Vanhat ja uudet mediat

Maailman vanhin kokonaisena säilynyt kirja on Luoteis-Kiinasta löytynyt ”Timanttisuutra”, joka on siinä olevan päiväyksen mukaan painettu vuonna 862. Siis 1149 vuotta sitten. Ja mitä kiinalaiset edellä, sitä suomalaiset perässä. Hiukan epäilevästi uusiin tekniikoihin ja muotihömpötyksiin suhtautuvat maanmiehemme tosin odottelivat tovin ennen kuin kirjoja saatiin Suomeen. Tarkemmin sanoen 626 vuotta, mutta sitten olikin jo 20 kpl Missale Aboensia –rukouskirjaa laivattuna Lyypekistä Turkuun. Kun asiasta innostuttiin, ei enää mennytkään kuin vaivaiset 154 vuotta, niin Suomessa alettiin painaa kirjoja ihan ominkin päin.

Mutta kyllä on aikaa kestävä mediakin, tuo kirja. Ei siinä muutama sata vuotta tunnu missään. Tekniikka ei vanhene käsiin. Verrataan nyt vaikka tietotekniikkaan ja sen lukemattomiin tallennusmuotoihin: 70-80 -luvulla tallennettua tietokone- tai magneettinauhatiedostoa ei välttämättä saa enää auki millään. Ei ole laitteita, jolla tallenteita purkaisi. Siellä ovat, valtava määrä työtä ja tuloksia, elämäntehtäviä, ikuisesti piilossa ja hukassa. Kirja sen sijaan aukeaa aina.

Olen aivan lähiaikoina saanut karvaasti tuntea nykytekniikan haavoittuvaisuuden ja toisaalta tutustua kirjan pysyvyyteen. Opin, että nykytekniikan ja luonnonvoimien taistelussa ottaa vanha kunnon luonto edelleen voiton. Salama tuli, ja löi hajalle koko tietoteknisen arsenaalini ja tv:n vielä kaupan päälle. Meni niin tietokone, modeemi kuin näyttökin pimeäksi. Telkkarista nousi savu ja siitä tuli radio: kuva katosi. Jouduin jälleen tunnustamaan, että kyllä sitä printtimediaakin yhä tarvitaan.

Vakuutus toivottavasti korvaa laitteistot, mutta suurin huoli oli koneen kovalevyn sisällön pelastaminen. Vuosikausien filateelinen tutkimus ja ties mitä tietokantoja, joita on koneelle tallennettu jo ainakin kuuden vuoden ajan. On niistä toki varmuuskopio poltettuna, jostain viime syksyltä. Sen jälkeen on ehtinyt tapahtua yhtä jos toistakin. Tällaisessa tilanteessa sitä taas repii hiuksia päästään, kun ei ole tuota varmuuskopiointia ottanut ihan rutiiniksi.

Onneksi tiedot saatiin talteen ja uusi kone hankittua. Vakuutuspäätöstä odotellessa pääsee taas nettiin kahden viikon tauon jälkeen. Hyvänä puolena tuotti osienhakureissu Pirkkalasta mahdollisuuden tutustua painetun kirjan historiaan. Sastamalassa on nimittäin heinäkuussa avattu Pukstaavi, suomalaisen kirjan museo. Entisen apteekkari Bäckmanin komeasti kunnostettuun taloon aivan Vammalan keskustan tuntumaan perustettu museo ei olekaan mikään ihan tavallinen ”keritsimiä 1700-luvulta”- tyyppinen kokoelma. Paikka pursuaa liikkuvaa kuvaa ja ääntä, kuvaruutuja ja videotykkejä. Erilaisiin toiminnallisiin osastoihin jaettu museo muistuttaa monin tavoin Helsingin Postimuseota, jonka kirjastossa joskus olin kesätöissä. Vanha ja uusi media lyövät kättä, ja kävijä voi interaktiivisesti ottaa asioista selvää kosketusnäyttöjen avulla ja ääni- ja kuvatallenteita seuraamalla. Lapsetkin viihtyvät: yhtä salia kiertää sähköjuna kyydissään satuhahmoja ja erilaisia istumis- ja ryömimispaikkoja ja –piiloja on useampiakin. Kirjan historia käydään monipuolisesti läpi 1500-luvulta nykypäivään. Kirjastoakaan ei unohdeta: yhteen huoneeseen on rakennettu ehkä 70-lukuinen kirjaston tiski, ja sen taakse (totta kai!) hiljaisuutta sihisevä jämäkkä kirjastonhoitaja kirjoituskoneineen. Ehkäpä nykyään on sihinän määrä vähentynyt ja hoitajan kasvoilla voi havaita ystävällisen hymykareenkin. Raumalla ainakin voi.

