pidettiin yksinkertaisena, kevyenä ja jotenkin kirjoja epäkehittävämpänä ja ”vaarallisempana”.
Suomalainen sarjakuva täyttää tänä vuonna 100 vuotta. Professori Itikaisen tutkimusretkestä alkanut sarjakuvan kehitys on poikinut monenlaisia tyylisuuntia. Pilapiirrosmaisista kolmen kuvan stripeistä laajoihin, usean albumin saagoihin, Maailman Vahvimmasta Nallesta (se se on,eikä mikään Bamse!) k-18 –materiaaliin. Lukuykkösenä edelleen Aku Ankka, joka kehittyi vuosituhannen loppuun mennessä melko yksinkertaisesta lapsille suunnatusta sarjasta, kielellisiä nokkeluuksia ja erilaisia piilotettuja kulttuurillisia viittauksia sisältäväksi ajanvietteeksi, jota aikuinenkin voi lukea. 80-90 –luvuilla jylläsivät supersankarit, 2000-luvulla tuli manga. Pienten piirien vakavaa sarjakuvaakin julkaistaan, mutta yleensä ottaen sarjakuvat ovat kevyttä ajanvietettä.
Manga on nostanut viimeisimmän sarjakuvakohun 2000-luvun alussa. Ei oikein tiedetty, miten lopusta alkuun luettaviin ja oudon japanilaisen kulttuurin läpitunkemiin sarjakuviin pitäisi suhtautua. Niissä nähtiin sekä väkivaltaa, että etenkin epäilyttävää seksuaalista kuvastoa, ja laajasti vaadittiin niiden kieltämistä lapsilta. Pokkareita varustetaan yhä ikäsuositusmerkinnöin, vaikka esim. runsaastikin väkivaltaa sisältävissä supersankarilehdissä niitä ei näe. Raumalla keskustelu mangojen haitallisuudesta lapsille johti aikoinaan manga-hyllyn siirtämiseen kokonaisuudessaan aikuisten osastolle. Jo muutaman vuoden ajan on kuitenkin taas hankittu mangaa myös lasten ja nuorten osastolle. Nuorethan mangaa pääasiassa lainaavatkin. (EDIT: Nyt onkin hiukan epäselvää, siirrettiinkö mangat osin aikuistenosastolle ikärajojen vai pelkästään tilanpuutteen vuoksi. Ilmeisesti mitään ihmeempää kohua ei Raumalla olekaan ollut, vaikka joskus luulin jonkun kanssa asiasta puhuneeni.)
Itse en ole manga-harrastaja millään muotoa, ja satunnaisen selailun avulla on hankala päästä genreen sisälle. Ei vaan kolahda eikä aukene pointti. Mitään erityisen vaarallista ei ainakaan omiin silmiin ole kuitenkaan osunut. Taatusti turvallisempia ja terveempiä kuin ne sarjakuvat, joita kaverien kanssa tehtailtiin ala-asteella. Näissä teoksissa lähinnä ammuttiin ja tapettiin. Toisaalta, kun en ole kovin kummoinen piirtäjä, niin väkivalta ei ollut erityisen graafista. Tein myös ehkä kolmisenkymmentä ruutua sisältäneet, hieman kunnianhimoisemmat huumoriversiot Hohdosta ja Uinu, uinu lemmikkini-kirjasta. Eikä minusta tämän omituisempi tullut.
Minä vaan tykkäsin kauhukirjoista, ja kaiken luin mitä kirjastosta löysin. Lajityyppi ei ollut kovin suuri vielä (Stephen Kingin aloittama buumi käynnistyi vasta hieman myöhemmin) ja valtaosa kirjaksi päätyneistä tarinoista melko onnetonta kuraa. Nenoset, Benchleyt, Straubit ja Barkerit ja erinäinen määrä yhden teoksen ihmeeksi jääneiden pöhköjä tarinoita, jotka yleensä alkoivat ihan ”mukavasti”, mutta kirjailijan kyky ei vain riittänyt kantamaan juonta uskottavaan loppuun saakka. Elävistä kuolleistakin voi nimittäin kirjoittaa uskottavasti, jos on kykyä. Nimenomaan loput olivat yleensä aina pettymys: joku puolivillainen hätäinen ratkaisu, joka jättää perustelematta paljon kirjan tapahtumia ja latistaa tunnelman.
