Kun ei keksitä paljon muutakaan puhumista, puhutaan säästä. Se on pakkasia pidellyt. Tuntuu vielä pitelevän pitkän aikaa. Ei ole lämmintä, ei ole lauhaa. Helsingissäkin uskottiin talvien lauhtuvan, ja myivät takavuosina aurauskalustonsa tarpeettomina pois. Nyt sitten ihmetellään.
Lehdestä luin, että itse asiassa ilmastonmuutos ei tarkoitakaan, että talvet Suomessa lauhtuvat, vaan kovat pakkaset, ääri-ilmiöt, ovatkin oikeastaan vastaansanomaton todiste ilmaston lämpenemisestä. Mitäpä minä asiasta tietäisin, mutta olen sitä mieltä, että saisi jo tämmöinen lämpeneminen riittää.
Kun ikää tulee, muuttuu aina vaan vähemmän talvi-ihmiseksi. Lähestyvä talvi alkaa kaivella jotain ihmisenä olon syvimpiä sopukoita, geenitason tietoa uhkaavasta vaarasta. Hengissä selviytymisen ohjelma kytkeytyy päälle. Tekee mieli alkaa kerätä talvivarastoja, hakata polttopuita liiteri täyteen. Sitä tutkailee huolestuneena vesijohtoja: jäätyvätkö ne tänä talvena niin kuin viimeksi? Pitäisikö jättää hana tippumaan? Tuliko harrasteautojen akut tuotua talveksi sisälle? Miten täällä kämpässä tarkenee talvella? Pitäisikö se lumikola kuitenkin ostaa, vai lainaisiko edelleen naapurilta?
Missä on lapsuuden riemu ja huolettomuus, missä punaiset posket, kun lunta alkaa tulla ja pakkanen kiristyy? Kylmyydessä ja pimeydessä rasahtelevat metsän puut tuovat sieluun ahdistuksen ja pelon häivähdyksen…talvi kiristää otettaan. Aurinko häviää… Lumi kirkuu jalan alla… Selviääkö tästä?
Erityisen traumaattista on talviautoilu. Vielä traumaattisempaa on talviautoilu vanhalla autolla, jonka lohkolämmitin on hajalla. Viime viikolla se tapahtui: kuului sisälle saakka kantautunut pamahdus, ja lohkolämmittimen johdossa oli vielä palaneelta kumilta kärynnyt sentti kertaa sentti reikä, josta katkennut kuparikaapeli pilkisti ulos. Sen jälkeen lämmitin ei enää ole uudella johdolla ja sulakkeen vaihdoin jälkeenkään sanonut mitään. Työmatkaa on 40 kilometriä, pakkasta 20. Yhtä paljon kuin autolla ikävuosia. Kävelet pimeälle pihalle, kaivat auton hangesta ja starttaat. Lähteekö? Lähteekö tänään? Mitä jos ei lähde?
Kyllähän vanha Toyota on lähtenyt, mutta kamalaa moinen kylmästartti vanhalle autolle on. Kuskista puhumattakaan. Tumput kädessä renkaat kirskuen matkaan. Pimeydestä erottuvat savupilvet talojen yllä kohtisuorina ja jähmettyneinä. Kalvakat oranssihehkuiset katuvalot tuovat mieleen ala-asteen luistelutunnit ja jäätyneet varpaat. Huomaan ajattelevani, että eihän tällainen sää ja maa ole tarkoitettu ihmiselle. Ei täällä pitäisi kenenkään asua. Sysipimeä metsä ja paljaat lumiset pellot viilettävät ohi. Välissä tuikkii jouluvaloja asuntojen ikkunoista. Niin voimattomina, niin harvassa…
Matkalla on 3 autoa tien varressa. Ne eivät jaksaneet perille. Korpisuoran puolessa välissä toppa-asuinen mies kurkistelee tien sivussa vanhan Fordin konepellin alle hengitys huuruten. Ohiajavassa se ei herätä vahingoniloa, ei edes sääliä. Se on kuin kuoleman kylmä käsi niskassa. Pelastukoon ken voi, jokainen huolehtii itsestään. Mitä jos auto alkaa hyytyä ja nykiä? Mitä jos se sammuu jonnekin Turajärven risteykseen keskelle ei mitään? Mihin minä soitan? Miksen ottanut sitä Osakaskoa ja Hinausturvaa? Miksi tuhlasin etsikkoaikani? Miksi unohdin työkalupakin autotalliin?
”Kuinka voimme yli talven kestää?”, laulaa Gösta Sundqvist autoradiossa. Pistän sen kiinni ja vedän kaulusta ylemmäs.
maanantai 20. joulukuuta 2010
tiistai 7. joulukuuta 2010
Aasinsiltoja ja palaneita tassuja -lastenkirjavinkkausta
Parhaimmat kirjat luetaan niin monta kertaa uudestaan, että niiden lauseita osaa ulkoa. Lapsena niiden parissa viihdytään niin paljon, että kuvatkin piirtyvät ikuisiksi ajoiksi verkkokalvolle, ja sivut luetaan riekaleiksi. Se onni, kun tajuaa, että pystyy lukemaan; ymmärtää paperille painetut koukerot, ymmärtää ne ihan ITSE… se on valtava tunne. Se on kuin löytäisi avaimen aarrekammioon. No, sitähän se nimenomaan on.
Huomasin, etten ole juurikaan kirjoittanut omista kirjasuosikeistani, joten on aika korjata se puute esittelemällä kaksi itselleni tärkeää ja mieleen iäksi painunutta lastenkirjaa. Ehdottomat suosikkini tuolta ajalta ovat kaksi Tammen Kultaisten Kirjojen klassikkoa : Pieni harmaa aasi ja Nalle Nokikämmen. Riekaleiksi, eläytyen, luetut. Seuraava on kokonaan ulkomuistista kirjoitettu, joten jotain on voinut unohtuakin, kun ei nyt ihan lähivuosina ole tullut näitä teoksia kerrattua.
””On iii-kävää olla yksin!”. Sillä yksin se oli; ypöyksin suurella vihreällä niityllä. Joskus sen kiltti isäntä kävi sitä katsomassa, mutta useimmiten se vain seisoi niityn keskellä ja mietti, kuinka yksin se olikaan.” Pieni harmaa aasi on kertomus pienestä harmaasta aasista, joka tarinan alussa valittaa yksinäisyyttään niityn keskellä. Sillä ei ole yhtään kaveria eikä oikein tekemistäkään. Sitten, eräänä päivänä, se kuulee supinaa ja töminää sen laidunta rajaavan ohdakepensasaidan takaa. Se menee kurkkimaan, ja huomaa iloisen kaniperheen pitävän juhlapäivällisiä aidan toisella puolella. Suuret, tarjottimena toimivat saniaisenlehdet notkuvat mansikoita, porkkanoita ja muita herkkuja. Kanit syövät ja leikkivät keskenään ja aasi tulee entistäkin haikeammaksi. Sitten kanit huomaavat aasin ja pyytävät sitä mukaansa! Aasi tunkeutuu piikkien läpi vapauteen ja saa eteensä suuren määrän herkullista syötävää. Mutta yhtäkkiä lautanen temmataan sen edestä ja ennen kuin se ehtii edes tajuta, kanit ja ruuat ovat tipotiessään! Kyyneleet silmissä aasi katselee ympärilleen käsittämättä mitä on tapahtunut. Sitten se kuulee isännän äänen: ”Täälläkös sinä karkulainen olet?”. Isäntä hakee aasin pois ja vie takaisin niitylle, ja korjaa aitaan tullen reiän. Pieni harmaa aasi on surullisempi kuin koskaan.