Museossa on lisäksi myymälä ja kahvila ja se järjestää ohjattuja tutustumiskäyntejä myös ryhmille. Naapurissa on enemmän lasten makuun oleva, Mauri Kunnaksen hahmoihin perustuva Herra Hakkaraisen talo. Ehkä ensi keväänä Rauman kirjaston väki vierailee retkellä Sastamalassa? Sinun kannattaa käydä jo tänä kesänä.
www.pukstaavi.fi

Taas yksi hömppätutkimus

Nainen! Luetko kesälomalla romanttisia viihderomaaneja? Ovatko Cookson, Roberts ja Deveraux tuttuja nimiä? Saatatko jopa ahmaista Harlekiini-pokkarin kioskilta? Varo! Olet pahassa vaarassa!

Taannoisen tutkimuksen mukaan romanttiset romaanit ovat uhka naisten henkiselle ja fyysiselle terveydelle. Ahkera romantiikan ahmija saattaa koukuttua hyvin pienestä ja ajautua elämässään sivuraiteille: hylkäämään järjen ja antautumaan himon ja tunteiden vietäviksi. Näin varoittaa brittiläinen ihmissuhdepsykologi Sara Quilliam tutkimusryhmän tulosten perusteella. ”Novellit antavat naisille epärealistisen käsityksen siitä, mitä odottaa ihmissuhteiltaan”. Quilliamin mukaan romanttista kirjallisuutta luettuaan naiset tuppaavat romantisoimaan rakkautta. ”Kirjat tarjoavat idealisoidun kuvan romantiikasta. Se saattaa saada naiset tuntemaan itsensä huonoiksi, koska todellisuudessa ihmissuhteet eivät ole täydellisiä”, Quilliam kertoo.

Mitä? Silkkaa humpuukia ja klikkauksia kalastelevaa pseudotiedettä, vai? Ehei, aiheesta on toinenkin tutkimus elokuvan puolelta, jo vuodelta 2008. Siinä Edinburghin yliopiston tutkijaryhmä vertasi kahta verrokkiryhmää, joihin molempiin kuului sata naista. Toinen ryhmä katsoi romanttisia komedioita, toinen draamaa, minkä jälkeen suoritettiin kysely. Tutkijat huomasivat, että romanttisia komedioita katsoneet uskoivat muita todennäköisemmin ennalta määrättyyn rakkauteen ja siihen, että täydellinen ihmissuhde syntyy hetkessä. Sen sijaan he eivät uskoneet yhtä paljon siihen, että ihmissuhteiden eteen täytyy tehdä töitä. Jopa yhdenkin romanttisen komedian katsominen riitti luomaan vaikutuksen.

”Genreä leimaa todellisuuspako, täydellisyyden tavoittelu ja esimerkiksi ihmissuhteiden idealisointi”, tutkijat jyrisevät ja tohtivat vetää johtopäätöksiä tyylilajille altistumisen vaaroista jopa sukupuolitautien leviämiseen saakka; tarinat kun heidän mukaansa innostavat naisia suojaamattomiin syrjähyppyihin. Suhteet kärsivät muutenkin, jos odotuksissa on vuorovetten prinssi, mutta suomisoffalla makaa lähinnä jättömaan jöröjukka. Sitä alkaa miettiä, miksi kaunis, mutta omapäinen Vivianne sai laivanvarustajan, mutta omalla sulholla ei ole edes soutuvenettä. Katkeruushan siitä kasvaa.

Huhhuh. Kirjaston täytyy ilmeisesti ottaa myrkkykaapit taas käyttöön ja siirtää hömppä lukkojen taakse. Eihän noin vahingollista aineistoa voi antaa ihmisten käsiin ja edistää sen leviämistä! Kyllä nyt kaduttaa, kun tällaista pahan pesää johdan ja suorastaan tuputan ihmisille kaikkea kauheaa todellisuuspakoa, joka saattaa heidät turmion tielle. No, onneksi tutkimukset eivät silti lupaa lopullista todellisuudentajun menetystä edes kovimmille romantiikka-addikteille. Naiset kyllä erottavat fiktion ja todellisuuden. Sopivina annoksina ja tervettä järkeä annostellen haitat eivät kasva liiaksi.

Onneksi miehillä ei ole vastaavia ongelmia, vaan he lukevat vain älykkäitä ja tarkkaan punnittuja tekstejä, eikä mitään hömppää. Brown, Remes, Mäki...realistista, järkeen perustuvaa kirjallisuutta. Ja Lehväslaiho oli itsekin sodassa, tietää mistä puhuu! Miesten kirjat näyttävät elämän todellisena, sankarit ovat kovia, mutta oikeudenmukaisia ja ratkovat ongelmat suoraviivaisen miehekkäästi. Ei mitään vatvomista, jossittelua ja pilvilinnoissa leijumista, vaan päättelykykyä, kovaa voimaa ja kylmäpäisyyttä. Ja kauniita naisia.

