tiistai 27. joulukuuta 2011

Säiden armoilla

Jos metsässä kaatuu puu, eikä kukaan ole sitä näkemässä, kuuluuko siitä ääni? Kuuluu siitä: ensin terävä räsähdys ja sitten seiniä täräyttävä romahtava ääni. Olen kuullut sen äänen. Heräsin siihen eilen aamulla. Olin vanhempieni luona käymässä Huittisissa, heräsin tuulen kohinaan ja sitten räsähteli ja tömähti. Kuvittelin, että tuuli oli kaatanut jonkun seinän nojalla olevan rakennelman, vaikka tikkaat tai trukkilavakasan (sellaista ei kyllä talon seinustalla ollut). Aivan selvästi joku kuitenkin tuntui osuvan seinään ja tunsin tärähdyksen.

Selvisi kuitenkin, ettei taloa päin ollut kaatunut mitään. Onneksi. Yli 20 metrinen kuusi tekee pahaa jälkeä katolle pudotessaan. Tämä kuusi kuitenkin päätti kaatua talon päädyn suuntaisesti, noin 10 metrin päähän siitä missä nukuin. Vahingot jäivät muutamaan pienempään puuhun, jotka kuusi vei mennessään. Myöhemmin huomattiin tontilla kaatuneen vielä 2 muutakin puuta. Ja sähköt katkesivat.

Päivällä suuntasin kohti Euraa ja tuhon laajuus alkoi selvitä. Kaikkialla näkyi kaatuneita puita, useita raivattiin parhaillaan pois. Huittisten ja Säkylän välisellä tiellä oli paikoin 10 metrin välein tielle kaatuneita kuusia, jotka jo onneksi oli ehditty pätkiä ja raivata tieltä syrjään. Erään talon katolla oli ainakin 5 puuta, yksi pakettiauto oli myös jäänyt kaatuneen puun uhriksi. Silti ihmetytti, kuinka loppujen lopuksi lähes kaikki rakennukset olivat säästyneet vaurioilta. Puita oli nurin tonteilla, mutta en nähnyt kuin pari puun alle jäänyttä taloa. Köyliön Vuorenmaassa harva mäntykangas oli toi mieleen jättiläismäisen ja huolimattoman metsurin taimikonharvennustalkoot: puita oli kaatuneena sikin sokin kaikkialla tien varressa. Polttopuusta ei tule olemaan pulaa lähiviikkoina. Kaatunut katulyhty kaulaili isoa kuusta koulun viereisessä ojassa, katsellen ainoalla silmällään ylös taivaisiin. Säkylän hautausmaalla mies kuvasi aivan valtavaa kuusta, joka nojasi 45 asteen kulmassa muihin puihin. Milläköhän vehkeellä se saataisiin turvallisesti ja paikkoja rikkomatta raivattua?

Puita oli kumossa vielä Eurassakin, mutta Pyhäjärven rannan jäätyä taakse ei tuhoja enää juurikaan näkynyt. Kotona oli kaikki ok; pihalla oli toistakymmentä isoa männynoksaa, ja yksi parimetrinen kaksihaarainen roikkui räystäästä kuin vihreäsiipinen ja kookas enkeli olisi huilannut vatsallaan näkymättömissä katonreunalla, toinen siipi tyhjän päällä roikkuen. Naapurin vesiletkuteline oli kumollaan kaivon päällä. Tuuli oli tuonut roskaa ympäri pihan: löysin kaksi muovikassia, karkkipapereita ja A4:lle tehdyn koulutehtävävastauksen, jossa puhuttiin ”lihakunnon säilyttämisestä”. Jouluvalot repsottivat terassilla sammuneina. Sähköt olivat poikki, olleet ilmeisesti jo jonkin aikaa.

