Luova tauko

Selailin satunnaisia blogeja tästä blogger.comista. Tai ei ne ihan satunnaisia olleet, vaan jostain kumman syystä keskittyivät aluksi lähinnä kirjallisuuteen. Kyllä Isoveli tietää, mitä haluat lukea. Ennen kuin lopulta päädyin ja jumituin arabiankielisille sivuille ja lopetin ”lukemisen”, tein havainnoin: aktiivisia blogeja ei ollut kuin kourallinen. Valtaosa oli jo lopetettu vähintään vuosi pari sitten. Trendi oli muutenkin selvä: aluksi valtava määrä postauksia ja sitten tahti hidastuu niin, ettei vuodessa ole kuin muutama ja lopulta, ilman sen tarkempaa ilmoitusta, bloginpito vain loppuu.

Eräiden blogien kohdalla koin suorastaan melankolisia tunnelmia: toinen oli laihdutusblogi ja toinen rikastumisblogi. Laihdutusblogissa kirjoittaja seurasi laihtumistaan ja oli tehnyt painolaskurin, joka tikitti kohti tavoitepainoa. Tai olisi tikittänyt, jos laihdutus olisi onnistunut. Puoli vuotta tapahtui kehitystä, sitten paino alkoi junnata paikallaan, ja lopulta nousta. Itsesyytökset ja ihmettelyt vaihtuivat huonosti huumoriksi verhoiltuihin selityksiin ja ”ei oo nyt vaan jaksanut”-kommentteihin.

Ja sitten blogi vain loppui, eikä tavoitteesta tullut totta. Jäi surullinen olo. Vaikka mistä sen tietää, jos kirjoittaja onkin nyt blogittomana onnistunut ihannepainoonsa pääsemään. Toivotaan näin.

Toisessa blogissa kirjoittaja oli omaksunut kansankapitalismin opit ja asettanut tavoitteeksi päästä eläkkeelle, jos ei nyt nelikymppisenä, niin ainakin viisikymppisenä, osakesijoittamisen kautta. Asianmukainen eläkelaskuri pyöri sivulla tietenkin, ja osakesalkun ostoja, myyntejä ja tuottoja arvioitiin innokkaasti. Ensin näyttikin menevän hyvin ja pari ensimmäistä vuotta potti kasvoi lujaa. Siis muutaman kymppitonnin verran. Elämäntyyliin tulivat sikarit, laatukellot ja nopeat autot, koska pitäähän osakemiljonääriys näkyä myös päälle.

Sitten tuli Talvivaara ja Nokia, avioero, uuden asunnon osto ja kiusaukset, joita vain ei voinut vastustaa. Tuotot sulivat kuin keväthanki ja lopulta ”varasalkku” laitettiin kokonaan lihoiksi asuntolainaa varmistamaan ja ostettiin urheiluauto (tätä perusteltiin, että auto oli kuitenkin oikeastaan klassikko, joka säilyttää arvonsa aika hyvin). Vuoden ”tilinpäätökseksi” tuli karu toteamus, ettei tänä vuonna onnistuttu säästämään mitään ja asuntolainaa oli 250000 euroa. Ja siihen se blogikin sitten päättyi, uutta nousua odotellessa.

Olen nyt pitänyt tätä blogia vuodesta 2010. Päätöksen aloittaa olin tehnyt jo ennen kuin paikkani sain. Ajattelin, että kyllähän sitä nyt yhden pikku sivun aina kirjoittaa, mistä hyvänsä. Lisäksi olin varautunut mahdolliseen kirjoitusinspiraation hyytymiseen: asetin itselleni hyvin löysän tavoitteen, vain 2 kirjoitusta kuukaudessa. Aika hyvin se onkin pitänyt. Vain parin pidemmän loman vuoksi on kirjoitus jäänyt välistä. Näitä tekstejä on nyt 110, jos tämä lasketaan mukaan. 110 aanelosta. Siitähän saisi jo kirjan.

Mutta viime aikoina on alkanut tökkiä. Ei vain yksinkertaisesti tahdo keksiä kirjoitettavaa, ja viikot tuntuvat menevän niin nopeasti, että koko ajan on ”blogiviikko”. Stressi ei lisää luovuutta pidemmän päälle. Aihepiirit tällaisessa työblogissa ovat aika rajatut (virkamies on lähtökohtaisesti puolueeton, eikä voi moneen asiaan kovin kärkevästi kantaa työssään ottaa). Samoja asioita ei viitsisi kovin usein toistella. Ja ihmisen arjessa ei vain aina tunnu mitään mainittavampaa tapahtuvan. Eikä kirjaston arjessakaan.

Joten: kunnes inspiraatio taas löytyy, varaan oikeuden luovaan blogitaukoon. Katsotaan, jos se siitä vielä lähtisi. Nyt kun on käytetty jo tämäkin mahdollisuus, että kirjoittaa blogin siitä, ettei keksi mistä kirjoittaisi blogin.

Hyvää joulua ja tulevaa kirjastovuotta!

