Digi, digi, digi

”Kauankos herra meinaa tuijotella sitä digiboksia? Laitat vaan ne scarttijohdot kiinne; ei siinä naapurin Sinikaltakan menny ku vajaa vartti!”
Kuka vielä muistaa muinaisen digi-tv-mainoksen , kun valtiovalta yritti vakuutella, ettei digitelevisioon siirtyminen ollut vanhemmallekaan väelle homma eikä mikään, eikä siinä naapurin Sinikaltakaan mennyt kuin vajaa vartti, niin johan kymmenet terävät kanavat avautuivat epäuskoisten silmien eteen. Käytäntö osoittautui ehkä hieman hankalammaksi, ja boksien kanssa taidettiin monessakin kodissa taistella ihan tosissaan, ennen kuin kanavat ja kuvat näkyivät niin kuin piti. Nykyäänhän ei onneksi mitään erillisiä bokseja välttämättä tarvita, ja digi-tv pistää kanavat kuntoon ihan itsestään. Yleensä.

Minä en hankkinut digiboksia, vaan tein vuoden loppuun kestäneen ihmiskokeen: olin ilman televisiota, kun analogiset tv-lähetykset loppuivat. Tai siis ilman televisiokuvaa, itse laite kyllä pönötti paikoillaan. Kyllä siihenkin ihmeesti tottui, ja olisi varmaan vieläkin ihan mahdollista telkkarista luopua. Paria sarjaa sieltä seuraan, siinä kaikki. Turhanpanttina yleensä nurkassa pölisee ja sähköä vie. Kahteen päivään en ole telkkaria nytkään avannut. Tv-lakkoni olisi varmaan kestänyt kauemminkin, mutta kaverit tuskastuivat tilanteeseen ja kantoivat uutena vuotena taloon boksin, ja pakkomyivät sen minulle parilla kympillä. Hyvin se toimi, kunnes ukkonen löi koko laitteiston hajalle ja piti ostaa uusi tv.

Analogisesta digitaaliseen siirtyminen, digitalisoituminen, on käynnissä koko yhteiskunnassa. Yhteiskunnan digitalisoituminen mahdollistaa hienosti sanoen tuottavuuden irrottamisen tuotantolaitoksista. Tuottava tekeminen ei ole sidottu paikkaan, vaan sitä voidaan tehdä siellä missä halutaan. Konsultti voi pysyä kotonaan ja vetää esityksensä toiselle puolelle maailmaa kuvaruudun kautta, ohjelmoija voi yhtä hyvin ohjelmoida kotonaan tai bussissa, mainostaja saa mainoksensa leviämään kaikkialle yhdellä klikkauksella, eikä tarvitse tyytyä liimaamaan julisteita yhden korttelin matkalle. Tiedon leviäminen, yhteydenpito ja palveluiden saatavuus helpottuvat, mikä tehostaa ja nopeuttaa yhteiskunnan pyörien pyörimistä. Informaatio ei ole enää sidottu tiukasti kiinteisiin esineisiin: ei tarvita lp-tai cd-levyjä, kirjoja, nauhoja, kyniä ja lehtiöitä. Noin niin kuin periaatteessa, teoriassa, ministeriön visiossa.

Käytännössä prosessi ei ole ollenkaan niin nopea, täydellinen, eikä pelkästään positiivinenkaan. Palveluiden saatavuus voi ministeriön mielestä helpottua, kun kaiken saa netistä, mutta entäs jos ja kun ei nettiä omista tai osaa käyttää? Tai jos tietoa ei netistä löydä? Jos menee sähköt? Kun valtaosa palveluista alkaa olla olemassa vain digitaalisessa muodossa, ovat digitalisoitumisen ulkopuolelle jäävät vaarassa pudota myös yhteiskunnan ulkopuolelle. Eikä elämä muutenkaan pelkiksi biteiksi voi muuttua; kyllä täällä syödään ja eletään tietoverkkojen ulkopuolella jatkossakin. Fyysinen, analoginen maailma ei häviä mihinkään, ja jonkun pitää sekin hoitaa, että digitaalinen maailma toimisi.

Kirjasto toivottaa kuitenkin digitalisoitumisen tervetulleeksi, rajoitukset huomioiden. Siitä esimerkkinä on lokakuun alussa avattava pääkirjaston digitointitila, jossa asiakas voi kääntää digitaaliseen muotoon analogiset muistonsa: videonauhat, lp-levyt, c-kasetit, diat ja kelanauhat. Laitteistoa asennetaan juuri, ja toivottavasti ehdimme opetella sen käytön niin, että pystymme asiakkaita neuvomaan. Tunnelma kun on hieman kuin digitv-mainoksen Sulevilla, eikä scart-piuhan kiinnitys vielä riitä. Tarkoitus ei ole perustaa mitään filmistudiota, eli kaikkia ohjelmien hienouksia emme ala opettelemaan ja opettamaan. Alkuun opastamme, ja asiakas voi varata tilan etukäteen ja toimia sen jälkeen itsepalvelulla. Seuraavassa blogissa kerron mahdollisuuksista tarkemmin!