Pitäisköhän lähteä salille?

Kesä ja kirjat

Näyttää siltä, että juhannuksesta on tulossa todellinen kirjajuhannus. Sään puolesta nimittäin. Mikäs sen mukavampaa, kuin istua kotona tai mökillä kirja kädessä ja kuunnella sateen ropinaa ulkona ja hyttysten ininää oviaukon verhon takana. Rakeet hakkaavat ikkunalautoihin ja kylmä syöksyvirtaus riipii muratit seinältä. Tarmo-sedältä lainattu soutuvene kolahtelee laituriin puolillaan vettä metristen vaahtopäiden riepoteltavana...

Tosin taitaa vaan kumminkin olla niin, että suomalainen juhlii juhannusta ulkona säästä riippumatta, vaikka väkisin. Tanhutaan, vaikka sataisi jääpuikkoja. Kyllä se grilli syttyy rankkasateessakin, kun pistää tarpeeksi sytytysnestettä.

Parin tunnin päästä alkaa meikäläisen ensimmäinen kunnollinen loma yli puoleentoista vuoteen. Juhannuksen jälkeen olen poissa maisemista kaksi viikkoa ja elokuussa pidän toisen samanlaisen pätkän. Ja juhannus tulee suomalaiskansalliseen tapaan kärvisteltyä mökillä, eikä varmaan kirja käteen eksy, satoi taikka paistoi. Sateenvarjo kouraan ja grillitassut käryämään. Tämä minulle anteeksi suotakoon. Ehkä kirjastoihmisen loma on lomaa kirjoista.

Kesällä kuitenkin luetaan paljon. Hesarissa oli juttua kesäkirjoista ja ihmisten lukutottumuksista kesällä. Voi havaita, että kesällä vaihdetaan kirjojenkin suhteen vapaalle: halutaan sekä fyysisesti että henkisesti keveitä teoksia. Dekkarit ja hömppäromantiikka tekevät kauppansa viimeistään ensimmäisen sadeviikon jälkeen kun sytytysneste on loppunut. Pokkarit ovat kesäkirjoina verrattomia: ei haittaa, vaikka kirja lojuisi nurmikolla tai toimisi välillä pannunalusena. Tarkoitan tietysti omia pokkareitanne, ei kirjastosta lainattuja, joita kohtelette silkkihansikkain. Kevyt pokkari ei rasita käsivarsia aurinkotuolissa lekotellessa eikä yleensä rasita myöskään helteen paahtamia aivoja.

Pokkarimarkkinat ovatkin kasvaneet tasaisesti. Pelkästään Loisto-sarjan pokkareita myydään vuosittain yli miljoona kappaletta. Nykyisin pokkarit myös kestävät käyttöä paljon paremmin kuin takavuosina. Monella lukijalla on vielä muistissa 70-80 –luvun onnettomat pehmeäkantiset, joista sivut irtosivat kertalukemalla. Koko kirja saattoi haljeta keskeltä liimauksen petettyä. Muovitettuna nykypokkari kestää kirjastokäytössäkin kevyesti 50 lainaa. Yhden kovakantisen hinnalla saa kirjasto ainakin 3 pokkaria; siksi etenkin monissa pienemmissä kirjastoissa on lisätty pokkarihankintaa ja näin saatu enemmän yleisön suosikkeja hyllyyn. Toki pokkarissa on huonomman kestävyyden lisäksi sekin huono puoli kovakantiseen verrattuna, että joskus teksti on aika pientä, ja saattaa olla heikkonäköiselle turhan rasittavaa lukemista. Tästä sain joskus Euran-vuosinani niin tulista palautetta eräältä asiakkaalta, että muistan sen loppuikäni. Tosin sivukirjastojen päänmenoksi juonittua salajuonta en edelleenkään tunnusta.

Kesän parhaan pokkarivalikoiman löydät kirjastosta.

Hyvää juhannusta ja kirjakesää kaikille!

Sarjassamme "yllättäviä juonenkäänteitä"

Pidän omituisista kirjoista. Kirjoista, joissa on joku mutkat suoriksi laittava koukku, joku juonenkäänne, jossa poistutaan tutuista ja turvallisista kaavoista ja täräytetään lukijaa päin naamaa: you didn’t see THAT coming! On mukavaa huomata tulleensa aivan huijatuksi ja epäuskoisena hymyillen tunnustaa kirjailijalle, että hän voitti. Hän tosiaankin yllätti, johdatti ihan harhapoluille kun tarina oikeasti kulki aivan toisaalla.