Tyhmistymisen trendi

Olen vajaan parin viikon sisällä ollut kahdessa kaupungin järjestämässä viestintäkoulutuksessa. Näissä on kerrottu viestinnän ja kaikenlaisen uutisoinnin peruuttamattomasta murroksesta, johon myös kaupungin ”virallisten viestijöiden” tulee reagoida, ja sopeuttaa viestintänsä uusien trendien mukaisiksi. Jos ei sopeudu, ei viestiään saa läpi.

Avainsana on uutiskilpailu, johon osallistuvat niin lehdet, yritykset, kunnalliset toimijat ja valtio kuin yksityiset kansalaisetkin. Netin ja siihen liittyvien sovellusten ja median kulutustottumusten muutosten vuoksi, alkavat kaikki olla samalla viivalla: yksittäinen kansalainen voi saada aikaan todellisen mediamylläkän ja nousta ”virallisten” uutiskanavienkin pääotsikoihin. Kuka tahansa voi postata YouTubeen videon, joka saa valtavasti näkyvyyttä. Tietenkään miljoonat postaajat eivät saa minkäänlaista huomiota, koska valtaosa hukkuu informaatiotulvaan. Mitä enemmän on kilpailua, sitä enemmän on niitäkin, jotka häviävät.

Ihmiset ovat käyneet lyhytpinnaisiksi, kouluttajat kertoivat. Meille kerrottiin, etteivät alle 40-vuotiaat juuri jaksa aanelostakaan lukea, ja teineille riittävät nykyään jo pelkät kuvat ja videot. Hyvä kun sen twiittauksen jaksavat kirjoittaa. Tiedonvälitys on viihteellistynyt niin, että hassu kissavideo hakkaa maailmanpolitiikan tapahtumat mennen tullen, talousjutuista puhumattakaan. Ja kulttuuri…hohhoijaa…kuka jaksaa?

Lehdet ovat pulassa, ja sen sijaan, että tarjoaisivat vaihtoehtoja, muuttavat omaakin tiedotustaan viihteelliseksi. Toimittajat, tuo entinen neljäs valtiomahti, tehtailevat lyhytotsikkoisia minijuttuja, mahdollisimman nopeasti. Se voittaa, joka saa eniten klikkauksia. Sanomalehdet muuttuvat iltapäivälehtimäisiksi kohuotsikkokokoelmiksi. Valtakunnan päälehden otsikotkin ovat käytännössä jo vähintään vuoden olleet lähes identtisiä päivästä toiseen. Putin uhkaa maailmaa, ulkomaisen julkkiksen tissi/pylly näkyi, perheenäiti surmasi lapsensa. Ja, kuulemma, yhä suurempi osuus kansalaisista omaksuu maailmankuvansa ja tietonsa maailman tapahtumista näiden otsikoiden kautta. Ne riittävät heille. Ja kun ne riittävät, ei muuta julkaistakaan. Kun ei julkaista, ei muusta tiedetäkään.

Tutkivaa journalismia ei Suomessa käytännössä enää ole. Toimittajan tärkein ominaisuus on haistaa joku raflaava juttu nopeasti, ja olla paikalla ensimmäisenä, kun jotain (ikävää) tapahtuu. Ja kuvia pitää olla, ja liioittelevia tunteita. Minkäänlaista taustatyötä ei ehditä tekemään, koska nopeat syövät hitaat. Tästä seuraa suoraan tiedotustilaisuudessa tai haastattelun aikana värkättyjä, väärinkäsityksillä ja faktavirheillä ryyditettyjä lyhyitä pikajuttuja. Näitä sitten kilpailijat kopsaavat parilla omalla sanalla lisättynä. Sen ei enää ole väliä, onko juttu totta vai ei: tärkeintä on olla uutiskilpailun kärjessä ja saada klikkaajia ja tätä kautta mainostuloja. Virheet voi sitten korjailla myöhemmin, jos jaksaa. Eikä niitä enää kukaan viikon päästä muistakaan, koska silloin on jo uudet jutut kohistavina.

Koulutuksissa ei kertaakaan mietitty uutisoinnin sisältöä. Ei mietitty sitä, että tällainen pikatiedotus johtaa väärien faktojen, propagandan ja maksettujen epäuutisten lisääntymiseen. Väärän tiedon lisääntymiseen, mikä taas johtaa lukijoiden väärien käsitysten lisääntymiseen. Tyhmyyden lisääntymiseen.

Eikö tiedonvälityksen idea ole välittää mahdollisimman oikeaa, puolueetonta, tarkasti punnittua tietoa? Ketään ei näytä kiinnostavan tai pelottavan se, MILLAISTA tietoa me saamme, vaan keskitytään siihen, miten kukin saisi oman totuutensa esiin mahdollisimman tehokkaasti. Sen totuus voittaa, joka huutaa äänekkäimmin ja hämää kuluttajia parhaiten.

Huono tiedonvälitys johtaa ihmisten tyhmistymiseen ja sirpaleinen ilmaisu lukutaidon rappioon, joka lisää tyhmyyttä edelleen. Noidankehä pyörii ja sen keskiössä on sekaisella viestisirpalemassalla uuvutettu älypuhelimeensa kiinni kasvanut viihteenkuluttaja, joka poukkoilee tiedotusilmiöstä toiseen vailla kykyä tai halua ymmärtää mistään mitään syvemmin. Joka saadaan uskomaan mitä tahansa ja joka on kokonaan ulkopuolelta ohjailtavissa.