No, ei se mitään, aluksi. Pistin takkaan tulen ja raivailin pihaa. Kämppä oli kylmennyt 15 asteeseen, kun ilmalämpöpumppu oli sammunut. Luojan kiitos ei ollut pakkasta. Ilta alkoi hämärtää, tai hämäräähän tähän aikaa vuodesta on päivälläkin. Hain autotallista otsalampun, kävin talouden toimivat taskulamput läpi ja valkkasin parinkymmenen käytetyn pariston kasasta eniten hengissä olevat lamppuihin. Tänään ostan uusia paristoja. Kynttilöitä ei ollut tullutkaan poltettua vielä tänä talvena, mutta niitä oli kaapeissa yllin kyllin. Kohta istuin pimeässä takkatulen loimottaessa ja 11 kynttilän antaessa lepattavaa, keltaista valoaan. Tällaista se oli ennen vanhaan aina, ajattelin, ja aloin lukemaan joululahjakirjaa otsalamppuni valossa. Kiire hellitti, ei voinut tehdä mitään. Puhelimesta oli akku loppu, vain työpuhelin toimi, muttei silläkään voinut soittaa: tavoittelemaani numeroon ei juuri nyt saatu yhteyttä.

Olisi tuota ehkä jaksanut kauemminkin, mutta pakastimen sisällön kohtalo alkoi harmittaa. Kädet palelivat, eikä extreme-retki enää tuntunutkaan hauskalta. Pimeässä aika tuntui kuluvan hitaasti ja alkoi väsyttää. Otsalamppu painoi päätä. Kahdeksan maissa ajattelin mennä tunniksi nukkumaan. 40 minuutin päästä heräsin ja kuulin, kuinka kuorma-auto peruutti summeri piipittäen talon vierellä. Aina vaan, ihmeen kauan. Hapuilin taskulampun yöpöydältä, ja silloin tajusin, että piipitys tulikin keittiöstä. Pakastin piipitti varoitusta. Sähköt olivat päällä. Ihminen oli taas voittanut luonnon, hetkeksi.

tiistai 13. joulukuuta 2011

Salahevari

Tiedät tulleesi vanhaksi, kun nuoruuden suosikkilevystäsi julkaistaan 25-vuotisjuhlajulkaisu. Mutta ei se mitään, sillä kaikki paitsi henkinen vanheneminen on sallittua. Jotkut asiat vain eivät vanhene, hyvä musiikki esimerkiksi.

Kuinkahan moni ihminen kuuntelee vielä 38-vuotiaana musiikkia, jota kuunteli 12-vuotiaana? Eikö musiikkimaun pitäisi iän myötä kypsyä ja jalostua, kun ymmärtää, mitä on todella hyvä ja oikea musiikki, eikä enää ole lapsellisten laumailmiöiden vietävissä? Minulle ei koskaan käynyt niin. Matkan varrelta kyllä tuli paljon uutta hyvää musiikkia, mutta eivät ne vanhat suosikit mihinkään kadonneet. En koskaan muistele kevyesti häpeilevän naurahduksen säestämänä, että ”silloin kuuntelin sitä, mutta eipä nyt enää sentään nykyään, heh heh..”. Musiikki, joka on joskus tehnyt vaikutuksen, tekee sen yhä edelleen. Luojan kiitos en koskaan innostunut vaikkapa Petri Nygårdista.

