torstai 23. kesäkuuta 2011

Kesä ja kirjat

Näyttää siltä, että juhannuksesta on tulossa todellinen kirjajuhannus. Sään puolesta nimittäin. Mikäs sen mukavampaa, kuin istua kotona tai mökillä kirja kädessä ja kuunnella sateen ropinaa ulkona ja hyttysten ininää oviaukon verhon takana. Rakeet hakkaavat ikkunalautoihin ja kylmä syöksyvirtaus riipii muratit seinältä. Tarmo-sedältä lainattu soutuvene kolahtelee laituriin puolillaan vettä metristen vaahtopäiden riepoteltavana...

Tosin taitaa vaan kumminkin olla niin, että suomalainen juhlii juhannusta ulkona säästä riippumatta, vaikka väkisin. Tanhutaan, vaikka sataisi jääpuikkoja. Kyllä se grilli syttyy rankkasateessakin, kun pistää tarpeeksi sytytysnestettä.

Parin tunnin päästä alkaa meikäläisen ensimmäinen kunnollinen loma yli puoleentoista vuoteen. Juhannuksen jälkeen olen poissa maisemista kaksi viikkoa ja elokuussa pidän toisen samanlaisen pätkän. Ja juhannus tulee suomalaiskansalliseen tapaan kärvisteltyä mökillä, eikä varmaan kirja käteen eksy, satoi taikka paistoi. Sateenvarjo kouraan ja grillitassut käryämään. Tämä minulle anteeksi suotakoon. Ehkä kirjastoihmisen loma on lomaa kirjoista.

Kesällä kuitenkin luetaan paljon. Hesarissa oli juttua kesäkirjoista ja ihmisten lukutottumuksista kesällä. Voi havaita, että kesällä vaihdetaan kirjojenkin suhteen vapaalle: halutaan sekä fyysisesti että henkisesti keveitä teoksia. Dekkarit ja hömppäromantiikka tekevät kauppansa viimeistään ensimmäisen sadeviikon jälkeen kun sytytysneste on loppunut. Pokkarit ovat kesäkirjoina verrattomia: ei haittaa, vaikka kirja lojuisi nurmikolla tai toimisi välillä pannunalusena. Tarkoitan tietysti omia pokkareitanne, ei kirjastosta lainattuja, joita kohtelette silkkihansikkain. Kevyt pokkari ei rasita käsivarsia aurinkotuolissa lekotellessa eikä yleensä rasita myöskään helteen paahtamia aivoja.

Pokkarimarkkinat ovatkin kasvaneet tasaisesti. Pelkästään Loisto-sarjan pokkareita myydään vuosittain yli miljoona kappaletta. Nykyisin pokkarit myös kestävät käyttöä paljon paremmin kuin takavuosina. Monella lukijalla on vielä muistissa 70-80 –luvun onnettomat pehmeäkantiset, joista sivut irtosivat kertalukemalla. Koko kirja saattoi haljeta keskeltä liimauksen petettyä. Muovitettuna nykypokkari kestää kirjastokäytössäkin kevyesti 50 lainaa. Yhden kovakantisen hinnalla saa kirjasto ainakin 3 pokkaria; siksi etenkin monissa pienemmissä kirjastoissa on lisätty pokkarihankintaa ja näin saatu enemmän yleisön suosikkeja hyllyyn. Toki pokkarissa on huonomman kestävyyden lisäksi sekin huono puoli kovakantiseen verrattuna, että joskus teksti on aika pientä, ja saattaa olla heikkonäköiselle turhan rasittavaa lukemista. Tästä sain joskus Euran-vuosinani niin tulista palautetta eräältä asiakkaalta, että muistan sen loppuikäni. Tosin sivukirjastojen päänmenoksi juonittua salajuonta en edelleenkään tunnusta.

Kesän parhaan pokkarivalikoiman löydät kirjastosta.