Pian se kuitenkin kuulee supinaa ja naurua ympäriltään, ja yhtäkkiä kaikki kanit pomppivat piiloistaan sen ympärillä ja tuovat sille suuret määrät porkkanoita, retiisejä ja mansikoita. Ja niin kanit ja aasi pitävät elämänsä pidot ja siitä lähtien ovat aina ystäviä, eikä pienen harmaan aasin tarvitse enää koskaan olla yksin.
Kirjassa on loistava kuvitus. Aasin ilmeikäs, vuoroin surullinen, vuoroin riemukas naama, ja veden kielelle tuovat herkkutarjottimet ovat kestäneet mielessäni yli 30 vuotta. Tunteikas, surusta iloon vaihtuva tunnelma pitää otteessaan. Loistava iltasatukirja, joka jättää hyvän fiiliksen.
””Kun vaara uhkaa, kiipeä puuhun!”, opetti sen emo”. Nalle Nokikämmen kertoo pienestä karhunpojasta, joka varttuu emonsa seurassa jossain Kalliovuorten jylhissä metsissä. Emo opettaa pennulle, kuinka luonnossa selvitään, kuinka löytää ruokaa ja kuinka suojautua vaaroilta. Vaara uhkaakin pian koko metsää: syttyy tulipalo, joka leviää, ja saa aikaa paniikin metsän eläinten keskuudessa. Savussa ja pakoon juoksevien eläinten keskellä karhunpoika eksyy emostaan ja huomaa äkkiä olevansa keskellä valtoimenaan roihuavaa tulipaloa. Se on valtavan peloissaan, mutta emon neuvon muistaen se kiipeää suureen puuhun niin korkealle kuin uskaltaa. Liekit korventavat sen käpäliä ja turkkia, mutta pentu roikkuu puunkyljessä. Kun se lopulta uskaltaa avata silmänsä, kaikkialla on vain savuavia puunrunkoja ja tuhkaa. Koko metsä on kärventynyt, ja nallen tassut ovat palaneet ja sillä on kauhea jano. Onneksi pian saapuu paikalle kiltti metsänvartija, joka ottaa pennun mukaansa, sitoo ja hoitaa sen tassut ja antaa sille vettä. Hän ristii karhunpennun Nalle Nokikämmeneksi, ja siitä lähtien pentu kiertää metsänvartijan mukana kertomassa lapsille tulenkäsittelyn vaaroista. Haalareihin puettu ja partiolaishattua päässään kantava reppuselkäinen karhunpentu on loppukuvassa lähes ihmisen kaltainen, eikä ilmeisesti kaipaa emoaan, josta ei palon jälkeen ole enää mitään mainintaa. Emon kohtalo jäikin hieman askarruttamaan pientä lukijaa.
Kertomus on hyvin jännittävä ja todenmakuinen, ja karhunpojan kohtaloon on helppo eläytyä. Loppuratkaisuun karhunpennusta (joka ei ilmeisesti koskaan kasva isoksi) kesynä ja inhimillistettynä näyttelyesineenä ei ainakaan 70-luvulla osannut yhdistää mitään negatiivista. No, täytyykö sitä nyt joka piilosanomaa niin kauhean tarkasti miettiäkään. Onhan se orvon paloturvallisuusvalistusnallen ura kuitenkin varmasti parempi kohtalo kuin metsäpaloon nääntyminen.
Huomasin, etten ole juurikaan kirjoittanut omista kirjasuosikeistani, joten on aika korjata se puute esittelemällä kaksi itselleni tärkeää ja mieleen iäksi painunutta lastenkirjaa. Ehdottomat suosikkini tuolta ajalta ovat kaksi Tammen Kultaisten Kirjojen klassikkoa : Pieni harmaa aasi ja Nalle Nokikämmen. Riekaleiksi, eläytyen, luetut. Seuraava on kokonaan ulkomuistista kirjoitettu, joten jotain on voinut unohtuakin, kun ei nyt ihan lähivuosina ole tullut näitä teoksia kerrattua.
””On iii-kävää olla yksin!”. Sillä yksin se oli; ypöyksin suurella vihreällä niityllä. Joskus sen kiltti isäntä kävi sitä katsomassa, mutta useimmiten se vain seisoi niityn keskellä ja mietti, kuinka yksin se olikaan.” Pieni harmaa aasi on kertomus pienestä harmaasta aasista, joka tarinan alussa valittaa yksinäisyyttään niityn keskellä. Sillä ei ole yhtään kaveria eikä oikein tekemistäkään. Sitten, eräänä päivänä, se kuulee supinaa ja töminää sen laidunta rajaavan ohdakepensasaidan takaa. Se menee kurkkimaan, ja huomaa iloisen kaniperheen pitävän juhlapäivällisiä aidan toisella puolella. Suuret, tarjottimena toimivat saniaisenlehdet notkuvat mansikoita, porkkanoita ja muita herkkuja. Kanit syövät ja leikkivät keskenään ja aasi tulee entistäkin haikeammaksi. Sitten kanit huomaavat aasin ja pyytävät sitä mukaansa! Aasi tunkeutuu piikkien läpi vapauteen ja saa eteensä suuren määrän herkullista syötävää. Mutta yhtäkkiä lautanen temmataan sen edestä ja ennen kuin se ehtii edes tajuta, kanit ja ruuat ovat tipotiessään! Kyyneleet silmissä aasi katselee ympärilleen käsittämättä mitä on tapahtunut. Sitten se kuulee isännän äänen: ”Täälläkös sinä karkulainen olet?”. Isäntä hakee aasin pois ja vie takaisin niitylle, ja korjaa aitaan tullen reiän. Pieni harmaa aasi on surullisempi kuin koskaan.
Pian se kuitenkin kuulee supinaa ja naurua ympäriltään, ja yhtäkkiä kaikki kanit pomppivat piiloistaan sen ympärillä ja tuovat sille suuret määrät porkkanoita, retiisejä ja mansikoita. Ja niin kanit ja aasi pitävät elämänsä pidot ja siitä lähtien ovat aina ystäviä, eikä pienen harmaan aasin tarvitse enää koskaan olla yksin.
Kirjassa on loistava kuvitus. Aasin ilmeikäs, vuoroin surullinen, vuoroin riemukas naama, ja veden kielelle tuovat herkkutarjottimet ovat kestäneet mielessäni yli 30 vuotta. Tunteikas, surusta iloon vaihtuva tunnelma pitää otteessaan. Loistava iltasatukirja, joka jättää hyvän fiiliksen.