Levy, josta kaikki alkoi, vuonna 1985, oli Twisted Sister –yhtyeen albumi Stay Hungry. Olin 12-vuotias ala-astetta käyvä poika, enkä ollut aikaisemmin juuri musiikkia edes kuunnellut. Kotoa löytyi Atsipoppaa ja Mikko Alatalon Parhaat -kasetti. Ja sitten tulee musiikkityyli, jollaista ei tajunnut edes olevan, jotain niin äärimmäistä ja voimakasta ja voimaannuttavaa, että se avasi kokonaan toisen maailman. Twisted Sister soitti heviä, niin sitä silloin kutsuttiin. Ei mitään tytöille tarkoitettua sukkahousuheviä, kuten lukemattomat Van Halen-, Mötley Crue- tai Skid Row –kloonit, joissa tiukkoihin nahkahousuihin pukeutuneet pitkätukat kiemurtelivat rintakarvat rehottaen ja sifonkiliinat heiluen lavalla, laulaen teinitytöistä ja kuumista öistä. Twistareilla oli farkkutakit ja astetta karumpi ulkomuoto ja karummat biisit. Yhtyeen keulakuva Dee Snider näytti hurjine kasvomaalauksineen ja repaleisine kirjavine vaatteineen kuin niittokoneen läpi lentäneeltä ja muutaman torajyvän syöneeltä transseksuaalisirkuspelleltä ja muutkin äijät olivat aika yrmyä sakkia. Deehän teki kaiketi mauttoman pukeutumisen ennätyksen päästessään vuonna 1986 maailman huonoiten pukeutuvien naisten listalle, vaikka mies olikin.

Kieltämättä nykypäivänä hieman nolossa levynkannessa hän poseeraa tamineissaan lihaisa luu kourassa hirveästi irvistäen, mutta musiikki ei ollut pelkkää shokeeraamista. He lauloivat siitä, että ei saa antaa periksi, pitää taistella, olla vapaa ja aito ja rehellinen eikä kuunnella muita. Kiltin 12-vuotiaan tajuntaan se jätti lähtemättömän jäljen; vaikka rohkeus ei riittänyt elämään täysillä (mitä se sitten tarkoittaakin) eikä edes ostamaan nahkatakkia, riitti, että sanoma jäi sydämeen. Ja kun vielä löysin Stay Hungryn kansivihkosta maininnan, että yksi biisi oli omistettu kirjailijaidolilleni Stephen Kingille, joka taas kutsui bändin esiintymään yksityiskeikalle, tunsin saaneeni Deestä suorastaan sielunkumppanin. Ei tarvinnut pukeutua kuin Dee, eikä edes käyttäytyä kuin hän. Sydän vain muuttui hevarin sydämeksi.

Usassa bändin suosio nostatti vanhoilliset ja uskonnolliset piirit varpailleen, ja lopulta käytiin jo oikeudenkäyntejä lapsille turmiollisen ja selvästi ties mitä saatananpalvontaa sisältävän musiikin tekemisestä. Jostain syystä juuri Twisted Sister joutui hampaisiin, mutta tuskin se bändin markkinointia ainakaan haittasi. Levyjä myytiin miljoonatolkulla. Kohun seurauksena syntyivät amerikkalaisten levyjen kansissa vielä nykyäänkin käytössä olevat Parental advisory –tarrat varoittamaan musiikin mahdollisesta turmiollisuudesta. Oli silloin kyllä kovempaakin musiikkia olemassa. Koulussa kovikset kuuntelivat WASPia, joku jopa Iron Maidenia. Huhuttiin, että yhdet apukoulua käyvät kuuntelivat Venomia! Opettaja soitti meille nauhoja, joissa kerrottiin heavy rockissa piilevistä saatanallisista viesteistä, mikä tietysti vain lisäsi mielenkiintoa aiheeseen.

Mutta minulle Twisted Sister oli aina se juttu. Ja vaikka sitä juttua ei kestänyt kuin muutaman albumin verran ja bändi hajosi vuonna 1987, musiikki on seurannut kaikki nämä vuodet. Vaikka jo viiden vuoden sisällä syntyi bändejä, jotka veivät äärimmäisyyden aivan toiseen potenssiin, ja saivat Twistareiden uhon tuntumaan hyvin viattomalta; vaikka löysin kokonaan muitakin musiikkityylejä, ihan sitä ”hyvääkin” musiikkia, nämä albumit soivat edelleen autossani silloin tällöin. Oli aika, jolloin se hävetti hiukan, mutta nykyään sitä taas kehtaa. Sitä se vanhuus teettää. Ja kyllähän bändikin teki comebackin, ja kiertää jälleen, kuten 25 vuotta sitten. No, Dee meni välillä leikkaamaan tukkansa ja rumpalilla alkaa olla pälvikaljua, mutta vielä kulkee vanhaan malliin. Sitä paitsi eikö ole jotenkin hellyttävää, kun pian kuusikymppiset ukot karjuvat lavalla, että eivät mene kouluun. Tai jos menevätkin, niin eivät ainakaan tee läksyjä!