Pidän kirjoista, joissa asioita ei selitetä, jotka alkavat ikään kuin keskeltä tarinaa ja lukijan on pinnisteltävä, että hahmottaa mistä on kyse. Pitää lukea saadakseen lisätietoa tapahtumista. Missä tässä nyt mennään? Joskus pitää melkein käännellä sivuja taaksepäin: hei, hetkinen…
Pidän myös synkistä kirjoista: psykologinen jännitys, kauhu, antiutopiat. Minuun eivät uppoa epookkiromaanit eikä enää yläasteen jälkeen myöskään Remes-tyyppinen toiminta. Liian kliseistä, liian ennalta-arvattavaa, liian konservatiivista.

Pari kirjaa nousee erityisesti mieleeni, kun kisataan ”vuoden yllättäjä”-tittelistä. Molempien kirjojen juonessa tapahtuu aivan äkkiväärä käänne, joka kääntää kaiken siihen mennessä luetun päälaelleen. Juonen tietäminen pilaa osan nautinnosta, joten jos haluat säilyttää jännityksen, älä lue eteenpäin, vaan käy ainoastaan lainaamassa seuraavat kirjat: Cormac McCarthyn ”Menetetty maa” ja Patrick McGrathin ”Hämähäkki”. Ovat hyllyssä mukavasti lähekkäin.

Menetetystä maasta ovat Coenin veljekset tehneet myös varsin kelvollisen elokuvan (löytyy kirjastosta sekin), joka säilyttää kirjan tunnelman ja juonenkäänteet aika hyvin. Kirja alkaa kuin melko tavanomainen kovaotteinen toimintaromaani: päähenkilö, nuorehko, köyhä, asuntovaunussa tyttöystävänsä kanssa asuva mies, osuu metsästysreissullaan Arizonan autiomaassa epäonnistuneen huumekaupan jälkilöylyille: kaksi jengiä on ampunut toisensa kuoliaaksi ja paikalta löytyy matkalaukullinen rahaa. Vain yksi jengiläinen on hädin tuskin hengissä ja pyytää vettä. Mies ottaa rahat ja häipyy, mutta yöllä kotona huono omatunto alkaa vaivata häntä ja hän päättää palata paikalle ja tuoda vettä kituvalle miehelle. Se on virhe, sillä jengiläinen on jo kuollut, mutta paikalla on lauma muita meksikolaisia pahiksia, jotka haluavat rahansa takaisin. Luvassa on hurjaa takaa-ajoa pitkin autiomaata ja juuri ja juuri pelastautuminen jengiläisten kynsistä.

Samaan aikaa toisaalla Tosi Iso Pomo lähettää matkaan lähes yli-inhimillisen palkkatappajan, joka saa käskykseen tuoda varastetut rahat takaisin. Kolmantena henkilönä seurataan harvakseen pikkukaupungin pian eläköityvää seriffiä, joka on saanut jengiläisten massamurhan ristikseen vailla resursseja sen ratkaisemiseksi.

Palkkatappaja jäljittää pian päähenkilön ja seuraa monta läheltä piti –tilannetta miehen paetessa rahoineen. Ja puolivälissä kirjaa, aivan varoittamatta tai mitenkään asiaa pohjustamatta, seriffi saapuu surmapaikalle: meksikolaisjengi on tappanut kirjan päähenkilön! Tappamista siis ei kuvata kirjassa mitenkään. Päähenkilö on vain yhtäkkiä kuollut vaikka kuinka monen jännittävän käänteen ja pelastumisen jälkeen, ja murhaajana on vielä täysin kasvoton huumejengi, eikä tämä huipputappaja, jota mies on 200 sivua paennut. Lukijaa lyödään lekalla mahaan, ja päähenkilö ja samastumisen kohde tempaistaan pois ja se vaihtuu aivan toiseksi.

Nyt aletaan seuraamaa ko. tappajan ja seriffin taistoa. Tai oikeastaan vain tappajan veristä polkua kohti rahoja, jotka hän lopuksi saa meksikolaisilta ja vie pomolleen. Paha ei saa palkkaansa (paitsi ne rahat) eikä seriffi käytännössä ratkaise mitään. Kirja ei kulje lainkaan niin kuin ”pitäisi”, mutta siinä sen loistavuus juuri onkin. Elämä on surkeita sattumuksia, eikä hyvä läheskään aina voita, on sen viesti. Verirahat tahraavat kaikkien niihin koskevien elämän. Vanhat hyvät ajat eivät enää palaa, vanhanliiton miehet eivät pärjää, koska elämässä ei ole enää sääntöjä. No country for old men.

