keskiviikko 27. maaliskuuta 2013

Adelen arvoitus

-”No tämän sä nyt ainakin tiedät...”
-”öh.. ei sano kuva mitään… en tunnista…”
-”No sehän on Adele!”
-”??... Adele? Kuka Adele…??”
-”No Adele hyvänen aika! Kai sä nyt Adelen tunnet?!”
-”öö… en oo kyl ikinä kuullutkaan…”
-”…et oo kuullu Adelee...?”
-”no en… mitä se tekee?”
-”aargh…”

Arvuuttelivat minulta ruokatunnilla naistenlehdessä olleita kuuluisuuksia. Kasvomuistini on aivan onneton, enkä seuraa julkkiksia muutenkaan, joten en ollut yllättynyt, etten tunnistanut juuri ketään. Taisin kuitenkin alittaa itseni tässä Adele-kysymyksessä, kun voisin vaikka kidutettaessa vannoa, etten moisen sankarin nimeä ole milloinkaan kuullut. Toiset kuitenkin suhtautuivat tietämättömyyteeni vähän samalla tyylillä, kuin jos olisin ihmetellyt, että kuka se Madonna on, josta aina puhutaan.

Piti oikein tarkistaa tämä Adele. Wikipediasta löytyy suomeksikin artikkeli ”Adele (laulaja)”, jonka mukaan kyseessä on englantilainen soul- ja jazz-laulaja, jota brittilehdistö on ylistänyt nuorena lahjakkuutena ja kutsunut uudeksi Amy Winehouseksi (häntäkään tuskin olisin kuvasta tunnistanut, mutta nimen sentään tiedän, sekä sen, että artisti menehtyi nuorena päihteidenkäytön avittamana). Adele on julkaissut kaksi albumia, joista viimeisintä on myyty yli 24 miljoonaa. Hän rikkoi myös Billboard 200 –ennätyksen pysymällä listan kärjessä pidempään kuin yksikään naisartisti aikaisemmin.

Siis varsin kuuluisa on Adele muulle maailmalle. Minulle ei, koska en kuuntele radiota enkä katsele MTV:tä (onko semmoinen kanava vielä; se missä aina oli joku tummahipiäinen räppäri heiluttelemassa käsiään jossain ghetossa, kun kanavan aukaisi?). En seuraa USAn albumilistoja, enkä ole koskaan viehättynyt ylituotetusta souljazz-iskelmästä. Ei uppoa Whitney Houston eikä Celine Dion, vaikka molemmat mielettömän taitavia laulajia ovatkin. Joo, ja tiedän kyllä, että Houstonkin on jo kuollut.

Ehkä yleissivistykseen kuitenkin kuuluu tuntea adelet, eli onhan tämä aika noloa. Eikä musiikkiakaan saisi kuuntelematta tuomita; mistä minä oikeasti voisin tietää, onko Adelen musiikki ylituotettua ja epäaitoa? Voisin selvittää asian lainaamalla artistin tuotannon kirjastosta. Jos tahtoisin soitella biisejään pianolla, lainaisin nuottikokoelman tai pari. Löytyy kyllä. Ehkä kokisin jonkinlaisen valaistumisen ja itsekin liittyisin kymmenien miljoonien fanien joukkoon. Pitäisi ottaa asioista selvää, ennen kuin julistaa ennakkoluulojaan.

Mutta en taida jaksaa. Kaipa joka ajalla on omat sankarinsa, ja vanhentuessaan useimmat ihmiset enemmän tai vähemmän jämähtävät nuoruutensa sankareihin. Sanotaan, että ihminen kuuntelee loppuikänsä sitä musiikkia, jota hän 18-vuotiaana kuunteli. Useimmiten musiikkimaku, niin kuin mielipiteet yleensäkin, pehmenevät ja liudentuvat, ja nuoruuden idolit ja into alkavat saada nostalgiakuorrutusta, joka on yhtä aikaa hellyttävää ja noloa. Nuoruuden idolit vaipuvat ehkä taustalle, mutta muistijälki jää kuitenkin elämään jonnekin alitajunnan syvimpiin kerrostumiin.

Ja niinpä jokainen irokeesinsa jakkupukuun vaihtanut perheenäiti tiistai-iltapäivän kassajonossa tuntee edelleen sen riemun, uhman ja nuoruuden kapinan, kun korvat nappaavat kaupan taustamusiikista Pellen biisin. Ei hän pogoamaan ala; on niin kuin ei olisi huomannutkaan, mutta hän muistaa ja tuntee. Ja 40 vuoden päästä vanhainkodissa papat moshaavat Sodomin tahtiin ja tuntuvat hoitohenkilökunnasta ihan yhtä noloilta kuin joku, joka tänään intoilee, että kyllä se Danny oli sitten kova.
”No niin, Jesse, lopetetaas se heiluminen. Tulee taas vaan paha olo ja putoaa tekarit suusta!”