Minä olen erittäin surullinen ja peloissanikin tästä tyhmistymisen ja tyhmistämisen trendistä. Kirjaston johtajana ja yksityisenä ihmisenä. Mikä on tällaisena aikana kirjaston tulevaisuus? Kirjaston, joka edustaa pikatiedotuksen vastakohtaa? Mikä on tällaisena aikana yhteiskunnan ja ihmiskunnan tulevaisuus?

Minä toivon, että vielä on tarpeeksi suuri joukko ihmisiä, jotka omilla valinnoillaan pystyvät muuttamaan asioiden suuntaa. Maailmassa, missä kaikki tottelee rahaa, on mahdollista muuttaa asioita muuttamalla omaa rahankäyttöään. Älä klikkaa!

Ja vaikka et mahtaisikaan enemmistölle mitään, vaikka et muuttaisikaan maailmaa, muuta edes itseäsi.

Eino Leinokin tämän jo tajusi:
”Kumpi on kauniimpi:
uskoa, että vapaus koittaa;
toivoa, että valkeus voittaa;
ja taistella valkeuden eestä.

Vai:
taistella;
tietäen, ettei vapaus koita;
tietäen, ettei valkeus voita;
ja… sentään taistella?”

Valmistui se Iisakinkirkkokin

Iisakinkirkkoa rakennettiin 40 vuotta, ja sen suunnittelija ehti jo kuolla ennen rakennuksen valmistumista. Olkiluoto kolmosen valmistuminen on tällä hetkellä venynyt 5 vuotta. Siihen nähden kirjaston projektit etenevät nopeasti. Välillä on kuitenkin tuntunut, että tuleeko valmista koskaan. Tulee.

Rauman kirjastolla on ollut kaksikin isoa projektia, jotka lähestyvät nyt loppuaan. Yleisölle tunnetumpi lienee Lapin lähikirjaston rakentaminen vanhan kunnantalon tiloihin. Haave periytyy jo ”muinaisen” Lapin kunnan ajoilta, ja liikahti eteenpäin pari vuotta sitten valtion näyttäessä hankkeelle vihreää valoa. Kirjastorakentamiselle korvamerkitty valtionavustus poistuu 2017, eli voi hyvinkin olla, että Lapin kirjasto on viimeinen valtion rakennustukea saava lähikirjasto. Toki uskon, että kirjastoja sentään vielä maahamme rakennetaan, mutta ajat ovat sellaiset, että uusia lähikirjastoja tuskin monta valmistuu. Kun rahasta on puute, voivat tällaiset hankkeet, ilman valtion rahallista tukea, jäädä kokonaan tekemättä.

Nyt Lapin uuden kirjaston tilat kuitenkin alkavat olla valmiit, ja hyllyjä asennetaan juuri. Viimeisiä kalusteita vielä tilaillaan, ja joulukuussa käynnistyy varsinainen muutto. Tällöin myös vanha Lapin kirjasto sulkee ovensa ja toiminnassa on kahden kuukauden tauko(kannattaa lainata Lapista nyt oikein urakalla joululukemista: voit pitää kirjoja lainassa ensi vuoden helmikuuhun!). Toivottavasti helmikuussa voimme aloittaa uusissa tiloissa ja asiakkaat myös runsaasti kirjastoa käyttävät. Vielä on hyllyissä ja muissa yksityiskohdissa fiksailtavaa, mutta eiköhän kaikki nippuun saada helmikuuksi.

Toinen pitkä projekti on Satakirjastojen uudet nettisivut, eli web-kirjasto. Siis ne sivut, joilta asiakkaat voivat tehdä hakuja, varata aineistoa ja uusia lainoja. Ei luulisi tällaisen järjestelmän rakentamisen olevan näin iso hanke, mutta niin se vain on, että sivujen julkaisu on nyt lykkääntynyt puolitoista vuotta. Alun perin sivujen piti olla valmiina viime vuoden keväällä!

Kirjaston kirjastojärjestelmä koostuu siis asiakasliittymästä (web-kirjasto) ja virkailijaliittymästä. Nämä ovat yhteydessä toisiinsa ja jos joku vaikka varaa kirjan netissä, pitää varauksen ja maksujen kirjautua oikein myös virkailijoiden käyttämään ohjelmaan. Ja tietysti toisin päin myös. Reaaliaikaisesti. Homman pitää toimia saumattomasti ja lisäksi hakujärjestelmien pitää toimia oikein. Näissä onkin riittänyt ohjelmantoimittajalla vääntämistä, sillä Satakirjastoissa käytössä oleva virkailijaohjelma ja uusi web-kirjasto on ollut hankala saada keskustelemaan keskenään. Aina kun yksi virhe on korjattu, on toinen huomattu.