Patrick McGrathin Hämähäkki on kirja, jossa näennäisesti ei tapahdu paljoakaan. Vanha yksinäinen mies muistelee lapsuuttaan jossain Englannin ränsistyneellä teollisuuspaikkakunnalla. Hän asuu jonkinlaisessa matkustajakodissa ja kuluttaa päivänsä kävelemällä pitkin pikkukaupungin sumuisia katuja, puhumatta käytännössä kenenkään kanssa koko kirjan aikana. Edetään takautumin, mies muistelee lapsuuttaan, joka avautuu katkelma kerrallaan. Lapsuus ei ole ollut hyvä, se on selvä. Ankea ja jollain lailla painostava tunnelma leijuu miehen lapsuusmuistojen ympärillä, ja lopulta alkaa selvitä mikä traumaattinen tapahtuma hänelle on sattunut.

Selviää, että äiti on kuollut, ja miehen väkivaltainen isä on rakastajattarensa kanssa hänet murhannut. Tämän jälkeen poika on lähetetty Kanadaan, missä elosta ei kerrota mitään.
Äidinmurhan selviäminen on jo tietynlainen koukku: normaalit lapsuusmuistot vaihtuvat synkkiin ja pelottaviin sävyihin, miehen muistaessa jumaloimansa äidin murhan ja isän ja rakastajattaren juonet. Mutta sitten se iskee; varsinainen oikea suora. Pikkuhiljaa kertomukseen ilmestyy pieniä vihjeitä siitä, ettei kaikki olekaan sitä miltä näyttää. Muutamia lauseita, joita ei sinänsä korosteta mitenkään, mutta jotka kertovat, ettei miehen todellisuudentaju ole kohdallaan.

Kirjan loppupuolella se selviää: koko kerrottu lapsuus on miehen häiriintyneen mielen vääristämää tuotosta. Ei ole mitään isän ja hänen rakastajattarensa juonittelua, vaan nuoruus olikin asteittaista vaipumista vaino- ja aistiharhoihin. Oikea murhaaja on mies itse, ja ”Kanada” on vankimielisairaala, josta mies on aikuisena vapautunut. Totuus revähtää yhtä lailla lukijan kuin miehenkin silmille aivan yllättäen ja kääntää juonen päälaelleen. On suorastaan pakko lukea kirja toiseen kertaan ja etsiä tekstiin piilotetut vihjeet, jotka kyllä ovat siellä, mutta joita ei lukiessa huomannut, koska odotti tavanomaista. Lukijaa huijataan todella taitavasti ja se on mielestäni hyvän kirjan merkki. Testaa itse pysytkö kärryillä!

Todella timanttinen suoritus

Ei ole julkkiksenkaan elämä aina helppoa. Otetaan vaikka nimikirjoitusten jakaminen: jotkut kirjoittavat niitä toinen toisensa perään eri tilaisuuksissa, joskus suorastaan tuntikaupalla. Olen kerran ollut postimerkkimessuilla, jossa samana päivänä ilmestyneen joulumerkin piirtäjä, kirjailija Mauri Kunnas antoi nimmareita ensipäivänkuoriin. Jono oli toistakymmentä metriä parin tunnin ajan ja ilmapiiri melkoisen lämmin. Olin aika viimetinkaan liikkeellä ja niinpä pääsin Kunnaksen eteen vasta juuri kun hän alkoi tehdä lähtöä. Näihin kolmeen vielä… Jäykistynyt käsi vetäisi kuoren reunaan epämääräisen viivan. Oli jotenkin pettynyt olo, kun nimmarista ei mitenkään erottanut kuka sen oli vetänyt. Kyllä nyt pitäisi sen verran keskittyä, että tulisi hyvä nimmari, ajattelin. Sentään olin vartin jonottanut.

Nyt ymmärrän asioita laajemmin. Annoin eilen yli 90 nimmaria putkeen, ja tämäkin suoritus tuntui. Käsi väsyy ja nimikirjoitus alkaa muuntua epämääräiseksi töherrykseksi. Ei jaksa enää keskittyä koukeroihin, vaan sutaisee jotenkin selkäytimellä nimensä paperiin. Loppua kohden olo muuttuu jollain lailla ulkopuoliseksi: alkaa miettiä, että jos kirjoittaakin yhtäkkiä nimen jotenkin väärin, tai käsi tärähtää ja nimmari menee pilalle…alkaa ihmetellä sitä, miten nimikirjoitus jotenkin vain on motorisessa muistissa, se tulee automaattisesti, mutta miten käsi voi muka muistaa joka kiemuran…liikuttaako käsi kynää itsestään, vai liikutanko itse kättä? Jospa käsi yhtäkkiä liikuttaakin kynän ihan väärään paikkaan? Onneksi urakka loppui ennen kuin vallan irtaannuin ruumiistani.

