torstai 9. kesäkuuta 2011

Sarjassamme "yllättäviä juonenkäänteitä"

Pidän omituisista kirjoista. Kirjoista, joissa on joku mutkat suoriksi laittava koukku, joku juonenkäänne, jossa poistutaan tutuista ja turvallisista kaavoista ja täräytetään lukijaa päin naamaa: you didn’t see THAT coming! On mukavaa huomata tulleensa aivan huijatuksi ja epäuskoisena hymyillen tunnustaa kirjailijalle, että hän voitti. Hän tosiaankin yllätti, johdatti ihan harhapoluille kun tarina oikeasti kulki aivan toisaalla.

Pidän kirjoista, joissa asioita ei selitetä, jotka alkavat ikään kuin keskeltä tarinaa ja lukijan on pinnisteltävä, että hahmottaa mistä on kyse. Pitää lukea saadakseen lisätietoa tapahtumista. Missä tässä nyt mennään? Joskus pitää melkein käännellä sivuja taaksepäin: hei, hetkinen…
Pidän myös synkistä kirjoista: psykologinen jännitys, kauhu, antiutopiat. Minuun eivät uppoa epookkiromaanit eikä enää yläasteen jälkeen myöskään Remes-tyyppinen toiminta. Liian kliseistä, liian ennalta-arvattavaa, liian konservatiivista.

Pari kirjaa nousee erityisesti mieleeni, kun kisataan ”vuoden yllättäjä”-tittelistä. Molempien kirjojen juonessa tapahtuu aivan äkkiväärä käänne, joka kääntää kaiken siihen mennessä luetun päälaelleen. Juonen tietäminen pilaa osan nautinnosta, joten jos haluat säilyttää jännityksen, älä lue eteenpäin, vaan käy ainoastaan lainaamassa seuraavat kirjat: Cormac McCarthyn ”Menetetty maa” ja Patrick McGrathin ”Hämähäkki”. Ovat hyllyssä mukavasti lähekkäin.

Menetetystä maasta ovat Coenin veljekset tehneet myös varsin kelvollisen elokuvan (löytyy kirjastosta sekin), joka säilyttää kirjan tunnelman ja juonenkäänteet aika hyvin. Kirja alkaa kuin melko tavanomainen kovaotteinen toimintaromaani: päähenkilö, nuorehko, köyhä, asuntovaunussa tyttöystävänsä kanssa asuva mies, osuu metsästysreissullaan Arizonan autiomaassa epäonnistuneen huumekaupan jälkilöylyille: kaksi jengiä on ampunut toisensa kuoliaaksi ja paikalta löytyy matkalaukullinen rahaa. Vain yksi jengiläinen on hädin tuskin hengissä ja pyytää vettä. Mies ottaa rahat ja häipyy, mutta yöllä kotona huono omatunto alkaa vaivata häntä ja hän päättää palata paikalle ja tuoda vettä kituvalle miehelle. Se on virhe, sillä jengiläinen on jo kuollut, mutta paikalla on lauma muita meksikolaisia pahiksia, jotka haluavat rahansa takaisin. Luvassa on hurjaa takaa-ajoa pitkin autiomaata ja juuri ja juuri pelastautuminen jengiläisten kynsistä.

Samaan aikaa toisaalla Tosi Iso Pomo lähettää matkaan lähes yli-inhimillisen palkkatappajan, joka saa käskykseen tuoda varastetut rahat takaisin. Kolmantena henkilönä seurataan harvakseen pikkukaupungin pian eläköityvää seriffiä, joka on saanut jengiläisten massamurhan ristikseen vailla resursseja sen ratkaisemiseksi.

Palkkatappaja jäljittää pian päähenkilön ja seuraa monta läheltä piti –tilannetta miehen paetessa rahoineen. Ja puolivälissä kirjaa, aivan varoittamatta tai mitenkään asiaa pohjustamatta, seriffi saapuu surmapaikalle: meksikolaisjengi on tappanut kirjan päähenkilön! Tappamista siis ei kuvata kirjassa mitenkään. Päähenkilö on vain yhtäkkiä kuollut vaikka kuinka monen jännittävän käänteen ja pelastumisen jälkeen, ja murhaajana on vielä täysin kasvoton huumejengi, eikä tämä huipputappaja, jota mies on 200 sivua paennut. Lukijaa lyödään lekalla mahaan, ja päähenkilö ja samastumisen kohde tempaistaan pois ja se vaihtuu aivan toiseksi.