Kirjastot eivät tietenkään ole hyväksyneet puolivalmista ohjelmaa, ja siksi lopullinen käyttöönotto on viivästynyt. Jo vuosia sitten otettiin Tampereen alueen PIKI-kirjastoissa käyttöön hieman keskeneräinen asiakasliittymä, ja sen aiheuttamat ongelmat poikivat niin paljon huonoa palautetta, että tätä virhettä ei haluttu toistaa. Tämän vuoksi asiakkaillekaan ei uusia sivuja ole pahemmin rummutettu, ennen kuin ollaan oltu varmoja, että valmista tulee.

Uusi käyttöliittymä otetaan näillä näkymin käyttöön 27.11. (EDIT 18.11.: päivää on siirretty muutamalla päivällä: julkistus on 1.12. ) Se tarjoaa aikaisempaa värikkäämmän ja informatiivisemman käyttöympäristön, ja mukaan on lisätty myös vuorovaikutuksellisuutta: asiakkaan on mahdollista tehdä kirja-arvosteluja ja –suosituksia muiden nähtäväksi. Sivut esittelevät uutuuksia ja kirjastojen suosittelemia teoksia ja kirjastojen tapahtumia koko Satakunnan alueella. Eri aineistoille ja käyttäjäryhmille on omat sivunsa. Uusien nettisivujen sisältö on kokonaan kirjastojen henkilökunnan tekemää ja ylläpitämää, mutta itse ohjelma ja sen toiminnot tietysti ulkopuolisen ohjelmistotoimittajan heiniä.

Toivottavasti molemmat projektit palvelevat asiakkaitamme mahdollisimman hyvin ja osaltaan lisäävät kirjastopalveluiden käyttöä Raumalla. Ne on tehty meille kaikille, meitä varten, meidän käytettäviksemme.

Netti tappoi kirjallisuuskriitikon

Sanomalehtien palkatut kriitikot olivat ennen suuria herroja. Jos Heikinheimo tai Hauru tyrmäsi tai kehui, niin se oli siinä sitten: Suomen virallinen mielipide oli syntynyt. Helsingin Sanomien tai Parnasson kritiikit olivat syväluotaavia ja perusteltuja analyysejä, ammattitaitoisten pitkänlinjan musiikin- ja kirjallisuudenharrastajien päivätyötä. Ja elitistisiä ja puolueellisia, sanoivat ne, jotka saivat huonot kritiikit. Yhtä kaikki, kriitikoilla oli suuri valta siihen, mikä virallisesti oli hyvää tai huonoa ja mitä myytiin. Kansa ei tietenkään näkemyksiä aina allekirjoittanut ja osti Irwininsä, mutta ehkä kuitenkin pientä huonoa omatuntoa potien: rahvaalla on rahvaan maku, ajateltiin.

Sitten tuli netti ja netin mukana jokaiselle ihmiselle mahdollisuus kirjoittaa ja julkaista mitä vaan, mistä vaan. Myös kirjallisuus- ja musiikkikritiikkejä. Kun digitalisoitumisen vuoksi lähes kaikki musiikki oli kuunneltavissa netistä ja kuka tahansa saattoi kirjastosta lainata uutuuskirjan, alkoi etuoikeutettujen eliittikriitikoiden asema hankaloitua. Ihmiset alkoivat syytää nettiin omia arvioitaan teoksista, ihan ilman palkkaa, ja usein ilman koulutustakin. Syntyi kirjallisuus- ja musiikkiblogeja, ja sitten niitä kerääviä sivustoja, jotka pystyivät arvioimaan monikymmenkertaisen määrän teoksia yksittäisiin kriitikoihin verrattuna. Yleensä toki enemmän tai vähemmän kevyesti ja lyhyesti.

Palkkakriitikoiden aika alkaa olla ohi. Toki heitä vieläkin on, mutta asema on vakavasti uhattuna, ja moni on jo irtisanottu. Ehkä individualismin ja itse tekemisen korostaminen on myös vienyt heiltä arvovaltaa. Nykyään jokainen voi olla kriitikko, jokainen voi kertoa, mitä mieltä jostain asiasta on. Ei tarvitse tyytyä jonkun kulttuurieliittiin nousseen tai nostetun mielipiteeseen.

Sillä kaikesta laadustaan, kaikesta kokemuksesta ja osaamisesta huolimatta ammattikriitikoidenkin kritiikit ovat lopultakin vain mielipiteitä. Eivät periaatteessa sen oikeampia tai todempia kuin ala-astelaisen ”se oli hyvä, kerta siinä oli lohikäärmeitä” –mielipide. Asiaa tunteva ammattilainen toki pystyy perustelemaan mielipiteensä paljon laajemmin ja laadukkaammin, mutta mitään jokaiselle sopivaa ehdotonta totuutta ei kritiikeissä kerrota. Itsehän jokainen lukija mielipiteensä teoksesta muodostaa, ja saa toki tykätä mistä ja millä kriteereillä vain.