””Kun vaara uhkaa, kiipeä puuhun!”, opetti sen emo”. Nalle Nokikämmen kertoo pienestä karhunpojasta, joka varttuu emonsa seurassa jossain Kalliovuorten jylhissä metsissä. Emo opettaa pennulle, kuinka luonnossa selvitään, kuinka löytää ruokaa ja kuinka suojautua vaaroilta. Vaara uhkaakin pian koko metsää: syttyy tulipalo, joka leviää, ja saa aikaa paniikin metsän eläinten keskuudessa. Savussa ja pakoon juoksevien eläinten keskellä karhunpoika eksyy emostaan ja huomaa äkkiä olevansa keskellä valtoimenaan roihuavaa tulipaloa. Se on valtavan peloissaan, mutta emon neuvon muistaen se kiipeää suureen puuhun niin korkealle kuin uskaltaa. Liekit korventavat sen käpäliä ja turkkia, mutta pentu roikkuu puunkyljessä. Kun se lopulta uskaltaa avata silmänsä, kaikkialla on vain savuavia puunrunkoja ja tuhkaa. Koko metsä on kärventynyt, ja nallen tassut ovat palaneet ja sillä on kauhea jano. Onneksi pian saapuu paikalle kiltti metsänvartija, joka ottaa pennun mukaansa, sitoo ja hoitaa sen tassut ja antaa sille vettä. Hän ristii karhunpennun Nalle Nokikämmeneksi, ja siitä lähtien pentu kiertää metsänvartijan mukana kertomassa lapsille tulenkäsittelyn vaaroista. Haalareihin puettu ja partiolaishattua päässään kantava reppuselkäinen karhunpentu on loppukuvassa lähes ihmisen kaltainen, eikä ilmeisesti kaipaa emoaan, josta ei palon jälkeen ole enää mitään mainintaa. Emon kohtalo jäikin hieman askarruttamaan pientä lukijaa.
Kertomus on hyvin jännittävä ja todenmakuinen, ja karhunpojan kohtaloon on helppo eläytyä. Loppuratkaisuun karhunpennusta (joka ei ilmeisesti koskaan kasva isoksi) kesynä ja inhimillistettynä näyttelyesineenä ei ainakaan 70-luvulla osannut yhdistää mitään negatiivista. No, täytyykö sitä nyt joka piilosanomaa niin kauhean tarkasti miettiäkään. Onhan se orvon paloturvallisuusvalistusnallen ura kuitenkin varmasti parempi kohtalo kuin metsäpaloon nääntyminen.
maanantai 22. marraskuuta 2010
Metsän kuningas ja Musta Pekka
Nyt on sellainen tilanne, etten keksi oikein mitään kirjoitettavaa kirjastosta. Kirjoitan siis vaikkapa suurpedoista. No mikä ettei.
Karhu on nimittäin ajankohtainen aihe. Lauantaina 11.12. järjestetään Emil Cedercreutzin museossa Harjavallassa koko päivän kestävä karhuseminaari, jossa puidaan karhuaihetta monesta eri näkökulmasta useiden asiantuntijoiden esityksillä. Kutkuttavan poikkitieteellisen seminaarin otsikoita ovat mm. ”Karhurituaalit subarktisissa kulttuureissa”, ”Turvalelut ja nallet lapsen ja nuoren maailmassa” sekä ”Nallekarhut historiallisena ilmiönä”. En tiedä teistä, mutta minussa tapahtuman ohjelma herätti oitis positiivisen hymynkareen suupieleen. Luvassa on nimittäin ihan aitoa ”vakavaa” tiedettä, ja luennoitsijoina professoria, ylilääkäriä ja psykologia. Ja kuitenkin koko aihe on jotenkin sympaattinen ja hassu…tutkijat luennoimassa nallekarhuista. Jotkut varmasti pitävät tällaista joutavana puuhasteluna, mutta minusta on mahtavaa, että joku innostuu nallejen tutkimisesta. Sellainen ihminen ei voi olla läpeensä paha. Jos vain pääsette, niin menkää kuuntelemaan, luennoille on ilmainen pääsy.
Karhuhan on Suomessa aina ollut merkittävässä asemassa, muinoin suorastaan jumalallinen olento. Se on toisaalta pelottava vihollinen; verokarhu tai Venäjän karhu, toisaalta turvaa tuova unilelu. Kirjastokin lähettää karhukirjeitä (sainpas sen kirjastonkin tähän kirjoitukseen!). Harvalla lapsella ei ole ollut omaa nallea, joka sylissä vasta sai unen päästä kiinni. Minullakin oli veljeni kanssa Onni ja Manni –nimiset nallet, jotka tosin taisivat luppakorvista päätellen olla paremminkin koiria, mutta ei se haitannut. Nämä Korkeasaaressa muinoin eläneiden karhujen mukaan nimetyt nallet olivat kovassa käytössä. Ehkä lasten nallet ovat jonkinlaista uhan kääntämistä omaksi suojaksi: karhun kuva, jonka voimat suojaavat lasta. Kun lapsi paijaa nallea, karhu ei tule metsästä ja syö. Sama voiman anastaminen liittynee vaikka Satakunnan karhuvaakunaan.
Minä en ole nähnyt karhua koskaan luonnossa, ja tuskin tulen näkemäänkään. Nykyihmiselle karhu ei enää ole konkreettinen metsän kuningas tai peto, joka kamppaili samasta ruuasta ja jonka tappaminen oli metsästäjän rohkein teko. Olihan karhunkaataja sankari vielä sotienkin jälkeen. Asenteet ovat varmasti paljon lieventyneet, mutta siihen nähden, kuinka pieni mahdollisuus on karhuun törmätä, monilla ihmisillä on yhä suuri pelko sitä kohtaan. Sama koskee muitakin suurpetoja. Joku Nurmeksen korpiseudulla elävä voi tietenkin sanoa, että on helppo huudella kaupungista, että ei ne karhut mitään tee, kun ei tarvitse aamuisin katsella karhunjälkiä pihassa, mutta todellisuudessa karhupelossa on kyse muustakin, kuin todennäköisyyksiin perustuvasta konkreettisesta uhasta. Karhuun liittyy yhä jonkinlaista mystiikkaa ja yliluonnollista kunnioitusta, joka varmaan on suomalaisilla geeneissä, eikä sieltä pitkiin aikoihin poistu.
Jos karhua pelätäänkin, liittyy siihen aina kuitenkin tietynlainen sympaattisuus. Samaa ei voi sanoa sudesta: en ole kuullut lapsesta, jolla olisi unisusi. Susiraukat ovat aina saaneet olla pelkojemme ja vihankin kohteena, useimmiten ilman omaa syytään. Tätä valaiskoon tosikertomus Eurasta ja Honkilahden kylästä, jota muutama vuosi sitten piinasi susilauma. Lampaitakin tappaneet sudet herättivät paljon kirjoittelua ja pelkoakin. Euran kirjastolautakunnan jäsen ja aktiivinen honkilahtelainen vaikuttaja kertoi tarinan, kuinka hän oli ollut hiihtämässä Pyhäjärven jäällä. Oli ollut ilta, kirkas, kuutamoinen pakkaskeli. Hän oli alkanut miettimään Honkilahden susia, ja matkan edetessä hänen päähänsä oli tullut ajatus, että mitä jos ne sudet vaanivat jossain täällä…pelko alkoi saada otetta ja hän paransi tahtia. Mitään ei kuulunut, paitsi suksien suihke ja narina ja kiihtyvä hengitys.
Vai kuuluiko sittenkin? Jos tarkkaan kuunteli, niin eikö selän takaa ihan selvästi kuulunut tassutusta, ehkä murinaakin? Varmaan siellä oli kokonainen susilauma juoksemassa häntä kiinni! Siihen päättyisi hiihtäjän tarina kuin piispa Henrikillä aikoinaan naapurikunnassa; mihinkään ei pääsisi karkuun. Mies viuhtoi menemään minkä kerkesi, taakseen ja sivuilleen vilkuillen. Kuu heitti lumen peittämälle jäälle epämääräisiä varjoja, rannan musta metsä liikahteli tuulessa kätkien pimeyteensä ties mitä hirviöitä. Ja sitten: musta hahmo häilähti hänen sivullaan, hallava peto hyökkäsi kinoksesta häntä kohti! Mies huusi ääneen, huitaisi sivulleen suksensauvalla, kompastui ja kaatui kylmään lumeen…ja kierähti ympäri varmana, että susi oli pian hänen kurkussaan. Jää oli kuitenkin autio. Hän oli pelästynyt omaa varjoaan.