Hyvää juhannusta ja kirjakesää kaikille!

torstai 9. kesäkuuta 2011

Sarjassamme "yllättäviä juonenkäänteitä"

Pidän omituisista kirjoista. Kirjoista, joissa on joku mutkat suoriksi laittava koukku, joku juonenkäänne, jossa poistutaan tutuista ja turvallisista kaavoista ja täräytetään lukijaa päin naamaa: you didn’t see THAT coming! On mukavaa huomata tulleensa aivan huijatuksi ja epäuskoisena hymyillen tunnustaa kirjailijalle, että hän voitti. Hän tosiaankin yllätti, johdatti ihan harhapoluille kun tarina oikeasti kulki aivan toisaalla.

Pidän kirjoista, joissa asioita ei selitetä, jotka alkavat ikään kuin keskeltä tarinaa ja lukijan on pinnisteltävä, että hahmottaa mistä on kyse. Pitää lukea saadakseen lisätietoa tapahtumista. Missä tässä nyt mennään? Joskus pitää melkein käännellä sivuja taaksepäin: hei, hetkinen…
Pidän myös synkistä kirjoista: psykologinen jännitys, kauhu, antiutopiat. Minuun eivät uppoa epookkiromaanit eikä enää yläasteen jälkeen myöskään Remes-tyyppinen toiminta. Liian kliseistä, liian ennalta-arvattavaa, liian konservatiivista.

Pari kirjaa nousee erityisesti mieleeni, kun kisataan ”vuoden yllättäjä”-tittelistä. Molempien kirjojen juonessa tapahtuu aivan äkkiväärä käänne, joka kääntää kaiken siihen mennessä luetun päälaelleen. Juonen tietäminen pilaa osan nautinnosta, joten jos haluat säilyttää jännityksen, älä lue eteenpäin, vaan käy ainoastaan lainaamassa seuraavat kirjat: Cormac McCarthyn ”Menetetty maa” ja Patrick McGrathin ”Hämähäkki”. Ovat hyllyssä mukavasti lähekkäin.

Menetetystä maasta ovat Coenin veljekset tehneet myös varsin kelvollisen elokuvan (löytyy kirjastosta sekin), joka säilyttää kirjan tunnelman ja juonenkäänteet aika hyvin. Kirja alkaa kuin melko tavanomainen kovaotteinen toimintaromaani: päähenkilö, nuorehko, köyhä, asuntovaunussa tyttöystävänsä kanssa asuva mies, osuu metsästysreissullaan Arizonan autiomaassa epäonnistuneen huumekaupan jälkilöylyille: kaksi jengiä on ampunut toisensa kuoliaaksi ja paikalta löytyy matkalaukullinen rahaa. Vain yksi jengiläinen on hädin tuskin hengissä ja pyytää vettä. Mies ottaa rahat ja häipyy, mutta yöllä kotona huono omatunto alkaa vaivata häntä ja hän päättää palata paikalle ja tuoda vettä kituvalle miehelle. Se on virhe, sillä jengiläinen on jo kuollut, mutta paikalla on lauma muita meksikolaisia pahiksia, jotka haluavat rahansa takaisin. Luvassa on hurjaa takaa-ajoa pitkin autiomaata ja juuri ja juuri pelastautuminen jengiläisten kynsistä.

Samaan aikaa toisaalla Tosi Iso Pomo lähettää matkaan lähes yli-inhimillisen palkkatappajan, joka saa käskykseen tuoda varastetut rahat takaisin. Kolmantena henkilönä seurataan harvakseen pikkukaupungin pian eläköityvää seriffiä, joka on saanut jengiläisten massamurhan ristikseen vailla resursseja sen ratkaisemiseksi.