Ongelmaksi muodostuu, kuten netissä yleensäkin, arvostelun luotettavuuden ja laadun hahmottaminen. Mistä tietää, mikä arvostelu on laadukas, mikä on tehty vain toisesta blogista kopioiden ja mikä on suorastaan pelkkä maksettu mainos. Blogeja kerääville sivustoille on nimittäin rahoituksen saamiseksi tulossa myös kustantajien omia ”arvosteluja”, omista kirjoistaan. Voisi kuvitella, ettei niissä pahemmin kritiikkiä esitetä. Mainoksen, kritiikin ja mielipiteen rajat hämärtyvät, ja lukijan voi olla vaikea erottaa tekstin vaikuttimia ja totuudenmukaisuutta. Vaikka kaikki arvostelut ovat aina mielipidekysymyksiä, ei lukija kuitenkaan halua tulla huijatuksi. Kritiikkiin oletetaan sisältyvän ajatus puolueettomuudesta ja rehellisyydestä.

Mahdollisesta ajoittaisesta vaikeudestaan huolimatta ammattitaitoinen analyysi antaa myös tavalliselle lukijalle tai kuuntelijalle mahdollisuuksia laajentaa osaamistaan ja se nostaa esille asioita, joihin muuten ei välttämättä tulisi kiinnittäneeksi huomiota. Ehkä omakin maku alkaa ”jalostua” (mitä tämä nyt sitten tarkoittaakaan), ja alkaa löytää teoksesta tasoja ja merkityksiä, joita ei ensin tajunnut olevankaan. Kenties joku uskaltautuu kokeilemaan aivan uusia ilmaisutyylejäkin. Tällöin voi varmasti sanoa ammattitaitoisen kritiikin olleen hyödyllistä.

Uotilan kirjastonjohtajan Anneli Näätäsen taatusti puolueeton kirjallisuusblogi jo vuodesta 2009: Annelin lukuvinkit

Toimintaa kehittämässä II

Kirjastotyö on siitä erikoinen homma, että tätä joutuu monessa kunnassa lähes joka vuosi perustelemaan. Pitää perustella olemassaolonsa ja työnsä tärkeys. Pitää vakuuttaa, että on tarpeellinen. Kirjastotyön kehittäminen on jo monia vuosia ollut sitä, että keksitään kirjastolle lisää tehtäviä, jotka eivät liity itse kirjastotyöhön mitenkään. Tai kehitetään toimintoja lakkauttamalla toimipisteitä.

Yleensäkin ihmetyttää, että se tuntuu aina olevan juuri kirjasto, jonka niitä palveluja pitäisi uusilla tehtävillä laajentaa. Miksei se edellisen blogin hammaslääkäri päivystä urheilukentällä? Miksi hammaslääkärin vastaanotto kaupungintalon aulassa on vitsi, mutta kirjastossa se on toiminnan kehittämistä? Miksi kaikesta tulee tunne, että se, mitä kirjasto NYT tekee, ei riitä: se ei ole riittävän laadukasta, hyvää ja rahanarvoista. Meidän pitäisi tehdä kaikenlaista muutakin kuin kirjastotyötä: samalla palkalla, koulutuksella ja resursseilla. Eikö rivien välistä voi lukea, että työtämme ei arvosteta? Että me itse asiassa vähän laiskottelemme ja pystyisimme paljon parempaankin?

Minulla on teoria mistä tämä johtuu. Jokainen ihminen luulee tietävänsä kirjastotyöstä paljon. Jokainen ihminen voi tulla tarkkailemaan kirjastoon, mitä siellä tehdään. Hän ei voi mennä vesilaitokselle insinööriä tarkkailemaan, ja siksi hän ei tiedä ko. insinöörin työstä yhtään mitään. Vesilaitoksen insinöörin työ näyttäytyy satunnaiselle ihmiselle jonain mystisenä ja arvokkaana tieteenä, jota tuo alansa ammattilainen pitkän koulutuksen jälkeen laitoksella tekee. Ihminen ei tiedä mitä tuo työ on, mutta varmasti jotain vaikeaa ja erikoista, ja siitä maksetaankin ainakin tuplasti se, mitä yhtä pitkän ajan kouluttautunut kirjastonhoitaja saa.

Jokainen näkee mitä kirjastonhoitaja tekee: se istuu pöydän takana, hymyilee, ja antaa lapselle kirjan. No ei ole todellakaan vaativaa tuo homma. Nehän voisi tehdä paljon enemmän ja vaativampia töitä, ajatellaan. Tilaakin täällä olisi tehdä mitä vain. Kukaan ei ehdota, että vesilaitoksen insinööri pitäisi myös lastenkerhoa tai korjaisi autoja vesilaitostyön ohessa.

Silti vesilaitoksen insinööri voi tehdä ihan sitä samaa: istua pöydän takana ja värkätä papereitaan, ja se työ voi olla päällepäin nähtynä ihan helpon näköistä. Se voi ollakin hänelle ihan helppoa ja kiireetöntä. Me emme vaan tiedä, ja siksi me emme osaa asiaa arvostella. Emme pysty arvioimaan työtä, jota emme näe ja jota emme tunne. Satunnainen tarkkailija ei tiedä, mitä kirjastonhoitaja tekee silloin kun hän ei ole tiskin takana, tai mitä hän on tehnyt voidakseen ojentaa oikean kirjan. Hän näkee vain sen kun virkailija hymyilee ja kirja vaihtaa haltijaa. Tarkkailija katsoo tätä ja kirjastonhoitajan palkkapussia ja arvioi työn sen mukaan.