Karhu on nimittäin ajankohtainen aihe. Lauantaina 11.12. järjestetään Emil Cedercreutzin museossa Harjavallassa koko päivän kestävä karhuseminaari, jossa puidaan karhuaihetta monesta eri näkökulmasta useiden asiantuntijoiden esityksillä. Kutkuttavan poikkitieteellisen seminaarin otsikoita ovat mm. ”Karhurituaalit subarktisissa kulttuureissa”, ”Turvalelut ja nallet lapsen ja nuoren maailmassa” sekä ”Nallekarhut historiallisena ilmiönä”. En tiedä teistä, mutta minussa tapahtuman ohjelma herätti oitis positiivisen hymynkareen suupieleen. Luvassa on nimittäin ihan aitoa ”vakavaa” tiedettä, ja luennoitsijoina professoria, ylilääkäriä ja psykologia. Ja kuitenkin koko aihe on jotenkin sympaattinen ja hassu…tutkijat luennoimassa nallekarhuista. Jotkut varmasti pitävät tällaista joutavana puuhasteluna, mutta minusta on mahtavaa, että joku innostuu nallejen tutkimisesta. Sellainen ihminen ei voi olla läpeensä paha. Jos vain pääsette, niin menkää kuuntelemaan, luennoille on ilmainen pääsy.
Karhuhan on Suomessa aina ollut merkittävässä asemassa, muinoin suorastaan jumalallinen olento. Se on toisaalta pelottava vihollinen; verokarhu tai Venäjän karhu, toisaalta turvaa tuova unilelu. Kirjastokin lähettää karhukirjeitä (sainpas sen kirjastonkin tähän kirjoitukseen!). Harvalla lapsella ei ole ollut omaa nallea, joka sylissä vasta sai unen päästä kiinni. Minullakin oli veljeni kanssa Onni ja Manni –nimiset nallet, jotka tosin taisivat luppakorvista päätellen olla paremminkin koiria, mutta ei se haitannut. Nämä Korkeasaaressa muinoin eläneiden karhujen mukaan nimetyt nallet olivat kovassa käytössä. Ehkä lasten nallet ovat jonkinlaista uhan kääntämistä omaksi suojaksi: karhun kuva, jonka voimat suojaavat lasta. Kun lapsi paijaa nallea, karhu ei tule metsästä ja syö. Sama voiman anastaminen liittynee vaikka Satakunnan karhuvaakunaan.
Minä en ole nähnyt karhua koskaan luonnossa, ja tuskin tulen näkemäänkään. Nykyihmiselle karhu ei enää ole konkreettinen metsän kuningas tai peto, joka kamppaili samasta ruuasta ja jonka tappaminen oli metsästäjän rohkein teko. Olihan karhunkaataja sankari vielä sotienkin jälkeen. Asenteet ovat varmasti paljon lieventyneet, mutta siihen nähden, kuinka pieni mahdollisuus on karhuun törmätä, monilla ihmisillä on yhä suuri pelko sitä kohtaan. Sama koskee muitakin suurpetoja. Joku Nurmeksen korpiseudulla elävä voi tietenkin sanoa, että on helppo huudella kaupungista, että ei ne karhut mitään tee, kun ei tarvitse aamuisin katsella karhunjälkiä pihassa, mutta todellisuudessa karhupelossa on kyse muustakin, kuin todennäköisyyksiin perustuvasta konkreettisesta uhasta. Karhuun liittyy yhä jonkinlaista mystiikkaa ja yliluonnollista kunnioitusta, joka varmaan on suomalaisilla geeneissä, eikä sieltä pitkiin aikoihin poistu.
Jos karhua pelätäänkin, liittyy siihen aina kuitenkin tietynlainen sympaattisuus. Samaa ei voi sanoa sudesta: en ole kuullut lapsesta, jolla olisi unisusi. Susiraukat ovat aina saaneet olla pelkojemme ja vihankin kohteena, useimmiten ilman omaa syytään. Tätä valaiskoon tosikertomus Eurasta ja Honkilahden kylästä, jota muutama vuosi sitten piinasi susilauma. Lampaitakin tappaneet sudet herättivät paljon kirjoittelua ja pelkoakin. Euran kirjastolautakunnan jäsen ja aktiivinen honkilahtelainen vaikuttaja kertoi tarinan, kuinka hän oli ollut hiihtämässä Pyhäjärven jäällä. Oli ollut ilta, kirkas, kuutamoinen pakkaskeli. Hän oli alkanut miettimään Honkilahden susia, ja matkan edetessä hänen päähänsä oli tullut ajatus, että mitä jos ne sudet vaanivat jossain täällä…pelko alkoi saada otetta ja hän paransi tahtia. Mitään ei kuulunut, paitsi suksien suihke ja narina ja kiihtyvä hengitys.
Vai kuuluiko sittenkin? Jos tarkkaan kuunteli, niin eikö selän takaa ihan selvästi kuulunut tassutusta, ehkä murinaakin? Varmaan siellä oli kokonainen susilauma juoksemassa häntä kiinni! Siihen päättyisi hiihtäjän tarina kuin piispa Henrikillä aikoinaan naapurikunnassa; mihinkään ei pääsisi karkuun. Mies viuhtoi menemään minkä kerkesi, taakseen ja sivuilleen vilkuillen. Kuu heitti lumen peittämälle jäälle epämääräisiä varjoja, rannan musta metsä liikahteli tuulessa kätkien pimeyteensä ties mitä hirviöitä. Ja sitten: musta hahmo häilähti hänen sivullaan, hallava peto hyökkäsi kinoksesta häntä kohti! Mies huusi ääneen, huitaisi sivulleen suksensauvalla, kompastui ja kaatui kylmään lumeen…ja kierähti ympäri varmana, että susi oli pian hänen kurkussaan. Jää oli kuitenkin autio. Hän oli pelästynyt omaa varjoaan.
maanantai 8. marraskuuta 2010
Onnea 160 -vuotiaalle!
Meinasi vallan unohtua, että Rauman kirjasto täyttää tänä vuonna 160 vuotta. Suuremmat juhlat ovat edessä vasta 15 vuoden päästä, mutta on paikallaan pitää pieni juhlapuhe eräälle Suomen vanhimmista kaupunginkirjastoista. Raumalla on pitkät kirjastoperinteet, sillä kunnallista kirjastoa vasta mietittiin vaikkapa Turussa ja Jyväskylässä, kun Raumalla jo oli hulppeat 60 kirjaa käsittänyt julkinen kokoelma. Lukitussa lasikaapissa tietenkin. Oman kirjastorakennuksen nopeasti kasvaneille kokoelmilleen Rauma puolestaan sai 1887, siis viisi vuotta ennen Helsinkiä!
Jottei puheesta tulisi kovin puolueellinen, meidän täytyy käyttää hyväksemme täysin ulkopuolisen arvioijan mielipiteitä. Siihen tarkoitukseen oivallinen kirja ilmestyi juuri tänä syksynä: Mikko Lahtisen teos Kirjastojen maa. Tämä lähes 400-sivuinen opus esittelee melkein kaikki Suomen yleiset kirjastot rennolla, humoristisella otteella, joka toisinaan saa suorastaan filosofisia sävyjä. Lahtinen seurueineen on siis parin vuoden aikana kiertänyt ympäri Suomea ja vieraillut yli 250:ssä kirjastossa. Tyylilaji on havainnoiva ja tarkkaileva essee, eikä kirjaston henkilökuntaa päättäjistä puhumattakaan ole päästetty ääneen. Ääni on kokonaan Lahtisen oma, eikä hän säästele arvosteluja, eikä kehujakaan, silloin kun ne on ansaittu. Äkkiseltään voisi tuntua, että 400 sivua kirjastojen esittelyjä maantieteellisessä järjestyksessä olisi melkoisen puuduttavaa lukemista, mutta tämä on ihan oikeasti viihdyttävä kirja. Lukekaapa. Palautan tämän pian.