Twisted Sisterin tuotannonkin saat kirjastosta seutulainana. 1 euro/cd.

perjantai 25. marraskuuta 2011

Tekijät ja tekijöiden oikeudet

En ehkä omista tätä tekstiä, jonka nyt kirjoitan ja julkaisen blogissani. ”Riippuu ihan sivuston käyttöehdoista”, kertoi minulle asiantuntija eilen Porissa. Jotkut internet-sivustot saattavat vaatia, että kaikki sivustolle tuotettu aineisto siirtyy heidän omistukseensa. Tämä maininta löytyy yleensä etusivun alalaitaan, todella huomaamattomaan paikkaan piilotetun linkin takaa. ”Käyttäjä luovuttaa Palveluntarjoajalle kaikki nykyiset ja tulevat taloudelliset oikeudet Palveluun toimittamaansa materiaaliin.” Ajatelkaas. Kuinka moni teistä on tarkistanut vaikkapa tämän Blogger.comin käyttöehdot? Kirjoitatte tänne 200 –sivuisen romaanin, ja sillä hetkellä, kun painatte ”julkaise”-nappia, koko tuotoksen oikeudet siirtyvät sivuston omistajille!

Minä tarkistin äsken, ja onneksi näin ei sentään tässä palvelussa ole. ”Google ei esitä vaateita, jotka liittyvät käyttäjän Google-palveluissa tai niiden kautta lähettämää tai esittämää Sisältöä koskevaan omistukseen tai hallintaan. Kaikki käyttäjän Googleen tai sen kautta lähettämää sisältöä koskevat patentit, tuotemerkit ja tekijänoikeudet kuuluvat käyttäjälle tai ulkopuoliselle käyttöoikeuden myöntäjälle soveltuvin osin.” Voi olla toisinkin, ja siitä on minulla karvaita kokemuksia.

Olen harrastanut nettihuutokauppoja jo toistakymmentä vuotta. Ebayssa myin tavaraa jo 1999, ja huutonetissä aloitin seuraavana vuonna. Erittäin pienimuotoista puuhastelua, mutta auttoi pysymään hengissä, kun opiskelu- ja työttömyysaikoina jäi vuokran jälkeen 150 euroa käteen kuussa. Nettikauppa tuotti ehkä satasen kuussa lisää. Lähinnä myin cd-levyjä.

Huutonetissä, kuten muissakin nettihuutokaupoissa on palautejärjestelmä: myyjä ja ostaja antavat kukin toiselleen palautteen joka kaupasta. Yleensä positiivisen, mutta jos kauppa menee vikaan, on mahdollista antaa negatiivinenkin palaute. Käyttäjiä on laidasta laitaan, ja meneehän niitä kauppojakin joskus vikaan, syistä jos toisistakin. Palautteisiin ilmestyy joskus hyvin kirjavia ja värikkäitä ilmaisuja, joita selatessani sain suurta hupia. Aloin kerätä ”parhaita” palautteita word-dokumenttiin, josta lopulta 115 tunnin muokkauksen ja yli vuoden työn jälkeen kehittyi kokonainen 53-sivuinen kirja. Aluksi oli pitkä johdatus palautebongauksen saloihin, ja sitten erilaisten kauppatilanteiden ja koottujen selitysten käsittelyä aihepiireittäin 39 otsikon alle jaettujen palautteiden pohjalta. Yhteensä 403 parasta palautetekstiä satojentuhansien joukosta, ja paljon omaa tekstiä ja työtä. Palautteita kun ei saa mistään valmiiksi listattuna, vaan niitä pitää etsiä käyttäjätunnus kerrallaan. Kun käyttäjistäkään ei ole mitään listaa, on "sopivien" palautteiden haku aivan satunnaista ja aikaa vievää neulan heinäsuovasta etsimistä.