Kirjastojen toiminnasta päättävien joukossa on usein ikään kuin syvä huoli siitä, että ellei mitään dramaattisia muutoksia tehdä, kirjasto lakkaa kokonaan käytön puutteessa. Tästä ei kuitenkaan esimerkiksi Raumalla ole mitään vihjettä: lainausluvut ovat vain nousseet viiden vuoden takaisista, ja silloinkin käyttö oli vilkasta. Kirjastot ovat kaupungin kaikkein käytetyimpiä tiloja. Kirjastojen käyttö Suomessa ylipäätään on maailman vilkkainta. Ruotsin kirjastoista tehdään keskimäärin 8 lainaa/vuosi/asukas, ja se tuntuu riittävän heille. Suomessa kaikkein pysähtyneimmissäkin syrjäseutujen sivukirjastoissa tuo luku ylitetään. Raumalla luku on 21,6! Rauman pääkirjasto voi lainauslukujen puolesta hyvinkin olla maailman 200:n vilkkaimman kirjaston joukossa, väkilukuun nähden.

Totta kai kaikkea toimintaa pitää kehittää ja pyrkiä mahdollisimman taloudelliseen ja hyödylliseen toimintaan, ja totta kai myös kirjasto joutuu kohtaamaan esimerkiksi digitalisoitumisen ja vapaa-ajankäytön muuttumisen tuomat haasteet, mutta ei kirjastolla ole mitään paniikkia vähäisen käytön tai budjetissa pysymisen kanssa, ainakaan Raumalla. Lisäksi kirjasto tuottaa palvelut pienellä rahalla: kirjastopalvelut käyttää alle 1,5% prosenttia kuntien budjetista, ja osa tästäkin katetaan valtion vuotuisella tuella. Ei kirjasto ole mikään voimavaroja syövä käenpoika. Raumalla määrärahat ovat pysyneet käytännössä samoina 4 vuotta, eikä budjettia ole ylitetty kertaakaan.

Tällä rahalla saadaan hyvät kokoelmat ja laajat aukioloajat, Raumalla yli 10000 tuntia vuodessa. Kun kaupungintalo laitetaan neljältä kiinni, kirjastossa jatketaan seitsemään. Eikä ovia suljeta viikonlopuiksikaan. Kun kaupungintalon väki on pari viikkoa joululomalla, kirjasto palvelee vielä uudenvuoden aattonakin.

Onneksi kirjaston asiakkaat ymmärtävät työmme tärkeyden, heillehän me tätä teemme. Kun kysytään Rauman parasta paikkaa, se on kirjasto. Kun asukastyytyväisyyskyselyssä vammaispalveluja pitää 11% raumalaisista hyvin hoidettuina, on kirjastopalveluilla luku 92%. Onhan siinä toki 8% kehitystarpeita vielä.

Toimintaa kehittämässä I

Sastamala on profiloitunut Suomen kirjapääkaupunkina. On Vanhan kirjallisuuden päivät, kirjamuseo Pukstaavi ja Mauri Kunnaksen töiden laaja hyödyntäminen kaupungin markkinoinnissa. Sastamala, ja etenkin Vammala sen keskuksena, on näyttänyt, että kirjallisuuskin voi olla vetovoimaista ja tuoda kaupunkiin merkittävästi rahaa. Kirjakaupungin imagon vaaliminen mainitaan tavoitteena jopa Sastamalan kaupunginjohtajan talousarvioalustuksessa.

Sastamalassa on myös kunnan kokoon nähden paljon kirjastoja. Tämä ei niinkään johdu kirjastomyönteisyydestä, vaan lukuisista kuntaliitoksista. Lakihan edellyttää, että joka kunnassa on kirjasto, joten kun kunnat yhdistyvät, onkin yhdessä kunnassa paljon kirjastoja. Kirjastojen tai asukkaiden lukumäärä ei ole silti kasvanut liitosta edeltäneestä tilanteesta yhtään. Ihan yhtä monta kirjastoa palvelee aivan samaa aluetta ja väestöpohjaa. Mutta jos vertaa johonkin muuhun kuntaan, johon ei ole yhdistynyt muita kuntia, näyttää kirjastoja olevan paljon.

Sastamalassa on tehty kirjastoverkkoselvitys, joka suosittelee esim. Sastamalan keskustasta 35 km:n päässä olevan Suodenniemen kirjaston lakkauttamista. Paikallinen Alueviesti –lehti uhrasi asialle paljonkin palstatilaa: pääkirjoituksen, mielipidekirjoituksia ja yhden artikkelin. Mielipidekirjoitukset olivat kaikki suodenniemeläisten lasten hellyttäviä pikku kirjoituksia. Kirjastoa ei saa lopettaa, koska se opettaa. Artikkelissa sitten haastateltiin kuvan kanssa tohtorismiestä, joka arvovaltaisesti kertoi, ettei ”pelkillä kirjalainaamoilla” ole tulevaisuutta, ja että toimintaa pitää kehittää yhdessä muiden toimijoiden kanssa. Hän kertoi, ettei nouse barrikadeille sivukirjastojen säilyttämisen puolesta. Pääkirjoitus puolestaan kertoi, että toimittaja oli pohtinut tohtorin ajatuksia ja todennut ne hyviksi.