Ja nyt tietysti katsotaan, mitä Lahtisella on sanottavaa Rauman pääkirjastosta. Hmm…alakerran lainaustiloja esittävän kuvan tekstinä: ”Rauman pääkirjasto on yksi Suomen kauneimmista kirjastoista”. Okei…mitäs muuta? ”Rauman kirjaston valoisien tilojen luoma raukea ja levollinen tunnelma on kuin luotu kontemplatiiviseen oleskeluun”. Tämä meni jo niin hienoksi, että sanan merkitys piti tarkistaa: kontemplatiivinen = mietiskelevä. Selvä. Edelleen: ”Kookas, mutta matala rakennus on onnistuttu taidokkaasti sovittamaan maisemaan”. Ja kauniiksi lopuksi: ”Aivan kaikkiin suomalaisiin kirjastoihin astuessaan seurueemme ei ole saanut osakseen yhtä iloisensuopeaa vastaanottoa kuin Rauman kirjaston opastustiskin henkilökunnalta. Heidän hyväntuulisuutensa ei liene silkkaa sattumaa, vaan osan siitä selittänee itse kaunis kirjasto lempeästi virtaavan kanaalin rannalla. Sellaisessa on perin vaikea pitää hapanta naamaa”.
Nyt lukija saattaa kuvitella, että Lahtinen kehuu kaikki kirjastot samalla tavalla. Katsotaanpa, mitä hän kertoo esimerkiksi Porin pääkirjastosta: ”Talo on lyhyesti sanoen ruma pytinki. Arkkitehdiltä olisi vaadittu yli-inhimillisiä ponnisteluja, mikäli hänen olisi täytynyt saada aikaiseksi vielä nykyistäkin karmeampi kummajainen.” ”Talon ulkopintojen jäykkä kantikkuus lyö läpi sisätiloissa, eikä yläkerran limanvihreää lattiaa vasten kolisevien metallijalkaisten kalusteiden ääni ainakaan toimi pehmentävänä vastavoimana rakennuksen betoniselle kovuudelle”. Aika tylyä tekstiä. Tosin Nastolan kirjastosta kirjoittaja toteaa, että sen ”ulkomuoto lyö karmeudessaan laudalta jopa Porin kirjaston”. Siispä mekään emme Poria hauku, kunhan nyt hiukan röyhistämme rintaa 160-vuotiaan Rauman kirjaston kunniaksi. Se on sen ansainnut.
Jottei puheesta tulisi kovin puolueellinen, meidän täytyy käyttää hyväksemme täysin ulkopuolisen arvioijan mielipiteitä. Siihen tarkoitukseen oivallinen kirja ilmestyi juuri tänä syksynä: Mikko Lahtisen teos Kirjastojen maa. Tämä lähes 400-sivuinen opus esittelee melkein kaikki Suomen yleiset kirjastot rennolla, humoristisella otteella, joka toisinaan saa suorastaan filosofisia sävyjä. Lahtinen seurueineen on siis parin vuoden aikana kiertänyt ympäri Suomea ja vieraillut yli 250:ssä kirjastossa. Tyylilaji on havainnoiva ja tarkkaileva essee, eikä kirjaston henkilökuntaa päättäjistä puhumattakaan ole päästetty ääneen. Ääni on kokonaan Lahtisen oma, eikä hän säästele arvosteluja, eikä kehujakaan, silloin kun ne on ansaittu. Äkkiseltään voisi tuntua, että 400 sivua kirjastojen esittelyjä maantieteellisessä järjestyksessä olisi melkoisen puuduttavaa lukemista, mutta tämä on ihan oikeasti viihdyttävä kirja. Lukekaapa. Palautan tämän pian.
Ja nyt tietysti katsotaan, mitä Lahtisella on sanottavaa Rauman pääkirjastosta. Hmm…alakerran lainaustiloja esittävän kuvan tekstinä: ”Rauman pääkirjasto on yksi Suomen kauneimmista kirjastoista”. Okei…mitäs muuta? ”Rauman kirjaston valoisien tilojen luoma raukea ja levollinen tunnelma on kuin luotu kontemplatiiviseen oleskeluun”. Tämä meni jo niin hienoksi, että sanan merkitys piti tarkistaa: kontemplatiivinen = mietiskelevä. Selvä. Edelleen: ”Kookas, mutta matala rakennus on onnistuttu taidokkaasti sovittamaan maisemaan”. Ja kauniiksi lopuksi: ”Aivan kaikkiin suomalaisiin kirjastoihin astuessaan seurueemme ei ole saanut osakseen yhtä iloisensuopeaa vastaanottoa kuin Rauman kirjaston opastustiskin henkilökunnalta. Heidän hyväntuulisuutensa ei liene silkkaa sattumaa, vaan osan siitä selittänee itse kaunis kirjasto lempeästi virtaavan kanaalin rannalla. Sellaisessa on perin vaikea pitää hapanta naamaa”.
Nyt lukija saattaa kuvitella, että Lahtinen kehuu kaikki kirjastot samalla tavalla. Katsotaanpa, mitä hän kertoo esimerkiksi Porin pääkirjastosta: ”Talo on lyhyesti sanoen ruma pytinki. Arkkitehdiltä olisi vaadittu yli-inhimillisiä ponnisteluja, mikäli hänen olisi täytynyt saada aikaiseksi vielä nykyistäkin karmeampi kummajainen.” ”Talon ulkopintojen jäykkä kantikkuus lyö läpi sisätiloissa, eikä yläkerran limanvihreää lattiaa vasten kolisevien metallijalkaisten kalusteiden ääni ainakaan toimi pehmentävänä vastavoimana rakennuksen betoniselle kovuudelle”. Aika tylyä tekstiä. Tosin Nastolan kirjastosta kirjoittaja toteaa, että sen ”ulkomuoto lyö karmeudessaan laudalta jopa Porin kirjaston”. Siispä mekään emme Poria hauku, kunhan nyt hiukan röyhistämme rintaa 160-vuotiaan Rauman kirjaston kunniaksi. Se on sen ansainnut.
tiistai 26. lokakuuta 2010
Lapin historiaa ja tulevaisuutta
Tiedättekö, miksi Lappi T.l. oli aikanaan juuri T.l., eikä pelkkä Lappi? No, Turun lääniähän tuo tietenkin tarkoitti, mutta missä on se toinen Lappi, josta kunnan piti erottua? Joku voisi kuvitella, että haluttiin erottua Suomen Lapista, mutta tämä ei ole alkuperäinen syy, vaikka Wikipediassakin näin kerrotaan. Oikea ”toinen Lappi” oli Lappi O.l., Oulun läänin Lappi, joka sijaitsi, ja ehkäpä sijaitsee edelleen, Ruukissa. Kylät elelivät aikojen hämäristä rauhassa omilla tahoillaan, kunnes vuonna 1884 Turun läänin Lappi sai postiaseman, ja 1886 Oulun läänin Lappiin perustettiin myös samanniminen posti. No, tästä seurasi arvattavia ongelmia postinkulkuun, ja vuonna 1894 Lapit saivat läänin tunnuksen nimensä perään, jotta ne pystyttiin erottamaan toisistaan. Oulun läänin Lapin posti toimi vielä vuoteen 1953, jonka jälkeen sen nimeksi tuli Tuomioja. Turun läänin Lapin kunta sen sijaan säilytti ikään kuin reliktinä oman päätteensä vielä pitkään. Tällainen on entisen Lapin kunnan nimen syntyhistoria.