Palkkatappaja jäljittää pian päähenkilön ja seuraa monta läheltä piti –tilannetta miehen paetessa rahoineen. Ja puolivälissä kirjaa, aivan varoittamatta tai mitenkään asiaa pohjustamatta, seriffi saapuu surmapaikalle: meksikolaisjengi on tappanut kirjan päähenkilön! Tappamista siis ei kuvata kirjassa mitenkään. Päähenkilö on vain yhtäkkiä kuollut vaikka kuinka monen jännittävän käänteen ja pelastumisen jälkeen, ja murhaajana on vielä täysin kasvoton huumejengi, eikä tämä huipputappaja, jota mies on 200 sivua paennut. Lukijaa lyödään lekalla mahaan, ja päähenkilö ja samastumisen kohde tempaistaan pois ja se vaihtuu aivan toiseksi.

Nyt aletaan seuraamaa ko. tappajan ja seriffin taistoa. Tai oikeastaan vain tappajan veristä polkua kohti rahoja, jotka hän lopuksi saa meksikolaisilta ja vie pomolleen. Paha ei saa palkkaansa (paitsi ne rahat) eikä seriffi käytännössä ratkaise mitään. Kirja ei kulje lainkaan niin kuin ”pitäisi”, mutta siinä sen loistavuus juuri onkin. Elämä on surkeita sattumuksia, eikä hyvä läheskään aina voita, on sen viesti. Verirahat tahraavat kaikkien niihin koskevien elämän. Vanhat hyvät ajat eivät enää palaa, vanhanliiton miehet eivät pärjää, koska elämässä ei ole enää sääntöjä. No country for old men.

Patrick McGrathin Hämähäkki on kirja, jossa näennäisesti ei tapahdu paljoakaan. Vanha yksinäinen mies muistelee lapsuuttaan jossain Englannin ränsistyneellä teollisuuspaikkakunnalla. Hän asuu jonkinlaisessa matkustajakodissa ja kuluttaa päivänsä kävelemällä pitkin pikkukaupungin sumuisia katuja, puhumatta käytännössä kenenkään kanssa koko kirjan aikana. Edetään takautumin, mies muistelee lapsuuttaan, joka avautuu katkelma kerrallaan. Lapsuus ei ole ollut hyvä, se on selvä. Ankea ja jollain lailla painostava tunnelma leijuu miehen lapsuusmuistojen ympärillä, ja lopulta alkaa selvitä mikä traumaattinen tapahtuma hänelle on sattunut.

Selviää, että äiti on kuollut, ja miehen väkivaltainen isä on rakastajattarensa kanssa hänet murhannut. Tämän jälkeen poika on lähetetty Kanadaan, missä elosta ei kerrota mitään.
Äidinmurhan selviäminen on jo tietynlainen koukku: normaalit lapsuusmuistot vaihtuvat synkkiin ja pelottaviin sävyihin, miehen muistaessa jumaloimansa äidin murhan ja isän ja rakastajattaren juonet. Mutta sitten se iskee; varsinainen oikea suora. Pikkuhiljaa kertomukseen ilmestyy pieniä vihjeitä siitä, ettei kaikki olekaan sitä miltä näyttää. Muutamia lauseita, joita ei sinänsä korosteta mitenkään, mutta jotka kertovat, ettei miehen todellisuudentaju ole kohdallaan.

Kirjan loppupuolella se selviää: koko kerrottu lapsuus on miehen häiriintyneen mielen vääristämää tuotosta. Ei ole mitään isän ja hänen rakastajattarensa juonittelua, vaan nuoruus olikin asteittaista vaipumista vaino- ja aistiharhoihin. Oikea murhaaja on mies itse, ja ”Kanada” on vankimielisairaala, josta mies on aikuisena vapautunut. Totuus revähtää yhtä lailla lukijan kuin miehenkin silmille aivan yllättäen ja kääntää juonen päälaelleen. On suorastaan pakko lukea kirja toiseen kertaan ja etsiä tekstiin piilotetut vihjeet, jotka kyllä ovat siellä, mutta joita ei lukiessa huomannut, koska odotti tavanomaista. Lukijaa huijataan todella taitavasti ja se on mielestäni hyvän kirjan merkki. Testaa itse pysytkö kärryillä!