Alueviestin asiantuntijatohtori ehdotti, että miksei Mouhijärven kirjastoon voisi perustaa myös hammaslääkärin vastaanottoa, se kun oli kylältä jo aikaisemmin viety. Ok idea, ei siinä mitään, jos tilaa on ja hammaslääkäri tähän suostuu. Henkilökunta tuskin hommaan ryhtyy, tai ainakaan paljon asiakkaita kerää. Kiikoisten kirjastoa hän ehdotti siirrettäväksi ABC-asemalle. Ok, mikäs siinä, hauska idea. Kirjastoautoja pitäisi hankkia lisää ja niitä toimisi useita, naapurikuntien alueellakin. Ihan hienoa.

On vain semmoinen pieni mutta. Tätä toiminnan kehittämistä perusteltiin sillä, että ”nykyisellään kirjastoverkko käy yhä raskaammaksi ylläpitää”. Toisin sanoen loihdittiin lukijan eteen kuva käenpojan lailla kansalaisten varoja imevästä, alati kasvavasta Suodenniemen kirjastosta, jonka taakan alla Sastamalan talous horjuu. Todellisuudessa kysymys on yhden henkilön työllistävästä sivukirjastosta, joka on taajaman liki ainoa oleskelupaikka, jos ei kyläkaupan edustalla tai kirkossa viitsi aikaa viettää.

Kirjaston kulut ovat arviolta 15te kirjastoaineistoon, 40te palkkoihin kuluineen ja 45te sisäisiin vuokriin ja kaikkeen muuhun toimintaan. Ehkä noin satatuhatta euroa vuodessa siis, joista ainakin 40000e menee takaisin kaupungille ja osa verotuloiksi. Se on 0,0005% Sastamalan kaupungin yli 200 miljoonan vuosimenoista. Puoli promillea. Tämä summa säästyy, jos kirjasto lopetetaan. No, ei säästy: työntekijä varmaankin siirretään muualle, joten palkkamenot pysyvät samoina. Rakennus, jossa kirjasto toimii, ei häviä: jos sille ei keksitä uutta käyttöä tai sitä ei voida myydä, sitä pitää edelleen pitää kunnossa ja se maksaa. Kirjastopalveluilta raha säästyy, mutta samaa konsernia oleva tekninen toimi tai talotoimi menettää vastaavan määrän. Eivät eurot lisäänny eivätkä vähene sillä, että siirtää rahaa toisesta taskusta toiseen, jos se sama takki on edelleen harteilla.

Kirjaston siirtäminen huonoista kunnan omistamista tiloista ABC-asemalle on hyvä idea (jos siellä olisi tilaa, ja ketju asian hyväksyisi), mutta vuokramenot kasvavat tästä melkoisesti. Miten tällaista voidaan ehdottaa säästöjen nimissä, ja ikään kuin asia olisi vain kirjastonjohtajan tahdosta kiinni?

Ja entäs ne kirjastoautot? Miten ne korvaavat kiinteät kirjastot, kun ne eivät mitenkään ehdi joka paikkaan laajaa kuntaa? Millä rahoilla niitä hankitaan? Tohtori maalailee kuvaa kirjastoauton ”lukunurkkauksista” ja kokoontumispaikoista, tapahtumista ja terveyspalveluista. Kauanko hän uskoo auton kullakin pysäkillä viipyvän? Kuka ehtii jotain autossa lukemaan, kun pysäkillä ollaan puoli tuntia? Kuka siellä kokoontuu? Autojahan pitäisi olla vaikka kuinka monta, että ne ehtisivät seisomaan pysäkillä tuntikausia. Auto ei voi kuljettaa asiakkaita kyydissään, ne eivät ole linja-autoja. Ja siltikin, auto on vain auto: ei sinne mahdu kuin pieni määrä ihmisiä kerrallaan. Sitä ei mitenkään voi verrata kiinteään kirjastoon. Se antaa lainat, mutta paljon muuhun oleelliseen se ei pysty, vaikka kuinka innovoitaisiin.

Kaikessa kehittämisessä tuntuu usein realismi loistavan poissaolollaan. Ehdotetaan toisaalta palvelujen lakkauttamista ja resurssien vähentämistä ja toisesta suupielestä loihditaan uusia hienoja ja kalliita ideoita kirjaston toteutettavaksi. Kirjaston työntekijöiden mielipidettä näiden ideoiden toteuttamiskelpoisuudesta kovin harvoin kysytään. Ja sitten kun kysytään, ja työntekijät pilaavat ilon muistuttamalla kulujen vain kasvavan, syytetään heitä siilipuolustuksessa poteroissa kyyhöttäviksi ja uusiutumiskyvyttömiksi tylsimyksiksi, joilta vain se innovatiivinen johtajuus puuttuu.

Ja mistä tämä johtuu? Siitä kuulemme kahden viikon kuluttua!