Mistä pääsemmekin Lapin (sen entisen teeällän) uuteen kirjastoon. Viime viikolla tuli tieto, että Opetus- ja kulttuuriministeriö on aikaistanut vuodella rahoitustaan uuden Lapin lähikirjaston perustamishankkeeseen. Jos kaikki menee kuten mennä kuuluu, rakentaminen alkaa vuonna 2012 ja ensi vuosi kuluu suunnitelmia, piirustuksia ja selvityksiä laatiessa. Kirjasto sijoitetaan entisen kunnantalon tiloihin, ja siinä tulee olemaan noin 500 neliötä. Noin tuplasti enemmän siis kuin nykyisessä, jo 70-luvulta saakka ”väliaikaisesti” kaupan kellarissa toimineessa Lapin kirjastossa.
Raumalaisten, ja tietysti erityisesti lappilaisten, on syytä olla tyytyväisiä rahoituksen saamiseen. Ainakin vuoteen 2015 asti on Lapin kirjasto nimittäin ainoa rahoitusta saava lähikirjasto Suomessa. 900 000e euron budjetista valtio on lupautunut maksamaan 360 000e. Tarkoitus on tehdä entisestä kunnantalosta todellinen monitoimitalo, jonne keskitetään palveluja. Tiloja on varattu mm. nuorisotoimelle, kansalaisopistolle, päivähoitoon sekä eri yhdistyksille ja harrastusryhmille. Näin 50-luvulta peräisin oleva arkkitehtonisesti mielenkiintoinen rakennus saadaan täydellisesti remontoituna ja uusittuna hyödynnettyä ja säilytettyä jälkipolville.
Uskon, että myös sijainniltaan keskeinen ja lappilaisille tuttu rakennus tarjoaa hyvä puitteet kirjastolle. Läheisyydessä olevasta koulusta pääsee kunnantalolle melkoisen viehättävää hiekkapolkua pitkin, tarvitsematta mennä yhdenkään autotien yli. Uusi liikuntahalli on koulun vieressä, samoin terveyskeskus. Ainoa, mitä hieman kaipailin, on kauppa, sillä kaikki kaupalliset palvelut ovat ”Lapin raitilla”, muutaman sata metriä kunnantalolta. Noh, eipä siinä vielä ehdi kengät puhki kulumaan.
Kirjasto tulee kahteen kerrokseen, sinne rakennetaan hissi ja sisällä laitetaan ”kaikki uusiksi”. Nykyinen sokkeloinen virastorakennus on tarkoitus muuttaa avaraksi ja valoisaksi, moderniksi kirjastotilaksi. Vaikka kahteen kerrokseen rakentaminen ei olekaan aivan ideaalitilanne, tulee parannus nykyiseen verrattuna olemaan huikea. Kellarin hämärästä noustaan kerralla maisemapaikalle, maan alta puiden latvojen tasalle, 70-luvulta 2010-luvulle.
Mistä pääsemmekin Lapin (sen entisen teeällän) uuteen kirjastoon. Viime viikolla tuli tieto, että Opetus- ja kulttuuriministeriö on aikaistanut vuodella rahoitustaan uuden Lapin lähikirjaston perustamishankkeeseen. Jos kaikki menee kuten mennä kuuluu, rakentaminen alkaa vuonna 2012 ja ensi vuosi kuluu suunnitelmia, piirustuksia ja selvityksiä laatiessa. Kirjasto sijoitetaan entisen kunnantalon tiloihin, ja siinä tulee olemaan noin 500 neliötä. Noin tuplasti enemmän siis kuin nykyisessä, jo 70-luvulta saakka ”väliaikaisesti” kaupan kellarissa toimineessa Lapin kirjastossa.
Raumalaisten, ja tietysti erityisesti lappilaisten, on syytä olla tyytyväisiä rahoituksen saamiseen. Ainakin vuoteen 2015 asti on Lapin kirjasto nimittäin ainoa rahoitusta saava lähikirjasto Suomessa. 900 000e euron budjetista valtio on lupautunut maksamaan 360 000e. Tarkoitus on tehdä entisestä kunnantalosta todellinen monitoimitalo, jonne keskitetään palveluja. Tiloja on varattu mm. nuorisotoimelle, kansalaisopistolle, päivähoitoon sekä eri yhdistyksille ja harrastusryhmille. Näin 50-luvulta peräisin oleva arkkitehtonisesti mielenkiintoinen rakennus saadaan täydellisesti remontoituna ja uusittuna hyödynnettyä ja säilytettyä jälkipolville.
Uskon, että myös sijainniltaan keskeinen ja lappilaisille tuttu rakennus tarjoaa hyvä puitteet kirjastolle. Läheisyydessä olevasta koulusta pääsee kunnantalolle melkoisen viehättävää hiekkapolkua pitkin, tarvitsematta mennä yhdenkään autotien yli. Uusi liikuntahalli on koulun vieressä, samoin terveyskeskus. Ainoa, mitä hieman kaipailin, on kauppa, sillä kaikki kaupalliset palvelut ovat ”Lapin raitilla”, muutaman sata metriä kunnantalolta. Noh, eipä siinä vielä ehdi kengät puhki kulumaan.
Kirjasto tulee kahteen kerrokseen, sinne rakennetaan hissi ja sisällä laitetaan ”kaikki uusiksi”. Nykyinen sokkeloinen virastorakennus on tarkoitus muuttaa avaraksi ja valoisaksi, moderniksi kirjastotilaksi. Vaikka kahteen kerrokseen rakentaminen ei olekaan aivan ideaalitilanne, tulee parannus nykyiseen verrattuna olemaan huikea. Kellarin hämärästä noustaan kerralla maisemapaikalle, maan alta puiden latvojen tasalle, 70-luvulta 2010-luvulle.
torstai 7. lokakuuta 2010
Mainospalaveri
(”Voitais tehdä tämmönen mainos… tässä olis niinku ensin semmonen kaunis nainen, joka hakee epätoivoisesti hyllystä luettavaa, mutta ei löydä, koska se on niinku lukenu jo melkein kaikki ja uutuuksiin on kauheat varausjonot…”)
Treenattu mainosääni:
”Ahmitko kirjan päivässä? Odotatko kärsimättömänä uutuuksia käsiisi? Ahdistutko, kun varausjono edelläsi on 20? Ei hätää! Ratkaisu on uusi pikalainahylly!”
(”Tässä sit niinku kamera siirtys siitä naisesta semmoseen sirpsakkaan kirjastotätiin, sillä vois lukee vaikka paidassa et Kirjastotäti, ni se niinku selvittäs sitä asiaa…”)
Kirjastotäti:
”Uudesta pikalainahyllystä löydät vain suosituimpia uutuuksia ja puhutuimpia lukuromaaneja! Ei enää hankalaa ja aikaa vievää harhailua hyllyjen välissä! Ei enää varausjonoissa odottelua! Pikalainahyllystä saat parhaimmat kirjat heti käyttöösi!”