Uhraus oli kuitenkin tehtävä, sillä nimikirjoitukset menivät taatusti hyvän asian puolesta. Allekirjoitin nimittäin Väinö Riikkilä –seuran vuosittain myöntämiä timanttisia lukudiplomeita raumalaisille lapsille, jotka ovat erityisesti kunnostautuneet kirjojen lukemisessa. Timanttinen diplomi myönnetään vain erityisestä anomuksesta; seuran, kirjastopalveluiden ja koulutoimen yhteisen lukudiplomiohjelman parhaana suorituksena.

Lukudiplomin on tarkoitus kannustaa lasta lukemaan ja löytämään kiinnostavia kirjoja. Jokaista luokka-astetta (1.-6. lk.) varten on valittu omat kirjat, jotka oppilas lukuvuoden aikana lukee kotona tai koulussa. Kirjat oppilas hankkii itse tai kodin avustuksella kirjastosta tai muualta. Kirjalistat on laadittu yhteistyössä Rauman kaupunginkirjaston kanssa. Joka luokalla voi suorittaa pronssisen, hopeisen tai kultaisen lukudiplomin, riippuen luettujen kirjojen määrästä. Tavalliset diplomit jaetaan kouluissa, mutta timanttidiplomit parhaille lukijoille jaetaan erityisessä, juhlallisessa tilaisuudessa. Tänä vuonna tuo tilaisuus on ensi keskiviikkona klo 18 alkaen OKL:n Toivo Laurilehto –salissa. Paikalle tullee ainakin parisataa koululaista ja heidän vanhempaansa.

Uutiskynnystä vuosittainen tapahtuma vain ei tahdo ylittää. Kulttuurissamme ei taideta pitää kovinkaan ihmeellisenä suorituksena sitä, että lapsi on parempi ja innokkaampi lukija kuin muut lapset. Jos lapsi voittaa koulujen kiekonheittokilpailun tai on onkikilpailussa viides, saattaa tuloslista paikallislehdessä näkyä. Jos hän voittaa timanttisen lukudiplomin juhlallisessa tilaisuudessa, sitä ei noteerata mitenkään. Eihän lukeminen ole mikään laji, urheilua nyt ainakaan. Eihän lukijoita tarvitse juhlia, vaan jääkiekkoilijoita, jotka sentään tekevätkin jotain. Lukijat vaan lukevat.

Näin ei saisi olla. Paras lukija on lajinsa paras. Lukudiplomit voivat antaa onnistumisen elämyksiä ja sankaruutta myös niille, jotka eivät ole urheilullisesti suuntautuneita. Miksi pituushyppy olisi jotenkin merkittävämpi kyky kuin lukutaito? Väittäisin melkein, pituushyppyä yhtään väheksymättä, että elämässä pärjää paremmin lukemalla kuin hyppäämällä. Ainakin hyppäämällä pärjäävät ovat hyvin harvalukuinen joukko. Lukudiplomeilla on tarkoitus nostaa lukemisen arvostusta lasten ja vanhempien silmissä, ja nostaa myös lukijoiden arvostusta omassa kouluyhteisössään. Hyvä lukija voi olla juhlittu sankari siinä kuin jääkiekkoilijakin. Ihanaa, lukijat, ihanaa.

Terveisiä Eurasta

Markus Kajolla, jonka huumoria suuresti arvostan, on Kettus-kirjoissaan täysin päätön ja absurdi novelli nimeltä Leptosomien kevätretki, jossa joukko leptosomeja (eli ruumiinrakenteeltaan hinteliä ihmisiä) kerää rohkeutta pyytääkseen ilmeisesti sairaalan johtajalta (paikka ei täysin selviä) lupaa kevätretken järjestämiseksi. Lupa lopulta heltiääkin, koska useimpien paino on noussut. Mitään muuta sivun parin jutussa ei sitten tapahdukaan. Novelli on loistava esimerkki Kajon paikoin suorastaan surrealistisesta otteesta, ja saa ihmettelemään, että joku ylipäätään keksii moisesta aiheesta kirjoittaa.

Ja jos leptosomit, niin myös kirjaston väki. Lupaa ei tosin tarvinnut ihmeemmin pyydellä, sillä kevätretki on Rauman kirjastossa kerran vuodessa toistuva traditio, jolla katkaistaan arkirutiinit yhtenä päivänä, ja käydään koko sakki bussikyydillä tutustumassa puoli päivää joihinkin lähiseudun nähtävyyksiin. Kirjastovierailu toki myös retkeen sijoitetaan, ettei mene ihan epäammattimaiseksi. Viime vuonna kohteena oli Luvian kunta ja siellä upouusi kirjasto, sekä Luvian satamassa valmisteilla ollut (ja nyt kai jo valmis) perinteisin työtavoin talkoilla ja käsin valmistettu kaljaasi Ihana.

