Langatonta sähköä

Löysin vintiltä kirjan. ”Langatonta sähköä”, Aino Kallas, vuosi 1928. Alaotsikkona oli ”pieniä kirjeitä Lontoosta”. Enpä teosta lukenut sen tarkemmin, mutta mielikuvissani muodostin kuvan kiihkeästä kirjeromaanista, jossa uuden tulevaisuuden ja mannermaisen nousukauden juovuttama intellektuelli välittää suurkaupungin sykettä koto-Suomeen jääneille, Helsingin hotelleissa ja ravintoloissa riutuville runoilijaystävilleen. Uusi aika, uudet keksinnöt, vauhti ja draama. Syntinen, sähköinen ja vapautunut 20-luku.

No, voi se kirja olla ihan erilainenkin kyllä, ties mitä kotipirtin ikävöintiä ja tilitystä. Mutta nimi on hyvä. Varmaankin sen on tarkoitus olla jonkinlainen paradoksi, joka kiinnittää ihmisten huomion. Vähän niin kuin ”Kuivaa vettä”. Kuinka nyt sähkö voisi olla langatonta? Sähköön tarvitaan sähköjohto (en ala tässä yhteydessä saivartelemaan paristoista). 20-luvun turvemökissä päreliekin valossa kärvistellyt tuupovaaralainen ei olisi moista langattomuutta voinut kuvitella, kun langallistakaan sähköä ei ollut kuin kauppias Simanaisen lampussa.

Kauan siinä kestikin, että langatonta sähköä saatiin. Vaikka induktio oli tuttu jo Edisonille ja Teslalle koeolosuhteissa, vasta lähivuosina on saatu kaupalliseen arkipäivän käyttöön hyödynnettäviä sovelluksia. 2009 osattiin jo läppäri ladata langattomasti, ja hehkulamputkin saatiin palamaan ainakin laboratoriossa. Ehkäpä joskus valaisimet eivät tarvitse lainkaan johtoja ja kännykät ja sähköautot latautuvat itsekseen. En kyllä tajua miten homma pelaa, mutta ei sitä kaikkea maailmassa tarvitse tietääkään. Kunhan nyt pelaavat.

Mutta langattoman verkon toimintaperiaatteen yritän opetella, vaikkei sekään mikään ihan yksinkertainen asia ole. ”Asuntoon tulevaan kiinteään tietoliikenneyhteyteen liitettyyn modeemiin kytketään langaton tukiasema, ja tietokoneeseen asennetaan tukiaseman kanssa radioteitse kommunikoiva lähetin-vastaanotin”, kertoo Wikipedia. IEEE-standardit menevätkin jo sitten yli hilseen, joten jätän ne surutta tietohallinnon osaamisalueeksi.

Ai miksi näitä pitäisi opetella? No: semmoinen on nyt pääkirjastossa, semmoinen langaton netti. On se, tuli pari viikkoa sitten. Tai kyllä se asennettiin jo jokunen viikko aikaisemmin, mutta asentajat eivät huomanneet kertoa kirjaston väelle. Kaupungin tietohallintoa moititaan joskus hitaaksi, mutta nyt oltiin tosi nopeita: verkko oli jo asennettu, ennen kuin kirjasto oli edes virallisesti ehtinyt tukiasemia tilaamaan! Tämä on nyt sitä pro-aktiivista otetta varmaan. Alkutalvesta esittämäni alustava tiedustelu tukiasemien (niitä on kaksi) hinnasta otettiin ilmeisesti kehotuksena hankkia ne ja asennuskin hoitui sen ihmeemmin tiedottamatta. Laskua ei ole kyllä näkynyt, mutta saapunee jossain vaiheessa.

Haimme ja saimme nimittäin valtionavustuksen langattoman verkon rakentamiseksi pääkirjastoon. Kaupunkihan lakkasi ylläpitämästä omaa verkkoaan joskus 2009 lopulla, eikä tiedossani ole, missä muualla Raumalla olisi ilmainen langaton verkko toiminnassa vai onko missään. Täytyyhän sellainen olla, kun netti alkaa jo olla perusoikeus. Kirjasto on tietenkin luontevin paikka, kansalaisten olohuone kun ollaan. Joten nyt voit tulla oman kannettavasi kanssa kirjastoon, etsiä mukavan nurkan jostain päin kirjastoa, avata koneen ja alkaa surffata. Eikä maksa mitään.

Heille, joilla ei omaa konetta ole, on suunnitteilla jotain mukavaa tämän vuoden aikana… mutta siitä myöhemmin!