(”Sit taas niinku zoomattas siihen naiseen. Sillä ois vähän semmonen epäuskoinen ilme kasvoilla.”)
Nainen:
”Mutta kuinka se on mahdollista!?”
(”Se kirjastotäti sit nostais tässä kätensä ylös, vähän sillee niinku supersankarityylisesti, ja sillä ois kädessä semmonen kirja, jossa lukis isolla Pikalaina.”)
Kirjastotäti:
”Hankimme uuteen pikalainahyllyyn vain kaikkein suosituimpia teoksia! Pikalainan laina-aika on vain viikon, eikä sitä voi varata tai lainata uudestaan. Tämän vuoksi varausjonojakaan ei ole, ja kirjat kiertävät nopeasti. Saat uutuuden käyttöösi jopa 76% nopeammin!”
Nainen (ilahtuen ja ihmettelevällä äänellä):
”Aivan ihanaa! Nyt voin siis koska vain ahmia uutuuksia heti kun ne ilmestyvät!?”
Kirjastotäti (voitonriemuisena):
”Aivan! Mutta ei tässä vielä kaikki! Koska uusi pikalainahyllymme on varustettu pyörillä, se siirretään joka sunnuntai lukusaliin! Pystyt siis lainaamaan suosituimpia kirjoja myös sunnuntaisin! Eikä tämä maksa sinulle mitään!”
Nainen (ylistäen):
”Kiitos Kirjastotäti! Minä ja perheeni käytämme tästä lähin aina pikalainahyllyä!”
(”Tässä niinku kamera siirtyis kuvaamaan sitä hyllyä… jotenki sillee niinku hienosti…no, se täytyy vielä jotenki katsoo, et miten…mut kumminkin…”)
Treenattu mainosääni:
”Käytä sinäkin Rauman kirjaston uutta pikalainahyllyä! Suosikkikirjasi saatavilla viikon jokaisena päivänä! Pikalainahylly – meille, jotka luemme nopeammin!”
(”Ja tähän se mainos niinku loppus. Mitä mieltä ollaan? Eikai toi slogan menny mitenkään överiks tai sillee…? Yksityiskohtia voidaan tietty vielä viilata…”)
Treenattu mainosääni:
”Ahmitko kirjan päivässä? Odotatko kärsimättömänä uutuuksia käsiisi? Ahdistutko, kun varausjono edelläsi on 20? Ei hätää! Ratkaisu on uusi pikalainahylly!”
(”Tässä sit niinku kamera siirtys siitä naisesta semmoseen sirpsakkaan kirjastotätiin, sillä vois lukee vaikka paidassa et Kirjastotäti, ni se niinku selvittäs sitä asiaa…”)
Kirjastotäti:
”Uudesta pikalainahyllystä löydät vain suosituimpia uutuuksia ja puhutuimpia lukuromaaneja! Ei enää hankalaa ja aikaa vievää harhailua hyllyjen välissä! Ei enää varausjonoissa odottelua! Pikalainahyllystä saat parhaimmat kirjat heti käyttöösi!”
(”Sit taas niinku zoomattas siihen naiseen. Sillä ois vähän semmonen epäuskoinen ilme kasvoilla.”)
Nainen:
”Mutta kuinka se on mahdollista!?”
(”Se kirjastotäti sit nostais tässä kätensä ylös, vähän sillee niinku supersankarityylisesti, ja sillä ois kädessä semmonen kirja, jossa lukis isolla Pikalaina.”)
Kirjastotäti:
”Hankimme uuteen pikalainahyllyyn vain kaikkein suosituimpia teoksia! Pikalainan laina-aika on vain viikon, eikä sitä voi varata tai lainata uudestaan. Tämän vuoksi varausjonojakaan ei ole, ja kirjat kiertävät nopeasti. Saat uutuuden käyttöösi jopa 76% nopeammin!”
Nainen (ilahtuen ja ihmettelevällä äänellä):
”Aivan ihanaa! Nyt voin siis koska vain ahmia uutuuksia heti kun ne ilmestyvät!?”
Kirjastotäti (voitonriemuisena):
”Aivan! Mutta ei tässä vielä kaikki! Koska uusi pikalainahyllymme on varustettu pyörillä, se siirretään joka sunnuntai lukusaliin! Pystyt siis lainaamaan suosituimpia kirjoja myös sunnuntaisin! Eikä tämä maksa sinulle mitään!”
Nainen (ylistäen):
”Kiitos Kirjastotäti! Minä ja perheeni käytämme tästä lähin aina pikalainahyllyä!”
(”Tässä niinku kamera siirtyis kuvaamaan sitä hyllyä… jotenki sillee niinku hienosti…no, se täytyy vielä jotenki katsoo, et miten…mut kumminkin…”)
Treenattu mainosääni:
”Käytä sinäkin Rauman kirjaston uutta pikalainahyllyä! Suosikkikirjasi saatavilla viikon jokaisena päivänä! Pikalainahylly – meille, jotka luemme nopeammin!”
(”Ja tähän se mainos niinku loppus. Mitä mieltä ollaan? Eikai toi slogan menny mitenkään överiks tai sillee…? Yksityiskohtia voidaan tietty vielä viilata…”)
maanantai 27. syyskuuta 2010
Lukukummit keskuudessamme
Rauman nuorisotoimi kyseli äskettäin laajasti kaupungin lapsilta ja nuorilta siitä, mikä Raumalla on hyvää ja mikä huonoa. Kirjasto mainittiin hyvänä asiana sadassayhdessä vastauksessa, huonoja kommentteja ei ainakaan saamastani loppuraportista löytynyt. Hyvä siis. ”Raumalla on kirjasto josta saa lainata kirjoja ja joistain kirjoista oppii”, oli eräs vastaus ja tiivistää asian oivallisesti. Niinhän se on.
Ylivoimaisesti eniten hyvänä asiana Raumalla kirjastoa pitivät 10-12 –vuotiaat lapset. Vanhemmissa ikäluokissa kirjaston tärkeys laski dramaattisesti, ja vain yksi 17-vuotias oli kirjaston merkityksen tunnustanut. Tämä on pitkään tunnettu fakta, eikä tilanteen muuttamiseksi ole valtavasti tehtävissä. Tietyssä iässä tietyt muut asiat alkavat tuntua tärkeämmiltä. Lohdullista on, että sitten parinkympin jälkeen kirjastoon aletaan hakeutua uudestaan, mikäli kirjastossa käynti ja lukeminen on lapsena omaksuttu. Tämän vuoksi juuri lapset ovat erityisasemassa: jos he eivät opi käyttämään kirjastoa, he harvoin käyttävät sitä aikuisenakaan. Ainakin kynnys on paljon korkeampi. Tiedän ihmisiä, jotka arastelevat kirjastoon tulemista, koska kuvittelevat sen joksikin haudanhiljaiseksi ja arvokkaaksi paikaksi, jossa pölyiset mummot järjestelevät vielä pölyisempiä dostojevskeja. He eivät tiedä, että täältä löytyy dostojevskien lisäksi myös tex willerit ja korjaamokäsikirjat, eikä mitään pukukoodeja tunneta; sisälle pääsee verkkareissakin. Eikä täällä tarvitse hiipiä, kunhan ei nyt ihan seinille hypi.