Mutta kirjasta tuli ihan hauska, vaikka itse sanonkin. Ei todellakaan korkeakulttuuria, eikä tyylikästä, mutta hauskaa. Tiesin, että se menisi kaupaksi siinä kuin ehkä täysin fiktiiviset lääkärien saneluvirheet, tai väärinkuultuja laulunsanoja listaavat opukset, joita löytyi Suomen myydyimpien kirjojen listalta. Ei sitä nyt paperilla ollut tarkoitus julkaista, eikä rahaa tehdä, mutta kumminkin: pistin sen huutonettiin myyntiin, muhkeaan 3 euron kappalehintaan, ja sehän myi kuin häkä (no, 27 kappaletta oli minusta suuri myynti niin lyhyessä ajassa). 9 päivää se myi, minkä jälkeen huutonetin ylläpito poisti sen ilman varoitusta, kun se oli ilmestynyt huutonetin suosituimpien kohteiden listalle. Heillä kuulemma oli oikeudet kaikkeen sivustolta löytyvään aineistoon, eikä sen kaupallinen hyödyntäminen tullut kyseeseen. Kirjaa he tietenkään eivät olleet lukeneet.

Katkeroiduin syvästi, ja hankin jopa palstalla vaikuttaneen lakimiehen lausunnon kirjasta, sekä lähetin kirjan ylläpidolle luettavaksi. Laadin kolmesivuisen, ultra-asiallisen vastineen ja valituksen kohteen kieltämisestä, ja perustelin, että kyseessä oli täysin itsenäinen teos, jossa ei ollut mitään tekijänoikeuksilla suojattua materiaalia, ja joka vertautui lähinnä chat-tutkimuksiin ja ihmisten käyttäytymisen tutkimiseen. Se, että kyseessä oli huumorikirja, ei muuttanut tätä seikkaa. Kontekstistaan riisutut irralliset palautelauseet, joita ei voinut yhdistää mihinkään kauppaan tai henkilöön, joissa ei mainittu edes käyttäjätunnusta, ja joita ei palveluntuottajakaan olisi mitenkään voinut todistaa juuri heidän tietokannastaan löytyneeksi, eivät ylitä teoskynnystä, eivätkä edes sitaattikynnystä. Miten huutonet aikoisi todistaa, mistä mikäkin haistattelu oli peräisin? Miten heillä voisi olla oikeudet irrallisiin lauseisiin sen enempää kuin suomi24:llä on oikeudet jokaiseen sivuston chatissa kirjoitettuun lauseeseen?

Mutta iso voittaa, myyntilupaa ei tullut. Feikkilaukkuja saa olla kymmenittäin myynnissä, mutta huutokauppapalautteista ei saa tehdä kolmen euron kirjaa. Samoihin aikoihin onneksi sain töitä, ja luovuin taistelusta, jonka olin ajatellut vieväni loppuun saakka. Ehkä parempi niin, mutta edelleen harmittaa suuresti. Tästä saisi montakin sivua juttua, mutta pidetään nyt lyhyenä. Tarinan opetus: muista tekijänoikeudet, ennen kuin alat toteuttamaan ideoita!