Roskajuttu

Olin joskus vuosia sitten, toisella paikkakunnalla, eräillä cocktail-kutsuilla. En muista, mitkä pippalot olivat kyseessä, mutta tarjoiluissa löytyi kuohuviiniäkin ja monenmoista pikkupurtavaa. Paperipäällysteisiä konvehteja oli suuressa maljassa.

En ole tämänkaltaisten tilaisuuksien ystävä, enkä niissä juuri käy kuin ”pakotettuna”, mutta juhlat saatiin onnistuneesti loppuun ja tunnelma oli kaikin puolin hyvä ja rento. Tilaisuuden päätyttyä ihmiset tekivät lähtöä kuka minnekin, jotkut jatkoille, jotkut (kuten minä) autolleen. Herkkupöydästä haettiin viimeisiä suupaloja. Eräs nainen kahmi kulhon pohjalta viimeisiä konvehteja tarjoilusta ylijäänyt puolityhjä viinipullo kädessään. Pöydälle koottu suuri kasa karkkipapereita lennähti lattialle ja levisi ympäri juhlasalia. ”Ei taida siivoojat tykätä”, sanoin, ja aloin kokoilla roskia lattialta. ”Anna olla, siitä he palkkansa saa”, totesi nainen jotenkin halveksivaan sävyyn ja meni sammuttamaan valoja. Minua ärsytti suuresti.

Rauma vaikuttaa minusta hyvin siistiltä kaupungilta. Lehdissä on joskus juttuja pikaruokaloiden ympäristön roskaisuudesta, mutta yleiskuva kaduilla ei ole häiritsevän roskainen, paremminkin pikkusievän siisti. Ulkomailta tullut saattaisi hämmästellä; esimerkiksi mieleeni on jäänyt Manchesterin käsittämättömän roskaiset kadut 90-luvulla: tuuli kieputteli kaikkialla jalkakäytävillä käärepapereita, sanomalehtiä ja muovipusseja, eikä se kaiketi ollut kenenkään mielestä mitenkään outoa, koska niitä ei kukaan pois siivonnut. Kallion Helsinginkadun kieltämättä boheemi meno ei saa aikaan läheskään niin paljon roskaa kuin siellä oli. Ja Helsinkiin verrattuna Rauma on kuin Singapore, jossa karkkipaperin heittämisestä kadulle saa sakot.

Kyllä täällä sen verran roskia kuitenkin on, että kahdessa tunnissa saa yhden jätesäkin ainakin puolilleen. Kirjaston kolmen hengen tiimi osallistui keskiviikkoaamuna Lähivesihaasteen Kanalin siivoustalkoisiin, ja putsasi Kanalin molemmat rannat Teatterisillalta Hankkarintien sillalle, sekä vielä suihkulähteen ympäristön. Vedoten kaksi viikkoa vaivanneeseen selkäkipuun ja miehiseen teknisten laitteiden käytön tarpeeseen sain itselleni ryhmän ainoan roskapoimurin, jolla tupakantumpitkin sai nätisti koukistelematta mukulakivien raoista. Muut käyttivät sitten vaan sormia, mikä ehkä olikin käytännössä nopeampi tapa, mutta onhan se paljon tylsempää niin.

Mutta siistiä oli. Vitsailimme jopa, että oliko koko siivouspäivä ollut jo edellisenä päivänä, kun roskia sai paikoitellen ihan etsimällä etsiä. Saalis koostui lähinnä tupakantumpeista, joita kyllä poimittiin satamäärin. Muut roskat olivat harvinaisia, eikä varsinaisia löytöjä tullut. No, kokonainen murskaantunut kurpitsa oli aika eksoottinen. Karkkipapereitakin oli vain muutamia ja juomatölkkejä löytyi tasan kaksi. Joko raumalaiset eivät tässä kirjaston edustalla roskaa, tai sitten kaupungin siivous toimii, oli loppupäätelmämme.

Itse Kanali sen sijaan ei ole mikään silmänilo nykykunnossaan. Paksu leväinen liete odottaa muutamankymmenen sentin syvyydessä, kätkien syliinsä ties mitä. Sinne kun päälleen putoaa, niin onkin potkimista. Ei siis tehnyt mieli yrittää noukkia vedestä mitään. Onneksi palokunnan vapaaehtoiset siivoavat Kanalin pohjan omissa talkoissaan. Ruoppaus olisi kiva juttu, mutta en tiedä, estääkö sen jokin tekninen syy.

Roskien keruu kauniina päivänä, pienenä rajattuna urakkana, on ihan hauskaa puuhaa, ja pienellä porukalla voi jopa kilpailla, kuka löytää eniten poimittavaa. Jokainen voi sitä harrastaa joskus. Mutta ei pidä olettaa, että työnjako menee aina niin, että sinä roskaat, ja muut kerää. Maailma toimii vastavuoroisuudella. Roskaaja teettää toisilla ihmisillä työtä ja aiheuttaa kustannuksia kaikille ja lisää epäviihtyisyyttä. Roska on ihan yhtä helppo heittää roskikseen kuin maahan, mutta maasta sen noukkiminen aiheuttaa tuplakulut. Ärtymyksestä puhumattakaan.