Lasten lukuharrastusta pyritään Rauman kirjastossa tukemaan useillakin tavoilla, ja syksyn mittaan toimintaa on luvassa erityisesti. Kirjastotoimen ja sosiaalitoimen vanhustyön yhteistyönä on palkattu puoleksi vuodeksi erityinen Lukukummi, joka järjestää työpajoja ja tapahtumia ”vauvasta vaariin ja ikäryhmät yhdistäen” -periaatteella. Luvassa on niin satusukellusta kuin Harry Potter-työpajaakin, löytyy kirjastoetsiväkurssia, hevoskirjallisuustyöpaja ja täysin uutena sovelluksena vauvojen runo- ja värikylpy! Varttuneemmalle väelle on tietenkin omaa ohjelmaansa, ja suunnitelmissa on kokonainen mummoviikko ensi helmikuussa. Katso kirjaston sivuilta lisätiedot ja ilmoittautumisohjeet työpajoihin, kaikkiaan tapahtumia lapsille ja nuorille on tämän projektin tiimoilta luvassa jouluun mennessä ainakin 40!
Kirjastoa käyttää säännöllisesti runsas 30% raumalaisista. Jotenkin pitäisi tavoittaa nuo puuttuvat 70%, mutta ongelmana on, miten heihin saisi yhteyden. Ei kirjaston omia tiedotteita lue kuin kirjaston omat asiakkaat. Tiedotus pitäisikin viedä sinne, missä potentiaaliset uudet asiakkaat ovat. Tämän vuoksi syksyn aikana starttaa hakeutuvan kirjastotiedotuksen ja –opetuksen kokeilu. Perustamme pienen iskuryhmän, joka tilauksesta tai muuten vain jalkautuu kirjaston ulkopuolelle ihmisten pariin kertomaan kirjastosta ja sen käytöstä aseinaan kannettava ja nettitikku. Kirjavinkkaus vaihtuu kirjastovinkkaukseksi, kuten kirjastonhoitaja ja idean äiti Anne Alatalon termi kuuluu. Ehkäpä jo ennen ensilumia voi vinkkarin tilata työpaikalleen, kerhon kokoukseen tai vaikka kauppakeskukseen levittämään kirjaston ilosanomaa. Vielä on valtava määrä ihmisiä, jotka eivät tiedä mitä Satakirjastot ovat, miten netissä varataan kirja ja miten halvalla saat kotoasi tilattua minkä tahansa kirjan vaikka Kodisjoelle. Se onnistuu ihan keneltä vain, ja jos kirja löytyy Rauman kirjaston kokoelmista, se ei maksa penniäkään. Jos löytyy Porista, niin maksaa euron. Ei ole kallista. Ja yhtä lailla voit tilata dvd:n, cd:n tai vaikka sen korjaamokäsikirjan. Mitä järkeä on ostaa jotain, jos sen voi saada ilmaiseksi? Se nyt vain on tyhmää maksaa MITÄÄN.
Sitä paitsi joistain kirjoista tosiaan oppii. Toimikaamme siis kaikki lukukummeina paitsi lapsillemme, myös muille lähimmäisillemme, jotka eivät vielä ole saaneet juonesta kiinni.
Ylivoimaisesti eniten hyvänä asiana Raumalla kirjastoa pitivät 10-12 –vuotiaat lapset. Vanhemmissa ikäluokissa kirjaston tärkeys laski dramaattisesti, ja vain yksi 17-vuotias oli kirjaston merkityksen tunnustanut. Tämä on pitkään tunnettu fakta, eikä tilanteen muuttamiseksi ole valtavasti tehtävissä. Tietyssä iässä tietyt muut asiat alkavat tuntua tärkeämmiltä. Lohdullista on, että sitten parinkympin jälkeen kirjastoon aletaan hakeutua uudestaan, mikäli kirjastossa käynti ja lukeminen on lapsena omaksuttu. Tämän vuoksi juuri lapset ovat erityisasemassa: jos he eivät opi käyttämään kirjastoa, he harvoin käyttävät sitä aikuisenakaan. Ainakin kynnys on paljon korkeampi. Tiedän ihmisiä, jotka arastelevat kirjastoon tulemista, koska kuvittelevat sen joksikin haudanhiljaiseksi ja arvokkaaksi paikaksi, jossa pölyiset mummot järjestelevät vielä pölyisempiä dostojevskeja. He eivät tiedä, että täältä löytyy dostojevskien lisäksi myös tex willerit ja korjaamokäsikirjat, eikä mitään pukukoodeja tunneta; sisälle pääsee verkkareissakin. Eikä täällä tarvitse hiipiä, kunhan ei nyt ihan seinille hypi.
Lasten lukuharrastusta pyritään Rauman kirjastossa tukemaan useillakin tavoilla, ja syksyn mittaan toimintaa on luvassa erityisesti. Kirjastotoimen ja sosiaalitoimen vanhustyön yhteistyönä on palkattu puoleksi vuodeksi erityinen Lukukummi, joka järjestää työpajoja ja tapahtumia ”vauvasta vaariin ja ikäryhmät yhdistäen” -periaatteella. Luvassa on niin satusukellusta kuin Harry Potter-työpajaakin, löytyy kirjastoetsiväkurssia, hevoskirjallisuustyöpaja ja täysin uutena sovelluksena vauvojen runo- ja värikylpy! Varttuneemmalle väelle on tietenkin omaa ohjelmaansa, ja suunnitelmissa on kokonainen mummoviikko ensi helmikuussa. Katso kirjaston sivuilta lisätiedot ja ilmoittautumisohjeet työpajoihin, kaikkiaan tapahtumia lapsille ja nuorille on tämän projektin tiimoilta luvassa jouluun mennessä ainakin 40!
Kirjastoa käyttää säännöllisesti runsas 30% raumalaisista. Jotenkin pitäisi tavoittaa nuo puuttuvat 70%, mutta ongelmana on, miten heihin saisi yhteyden. Ei kirjaston omia tiedotteita lue kuin kirjaston omat asiakkaat. Tiedotus pitäisikin viedä sinne, missä potentiaaliset uudet asiakkaat ovat. Tämän vuoksi syksyn aikana starttaa hakeutuvan kirjastotiedotuksen ja –opetuksen kokeilu. Perustamme pienen iskuryhmän, joka tilauksesta tai muuten vain jalkautuu kirjaston ulkopuolelle ihmisten pariin kertomaan kirjastosta ja sen käytöstä aseinaan kannettava ja nettitikku. Kirjavinkkaus vaihtuu kirjastovinkkaukseksi, kuten kirjastonhoitaja ja idean äiti Anne Alatalon termi kuuluu. Ehkäpä jo ennen ensilumia voi vinkkarin tilata työpaikalleen, kerhon kokoukseen tai vaikka kauppakeskukseen levittämään kirjaston ilosanomaa. Vielä on valtava määrä ihmisiä, jotka eivät tiedä mitä Satakirjastot ovat, miten netissä varataan kirja ja miten halvalla saat kotoasi tilattua minkä tahansa kirjan vaikka Kodisjoelle. Se onnistuu ihan keneltä vain, ja jos kirja löytyy Rauman kirjaston kokoelmista, se ei maksa penniäkään. Jos löytyy Porista, niin maksaa euron. Ei ole kallista. Ja yhtä lailla voit tilata dvd:n, cd:n tai vaikka sen korjaamokäsikirjan. Mitä järkeä on ostaa jotain, jos sen voi saada ilmaiseksi? Se nyt vain on tyhmää maksaa MITÄÄN.
Sitä paitsi joistain kirjoista tosiaan oppii. Toimikaamme siis kaikki lukukummeina paitsi lapsillemme, myös muille lähimmäisillemme, jotka eivät vielä ole saaneet juonesta kiinni.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)