Nyt aletaan seuraamaa ko. tappajan ja seriffin taistoa. Tai oikeastaan vain tappajan veristä polkua kohti rahoja, jotka hän lopuksi saa meksikolaisilta ja vie pomolleen. Paha ei saa palkkaansa (paitsi ne rahat) eikä seriffi käytännössä ratkaise mitään. Kirja ei kulje lainkaan niin kuin ”pitäisi”, mutta siinä sen loistavuus juuri onkin. Elämä on surkeita sattumuksia, eikä hyvä läheskään aina voita, on sen viesti. Verirahat tahraavat kaikkien niihin koskevien elämän. Vanhat hyvät ajat eivät enää palaa, vanhanliiton miehet eivät pärjää, koska elämässä ei ole enää sääntöjä. No country for old men.

Patrick McGrathin Hämähäkki on kirja, jossa näennäisesti ei tapahdu paljoakaan. Vanha yksinäinen mies muistelee lapsuuttaan jossain Englannin ränsistyneellä teollisuuspaikkakunnalla. Hän asuu jonkinlaisessa matkustajakodissa ja kuluttaa päivänsä kävelemällä pitkin pikkukaupungin sumuisia katuja, puhumatta käytännössä kenenkään kanssa koko kirjan aikana. Edetään takautumin, mies muistelee lapsuuttaan, joka avautuu katkelma kerrallaan. Lapsuus ei ole ollut hyvä, se on selvä. Ankea ja jollain lailla painostava tunnelma leijuu miehen lapsuusmuistojen ympärillä, ja lopulta alkaa selvitä mikä traumaattinen tapahtuma hänelle on sattunut.

Selviää, että äiti on kuollut, ja miehen väkivaltainen isä on rakastajattarensa kanssa hänet murhannut. Tämän jälkeen poika on lähetetty Kanadaan, missä elosta ei kerrota mitään.
Äidinmurhan selviäminen on jo tietynlainen koukku: normaalit lapsuusmuistot vaihtuvat synkkiin ja pelottaviin sävyihin, miehen muistaessa jumaloimansa äidin murhan ja isän ja rakastajattaren juonet. Mutta sitten se iskee; varsinainen oikea suora. Pikkuhiljaa kertomukseen ilmestyy pieniä vihjeitä siitä, ettei kaikki olekaan sitä miltä näyttää. Muutamia lauseita, joita ei sinänsä korosteta mitenkään, mutta jotka kertovat, ettei miehen todellisuudentaju ole kohdallaan.

Kirjan loppupuolella se selviää: koko kerrottu lapsuus on miehen häiriintyneen mielen vääristämää tuotosta. Ei ole mitään isän ja hänen rakastajattarensa juonittelua, vaan nuoruus olikin asteittaista vaipumista vaino- ja aistiharhoihin. Oikea murhaaja on mies itse, ja ”Kanada” on vankimielisairaala, josta mies on aikuisena vapautunut. Totuus revähtää yhtä lailla lukijan kuin miehenkin silmille aivan yllättäen ja kääntää juonen päälaelleen. On suorastaan pakko lukea kirja toiseen kertaan ja etsiä tekstiin piilotetut vihjeet, jotka kyllä ovat siellä, mutta joita ei lukiessa huomannut, koska odotti tavanomaista. Lukijaa huijataan todella taitavasti ja se on mielestäni hyvän kirjan merkki. Testaa itse pysytkö kärryillä!

1 kommentti:

  1. Tuosta Hämähäkki-kirjan tarinasta tulee mieleen Hesarin teemanumero muistista. Siinä puhuttiin valemuistoista, asioista, jotka ovat meille aivan tosia, vaikka totuus on lopulta toinen. Tietysti sairas mieli luo valemuistoja, mutta niitä syntyy eri syistä myös ns. terveille ihmisille. Eivät ne kai yleensä niin haitallisia ole.

    Kiitos kirjavinkeistä, tämän perusteella tällainen kaikenlaista kauhua kammoava saattaisi jopa tarttua molempiin. Menetetyn maan olen todennäköisesti jopa nähnyt elokuvana.

    VastaaPoista