P.S. Älä myöskään laita cd-levyjen myyntikuvauksiin itse tekemääsi minuutin pituista mp3-tiedostoa, jotta ostajat voisivat kuunnella, millaista musiikkia myymälläsi levyllä on. Lakimies soittaa. Ei ole väliä, vaikka artisti olisi tsekkiläinen äärimetallia räimivä autotallibändi, joka ei 100% varmasti saa Gramexilta penninhyrrää ja olisi kyyneliin saakka liikuttunut, jos tietäisi jonkun heidän levyään Suomessa myyvän. Ei ole väliä, vaikka youtube on täynnä laitonta musiikkia. Ei. Kyse on periaatteesta.

perjantai 11. marraskuuta 2011

Pienen kirjaston puolesta

-20%. Kyllä se pakko on tehdä. Lukemat olivat laskussa kuin lehmän häntä, eivätkä hyvät tilat ja varsin kohtuulliset aineistohankintamäärärahatkaan näyttäneet tuottavan tulosta. Jonkinlainen lainauslama on iskenyt. Nyt on pakko herätellä kodisjokelaiset arkeen.

Vierailen ensi viikon torstaina 17.11. klo 18:15 -19:00 Kodisjoen koululla ja pidän esityksen, jolla yritän saada pahasti hyytynyttä kirjaston käyttöä nousuun. Siinä missä kaikki muut Rauman lähikirjastot porskuttavat noususuuntaisesti, pieni Kodisjoki näyttää kuihtuvan silmissä. Totta kai vertailu muihin lähikirjastoihin on epäreilu: Kodisjoki on pieni paikka, ja Kodisjoen kirjasto on pieni kirjasto. Aukikin vain 9h viikossa, ja hankintamäärärahoja on tietenkin käytössä selvästi muita lähikirjastoja vähemmän. Mutta silti. Potentiaalia ja ainesta olisi huomattavasti vilkkaampaan käyttöön.

Kodisjoen kirjastorakennus on Rauman lähikirjastoista uusin, valmistunut syksyllä 2004 uudistetun koulun tiloihin. Siisti ja moderni rakennus on keskeisellä paikalla Kodisjoen raitilla, eikä koululaisten tarvitse mennä edes ulos kirjastoon päästäkseen. Opettajilla on mahdollisuus viedä lapset kirjastoon aukioloaikojen ulkopuolellakin. Tila on avara ja valoisa, ja asiakkaiden käytössä on kirjojen ja lehtien lisäksi viime vuonna uusittu nettikone. Aineistonhankintabudjetti on vaikkapa vastaavan kokoisia Euran Honkilahden ja Hinnerjoen lähikirjastoja suurempi, ja totta kai kaikki pääkirjaston materiaali tuodaan ilmaiseksi Kodisjoelle, jos omasta kokoelmasta ei löydy. Lisäksi Kodisjoki kuuluu ihan yhtä lailla Satakirjastoihin kuin muutkin Rauman kirjastopisteet, eli euron seutulainamaksua vastaan saa minkä tahansa Satakirjastojen kahdesta miljoonasta niteestä Kodisjoelle asti toimitettuna. Muutaman päivän kauemmin se valittavasti kestää, koska säännöllistä kirjakuljetusta ei Kodisjoelta pääkirjastoon ole voitu järjestää. Mutta Kodisjoen kirjastovirkailijan Alisa Reunasen mukana tilaukset kyllä kulkevat.

Sitä minä vaan, että maailmassa jylläävät isot ja maailmassa jyllää raha. Maailmalta kantautuu talouden kauhu-uutisia kiihtyvään tahtiin, ja vaikka toistaiseksi tämä maailmankolkka onkin säästynyt kurimukselta, ei koskaan tiedä, mitä tulevaisuus tuo tullessaan. Ja siinä vaiheessa, kun rahat loppuvat, ja aletaan kyselemään säästöjä, on pieni yleensä se, joka kärsii. Palvelua, jota ei tarpeeksi käytetä, on helppo karsia. Palvelua, jota on karsittu, ei yleensä saa takaisin. Siinä vaiheessa on enää turha sanoa, että kyllä me oltaisiin käytetty.