Koska kirjastojen täytyy olla retkipäivänäkin normaalisti auki, pitää reissu toteuttaa aina kahdessa erässä: puolet väestä retkeilee toisena, puolet toisena päivänä. Tänä vuonna suunnattiin Euraan, eli meikäläisen kotikuntaan. Ensimmäisenä oli vuorossa Euran pääkirjasto, jonka 20-vuotisjuhlia juhlimme vuonna 2009 mm. itse teetetyn postimerkin voimalla. Juu, idea oli yllättäen minun, samoin toteutus. Kirjastorakennus on kestänyt hyvin aikaa, ja on edelleen modernin ja siistin oloinen 900-neliöinen rakennus. Rauman pääkirjastoon nähden sillä on yksi etu: suuri näyttelysali, jota kulttuuritoimi isännöi. Salissa on jatkuvasti vaihtuvia taidenäyttelyitä, ja runsas paikallinen taideharrastus takaa sen, että jokin näyttely on aina esillä. Tällä kertaa oli esillä Harri Veistisen erittäin upeita ja taitavia akvarelleja.

Euran (+ Säkylän ja Köyliön) uusi kirjastotoimenjohtaja Sarianna Koivisto ei kiireiltään päässyt meitä tapaamaan, mutta muuta henkilökuntaa oli paikalla ja onneksi saatoin hoitaa opastusta myös itse. Muutamia hyllymuutoksia oli jo lähtöni jälkeen tehty, ja kirjasto antoi erittäin siistin vaikutelman. Useampi raumalainen kertoi yllättyneensä positiivisesti kirjaston väljyydestä ja modernista hengestä. Terveisiä vain kaikille euralaisille ex-työkavereille ja uudelle johtajalle!

Tämän jälkeen bussi suuntasi esihistorian opastuskeskus Nauravaan Lohikäärmeeseen, jossa odotti tunnin opastettu tutustuminen viikinkiaikaan ja keskuksen kokoelmiin. Euran alue on eräs vanhimpia asutettuja seutuja Suomessa, ja muinais-euralaiset olivat mm. kovia hylkeenpyytäjiä ja kauppamiehiä. Runsaat hautalöydöt osoittavat kauppaa käydyn Intiaa myöten. Euran kirjaston aulassa oleva jäljennös ns. Euran emännän muinaispuvusta on Suomen ainoa yhden hautalöydön perusteella valmistettu muinaispuku koruineen. Pronssikorut koituivat haudatun puvun pelastukseksi: pronssiin muodostuva vihreä home säilytti sen kanssa kosketuksissa olevan villakankaan kuituja, joiden tarkan tutkimuksen perustella saatiin selville puvun värit ja kasvit, joilla se oli värjätty. Näin voitiin valmistaa tarkka kopio. Ainoastaan päähineen mallia ei tiedetä. Kuuluisaksi puku tuli erityisesti vuoden 2001 itsenäisyyspäivän vastaanotolla, kun presidentti Halonen piti päällään hänelle lahjoitettua kopiota. Kuuma tuli, veikkasi esihistoriakeskuksen opas.

Lopuksi ajoimme muutaman kilometrin matkan, hyvin kapean hiekkatien päässä keskellä metsää sijaitsevalle, taiteilija Sanna Saarisen ja hänen miehensä omistamalle ja rakentamalle Loimina-talolle. Talo on yli 10 vuotta sitten Kauttuan ruukinpuistosta siirretty iso kolmikerroksinen hirsirakennus, joka on kuin taideteos itsessään. Kaikki rakennusmateriaalit ovat kierrätettyjä, kaikki itse tehtyä; antiikkiesineitä on nurkat piukassa. Talo toimii paitsi Saaristen kotina, myös taidemyymälänä ja kahvitusta ja ruokapalvelua tarjoavana koulutustilana. Nautimme kahvit ja kinuskikakkua Saarisen keittiössä ja talon emäntä kertoi rakennuksen vaiheista ja omasta työstään. Myymälän tuotteet saivat kukkaronnyörit heltymään. Itse tosin pysyin kovana, enkä lopulta ostanut ”Kulttuurikodissa on aina hiukan pölyä” –taulua, vaikka se olisi omaani sopinutkin. Ainakin sen pölyn puolesta.

Sanna Saarinen oli erittäin aurinkoinen ja mukaansatempaava opas, ja talo on vielä hivenen keskeneräisenäkin (eikä se kuulemma koskaan lopullisesti valmistukaan) hieno vierailukohde. Poiketkaapa. Saa kuulemma tulla, kunhan edes tuntia aikaisemmin etukäteen ilmoittaa. Sivut löytyvät netistä.