keskiviikko 13. maaliskuuta 2013

Ei pelkästään sanataidetta

En ole koskaan ollut kovin kummoinen piirtäjä. Näen kyllä mielessäni, millainen kuvasta pitäisi tulla, mutta siitä ei vain tule sen näköistä. Perspektiivit, varjot, liikkeen tuntu… en osaa niitä kuvata paperille. Joillekin se on ihan helppoa ja luontaista. Isäni on harrastanut ja osin tehnyt työkseenkin öljyvärimaalausta, mutta minulla piirtely jää tikku-ukkoasteelle. Toisaalta minusta tuntuu kummalta, jos joku ei osaa laulaa. Se käy minulta aivan itsestään, ja joskus aivan ihmetyttää, ettei joku saa toistettua sitä säveltä, minkä vaikkapa radiosta kuulee. Heille tilanne on ihan sama kuin minun piirtämiseni kanssa: oikea ääni ei vain tule ulos, vaikka varmaankin tietää, miltä sen pitäisi kuulostaa.

Piirustuskyvyttömyys ei estä taiteesta nauttimista tai taiteen harrastamista, mutta ehkä se hiukan kiinnostusta vähentää kuitenkin. Minulla on sadoittain cd-levyjä, mutta taidetta seinillä edustaa pari-kolme isän työtä ja yksi Pentti Kaskipuron grafiikkavedos, jonka aikoinaan sain yksivuotislahjaksi kummisedältä. Jokunen pikkuinen itse värkätty sisustustaulu löytyy myös (tyyliin ”kolme vanhaa karkkipaperia mustaa taustaa vasten”, tai vanhasta autolehdestä leikattu mainos). No, eipä kai seinille hirveästi enempää mahtuisikaan, kun kirjahyllyt ja kaapit peittävät ne jo lähes kokonaan.

Mummon vanhan seinäkellonkin voinee laskea taideteokseksi. Kyllä se aikaa näyttää: varttia vaille neljä ympäri vuorokauden. 1800-luvun lopun kello keskustelee viereisen Ikea-vitriinin kanssa sen verran ristiriitaisesti, että kiinteistöstailaajat varmaan itkisivät verikyyneleitä. Minusta kello kuitenkin sopii siihen, ja minähän siinä kämpässä asun.

Vaikka en muutenkaan ole mikään sisustussuuntautunut tai pohdiskele taideteosten feng shuita, niin kyllähän tavarat laitetaan paikoille, joihin ne omasta mielestä kuuluvat ja jossa ne tulevat parhaiten oikeuksiinsa ja silmää miellyttävät. Seinän värin tulee sointua tai sopia maalauksen väreihin ja paikan sijoittua sopivan harmonisesti ja symmetrisesti muuhun kalustukseen nähden. Toisaalta joskus juuri epäsymmetrisyys kerää huomion ja antaa jonkinlaisen pisteen iin päälle: ystäväni on sijoittanut erään hänelle tärkeän taulun omituisesti ja epäsymmetrisesti melkein katonrajaan. Sijainti, joka ainakin kerää katseet.

Jokainen valitsee itselleen sopivat taulut ja oivan avun tähänkin tarjoaa… kirjasto (ette varmaan arvanneet). Pääkirjastossa nimittäin sijaitsee taidelainaamo, josta voi lainata Ihan Oikeiden Taiteilijoiden töitä kotiinsa pientä kuukausivuokraa vastaan. Työtä voi pitää niin kauan kuin haluaa, ja kun koko hinta on tullut maksetuksi, lainaaja saa maalauksen omaksi. Tai, jos tuntuu, ettei työ sittenkään oikein sovi interiööriin, voi taulun palauttaa. Kätevää!

Taidelainaamo toimii Rauman pääkirjaston yläkerrassa. Se ei ole kirjastopalveluiden tuottama palvelu, vaan Rauman taidemuseo vastaa täysin toiminnasta. Kirjaston väki lähinnä sytyttää lainaamon valot ja tiedottaa Kuukauden Taiteilijasta sivuillaan. Silti tietenkin toivomme lainaamolle lisää käyttäjiä ja pidämme sitä tavallaan yhtenä kirjaston palveluista, ihan kuin pääkirjaston aulassa olevaa nuorisotoimen Cafe Käpälääkin. Ne täydentävät kirjaston tarjontaa ja kaikki voittavat.

Taidelainaamo on toiminut jo vuosia, ja ilmeisesti toiminta on ollut menestyksekästä. Kannattaa tulla tutustumaan, sillä tarjolla on suuri ja vaihtuva valikoima etenkin lähiseutujen taiteilijoiden töitä. Näistä voit valita seinällesi jotain uutta ja piristävää. Voit ostaa heti omaksi tai maksaa vähitellen. Taidelainaamo ei kauppaa sikaa säkissä. Reilu peli.

Taidelainaamon sääntöihin voit tutustua tästä.