En maalaile mitään piruja seinälle, vaan yritän vain puhua suoraan. Ja lähestyn asiaa myös positiivisessa hengessä: muutos on aivan helposti mahdollinen, jos siihen on halua. Aikoinaan Eurassa alettiin keskustella ”museoituneiden” Hinnerjoen ja Honkilahden kirjastojen lakkauttamisesta. Olen aina tuntenut sympatiaa pieniä kyliä kohtaan, ja leimaharrastukseni myötä ihan konkreettisesti kokenut sen, millä tahdilla palveluja Suomen ”syrjäseuduilta” lakkautetaan. Olen kiertänyt satoja lähi- ja kyläkauppoja ja jutellut ihmisten kanssa ympäri Suomea. Suren kyliä, joista ensin menee pankki, sitten posti, sitten koulu ja kirjasto, sitten kauppa. Ei jää mitään kuin vanhentuva ja harveneva joukko kyläläisiä, jotka katselevat entisen kukoistuksen näivettymistä. Katselevat, mikäli eivät tee asialle mitään ja taistele. Ja jos pitää kaatua, niin on parempi kaatua ainakin saappaat jalassa.

Eurassa riitti yksi käynti Hinnerjoen koulun vanhempainillassa. Yksi ainoa esitys, jossa asiat sanottiin niin kuin ne olivat. Kyse on kylähengestä, ylpeydestä meidän oman kylän palveluiden säilyttämiseksi ja suosimiseksi. Tarvitaan aktiiveja taisteluun. Hinnerjoen esityksen jälkeen sivukirjaston lainausluvut nousivat vuodessa lähes 40%. Saavutettiin torjuntavoitto, eikä mitään lakkautettu. Päättäjät näkivät, että palvelua tarvitaan. Eikä siihen mitään ihmeitä vaadita: pieniin lukuihin on helppo saada suuria prosentuaalisia korotuksia pienemmänkin aktiiviporukan toimesta. Sama on mahdollista Kodisjoella. Tule kuulemaan agitaatiota Kodisjoen kirjaston puolesta ensi torstaina. Tai edes glögitarjoilun vuoksi!

tiistai 1. marraskuuta 2011

Kirjaston tunnelmaa

”Kyllä tämä on kaunein kirjasto, missä olen käynyt”, sanoi vierailija. Painoarvoa mielipiteelle antoi se tosiseikka, että vierailija oli Pohjanmaan ELY-keskuksen sivistystoimentarkastaja Anneli Ketonen, joka on varmasti työnsä puolesta vieraillut kymmenissä kirjastoissa. Esittelin Ketoselle ja noin kolmellekymmenelle Pohjanmaalta kotoisin olevalle kirjastonjohtajalle Rauman pääkirjastoa muutama viikko sitten. Noin 30 heitä tosiaan oli, vaikka itse olin luullut, että ryhmä saapuu yhdellä henkilöautolla, ja että heitä on siis noin 5 henkeä. Siinä sitten olin kaikkien kymmenen esitteeni kanssa vähän ex tempore –tunnelmissa. Mutta hyvin esittely meni kuitenkin, ja vieraiden ihastelu ja kirjaston ahkera valokuvaaminen herättivät kevyesti epäuskoista mielihyvää. Ensi perjantaina on pääkirjastoon tulossa tutustumaan ryhmä Hämeenkyrön kirjaston työntekijöitä. Ei sitä ihmettelyä ja ihastelua oikein itse tajua, kun joka päivä täällä töissä käy. Näkymiin alkaa turtua ja ne ottaa itsestäänselvyytenä.