Langatonta sähköä

Löysin vintiltä kirjan. ”Langatonta sähköä”, Aino Kallas, vuosi 1928. Alaotsikkona oli ”pieniä kirjeitä Lontoosta”. Enpä teosta lukenut sen tarkemmin, mutta mielikuvissani muodostin kuvan kiihkeästä kirjeromaanista, jossa uuden tulevaisuuden ja mannermaisen nousukauden juovuttama intellektuelli välittää suurkaupungin sykettä koto-Suomeen jääneille, Helsingin hotelleissa ja ravintoloissa riutuville runoilijaystävilleen. Uusi aika, uudet keksinnöt, vauhti ja draama. Syntinen, sähköinen ja vapautunut 20-luku.

No, voi se kirja olla ihan erilainenkin kyllä, ties mitä kotipirtin ikävöintiä ja tilitystä. Mutta nimi on hyvä. Varmaankin sen on tarkoitus olla jonkinlainen paradoksi, joka kiinnittää ihmisten huomion. Vähän niin kuin ”Kuivaa vettä”. Kuinka nyt sähkö voisi olla langatonta? Sähköön tarvitaan sähköjohto (en ala tässä yhteydessä saivartelemaan paristoista). 20-luvun turvemökissä päreliekin valossa kärvistellyt tuupovaaralainen ei olisi moista langattomuutta voinut kuvitella, kun langallistakaan sähköä ei ollut kuin kauppias Simanaisen lampussa.

Kauan siinä kestikin, että langatonta sähköä saatiin. Vaikka induktio oli tuttu jo Edisonille ja Teslalle koeolosuhteissa, vasta lähivuosina on saatu kaupalliseen arkipäivän käyttöön hyödynnettäviä sovelluksia. 2009 osattiin jo läppäri ladata langattomasti, ja hehkulamputkin saatiin palamaan ainakin laboratoriossa. Ehkäpä joskus valaisimet eivät tarvitse lainkaan johtoja ja kännykät ja sähköautot latautuvat itsekseen. En kyllä tajua miten homma pelaa, mutta ei sitä kaikkea maailmassa tarvitse tietääkään. Kunhan nyt pelaavat.

Mutta langattoman verkon toimintaperiaatteen yritän opetella, vaikkei sekään mikään ihan yksinkertainen asia ole. ”Asuntoon tulevaan kiinteään tietoliikenneyhteyteen liitettyyn modeemiin kytketään langaton tukiasema, ja tietokoneeseen asennetaan tukiaseman kanssa radioteitse kommunikoiva lähetin-vastaanotin”, kertoo Wikipedia. IEEE-standardit menevätkin jo sitten yli hilseen, joten jätän ne surutta tietohallinnon osaamisalueeksi.

Ai miksi näitä pitäisi opetella? No: semmoinen on nyt pääkirjastossa, semmoinen langaton netti. On se, tuli pari viikkoa sitten. Tai kyllä se asennettiin jo jokunen viikko aikaisemmin, mutta asentajat eivät huomanneet kertoa kirjaston väelle. Kaupungin tietohallintoa moititaan joskus hitaaksi, mutta nyt oltiin tosi nopeita: verkko oli jo asennettu, ennen kuin kirjasto oli edes virallisesti ehtinyt tukiasemia tilaamaan! Tämä on nyt sitä pro-aktiivista otetta varmaan. Alkutalvesta esittämäni alustava tiedustelu tukiasemien (niitä on kaksi) hinnasta otettiin ilmeisesti kehotuksena hankkia ne ja asennuskin hoitui sen ihmeemmin tiedottamatta. Laskua ei ole kyllä näkynyt, mutta saapunee jossain vaiheessa.

Haimme ja saimme nimittäin valtionavustuksen langattoman verkon rakentamiseksi pääkirjastoon. Kaupunkihan lakkasi ylläpitämästä omaa verkkoaan joskus 2009 lopulla, eikä tiedossani ole, missä muualla Raumalla olisi ilmainen langaton verkko toiminnassa vai onko missään. Täytyyhän sellainen olla, kun netti alkaa jo olla perusoikeus. Kirjasto on tietenkin luontevin paikka, kansalaisten olohuone kun ollaan. Joten nyt voit tulla oman kannettavasi kanssa kirjastoon, etsiä mukavan nurkan jostain päin kirjastoa, avata koneen ja alkaa surffata. Eikä maksa mitään.

Heille, joilla ei omaa konetta ole, on suunnitteilla jotain mukavaa tämän vuoden aikana… mutta siitä myöhemmin!