Kirjaston kirjoilla ei ole ikärajoja toisin kuin elokuvilla (joita joudumme sivumennen sanoen lainatessa noudattamaan tarkasti). Periaatteessa lapsi voi lainata mitä vaan kauheuksia, emme sitä voi kieltää. Vanhemmat ovat vastuussa lastensa lainoista. En sitten tiedä, ovatko lapset kovinkaan kiinnostuneita kahlaamaan usein tiiliskivimäisiä kauhukirjoja läpi. Suuria kansanliikkeitä tai keskustelua ei olekaan syntynyt lasten lainaamista ”sopimattomista” kirjoista ja niiden haitallisuudesta. Eniten palstatilaa on ehkä käytetty sarjakuvien turmiollisuudesta. Sarjakuvien väkivalta ja muut epäilyttävät aihepiirit ovat helposti todettavissa, heti läsnä. Jos veri lentää, se näkyy oitis. Mielikuvitusta ei tarvita läheskään niin paljon, kun asioita ei tarvitse kuvitella päässä, vaan ne näkee silmillään. Siksi sarjakuvaa pitkään pidettiin yksinkertaisena, kevyenä ja jotenkin kirjoja epäkehittävämpänä ja ”vaarallisempana”.
Suomalainen sarjakuva täyttää tänä vuonna 100 vuotta. Professori Itikaisen tutkimusretkestä alkanut sarjakuvan kehitys on poikinut monenlaisia tyylisuuntia. Pilapiirrosmaisista kolmen kuvan stripeistä laajoihin, usean albumin saagoihin, Maailman Vahvimmasta Nallesta (se se on,eikä mikään Bamse!) k-18 –materiaaliin. Lukuykkösenä edelleen Aku Ankka, joka kehittyi vuosituhannen loppuun mennessä melko yksinkertaisesta lapsille suunnatusta sarjasta, kielellisiä nokkeluuksia ja erilaisia piilotettuja kulttuurillisia viittauksia sisältäväksi ajanvietteeksi, jota aikuinenkin voi lukea. 80-90 –luvuilla jylläsivät supersankarit, 2000-luvulla tuli manga. Pienten piirien vakavaa sarjakuvaakin julkaistaan, mutta yleensä ottaen sarjakuvat ovat kevyttä ajanvietettä.
Manga on nostanut viimeisimmän sarjakuvakohun 2000-luvun alussa. Ei oikein tiedetty, miten lopusta alkuun luettaviin ja oudon japanilaisen kulttuurin läpitunkemiin sarjakuviin pitäisi suhtautua. Niissä nähtiin sekä väkivaltaa, että etenkin epäilyttävää seksuaalista kuvastoa, ja laajasti vaadittiin niiden kieltämistä lapsilta. Pokkareita varustetaan yhä ikäsuositusmerkinnöin, vaikka esim. runsaastikin väkivaltaa sisältävissä supersankarilehdissä niitä ei näe. Raumalla keskustelu mangojen haitallisuudesta lapsille johti aikoinaan manga-hyllyn siirtämiseen kokonaisuudessaan aikuisten osastolle. Jo muutaman vuoden ajan on kuitenkin taas hankittu mangaa myös lasten ja nuorten osastolle. Nuorethan mangaa pääasiassa lainaavatkin. (EDIT: Nyt onkin hiukan epäselvää, siirrettiinkö mangat osin aikuistenosastolle ikärajojen vai pelkästään tilanpuutteen vuoksi. Ilmeisesti mitään ihmeempää kohua ei Raumalla olekaan ollut, vaikka joskus luulin jonkun kanssa asiasta puhuneeni.)
Itse en ole manga-harrastaja millään muotoa, ja satunnaisen selailun avulla on hankala päästä genreen sisälle. Ei vaan kolahda eikä aukene pointti. Mitään erityisen vaarallista ei ainakaan omiin silmiin ole kuitenkaan osunut. Taatusti turvallisempia ja terveempiä kuin ne sarjakuvat, joita kaverien kanssa tehtailtiin ala-asteella. Näissä teoksissa lähinnä ammuttiin ja tapettiin. Toisaalta, kun en ole kovin kummoinen piirtäjä, niin väkivalta ei ollut erityisen graafista. Tein myös ehkä kolmisenkymmentä ruutua sisältäneet, hieman kunnianhimoisemmat huumoriversiot Hohdosta ja Uinu, uinu lemmikkini-kirjasta. Eikä minusta tämän omituisempi tullut.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)