Kirjastotila ei ole mikään kirjavarasto, vaan sen pitäisi antaa elämys jo sinällään, rakennuksena ja kirjaston tunnelmana. Valot, arkkitehtuuri, taideteokset, hyllyjen sijoittelu, rauhallisuus… ne muodostavat kaikki kirjaston tunnelman, joka on ainutlaatuinen julkiselle tilalle. Eri kirjastoissa on erilainen tunnelma: Rauman pääkirjasto on monumentinkaltainen Rauman näyteikkuna, hiukan prameileva käyntikortti muualta tulleille. Sen arkkitehtuuri on tarkasti suojeltu; juuri mitään muutoksia ei saa tehdä ilman arkkitehdin lupaa ja pitkää prosessia. Korkea kirkkomainen tila, laadukkaat kalusteet, erikoiset arkkitehtoniset ratkaisut huokuvat kaikki arvovaltaa, juhlallisuutta ja vaurautta. Viesti on erilainen kuin lähikirjastoissa. Kodikkuus ei ehkä tule pääkirjastosta ensimmäisenä mieleen; ovathan jotkut perheelliset asiakkaat jopa kertoneet hieman arastelevansa koko paikkaa: miten tänne voisi tulla lapsien kanssa? Koko valtava, juhlallisen valoisa tila saa kulkemaan hiljaa, metelöimättä ja hartaana.

Olin viime viikolla Lapin uuden kirjaston suunnittelupalaverissa arkkitehti Mari Virtasen ja Lapin kirjastonhoitajan Teija Henrikssonin kanssa. Kun arkkitehti kysyi, mitä Teija tahtoisi siirtää vanhasta Lapin kirjastosta uuteen, hän vastasi: kodikkuuden. Vaikea oli kuitenkin määritellä, mikä tuon kodikkuuden sai aikaan. Matalat katot, hämärät valot, sokkeloiset, hieman nuhjuiset tilat, tuttu henkilökunta? Kieltämättä hiukan ajastaan jäänyt 70-lukuinen kirjastotila voi monen mielestä kuitenkin olla kodikas ja viihtyisä, vaikka hyllyt hipovat kattoa ja ikkunoita on vain yhdellä seinällä. Lähikirjaston tunnelma on erilainen kuin monumenttirakennuksissa; kukaan ei varmasti ihastele arkkitehtonisia ratkaisuja, mutta ehkä tilan arkipäiväisyys juuri antaa asiakkaalle luvan hengittää vapaammin ja viihtyä? Kirjastosta puhutaan nykyään usein kansalaisten olohuoneena: olohuoneita on monenlaisia. Siinä missä toinen viettää aikaansa tuhansien eurojen design-kalusteiden ympäröimänä, toisen olohuone on koottu eri aikakausien kirpputoritavarasta tai vain siitä, mitä on sattunut vuosien varrella kertymään. Viihtyisyys ja kodikkuus merkitsevät eri ihmisille eri asioita.

Lapin kirjastosta ei aiota rakentaa monumenttia, mutta toimiva ja kodikas kirjasto siitä on tarkoitus tulla. Nykyaikaista tekniikkaa 50-luvun kuorissa. Ja edelleen pidän kiinni siitä tavoitteesta, että kyseessä olisi Satakunnan paras lähikirjasto. Pyynpään lähikirjastossa tosin oltiin sitä mieltä, ettei heidän kirjastostaan voi enää parantaa. No, yritetään kumminkin!

perjantai 14. lokakuuta 2011

Satuja ja painajaisia

Piti kirjoittaa saduista, satumummoista ja Sadun päivästä. Mummoista yleensäkin; kuinka tärkeitä isovanhemmat ovat monesti lapsille, ja kuinka satuja lukeva mummo tai pappa antaa mahdollisuuden sukupolvien väliseen tiiviiseen kohtaamiseen ja kuinka jaettu satuhetki on tärkeä sekä lukijalle, että sille, jolle luetaan. Piti kirjoittaa, kuinka pääkirjastossa ovat tänä syksynä alkaneet vapaaehtoisvoimin toteutettavat satutuokiot lapsille. Kuinka olemme saaneet värvättyä Satumummun, joka Lapista saakka (tosin sieltä Rauman Lapista) saapuu lukemaan lapsille satuja. Vain koska tahtoo. Ja satumummun jälkeen olemme saaneet myös nuoren lastentarhanopettajaksi opiskelevan naisen vapaaehtoiseksi sadunlukijaksi. Puhumattakaan siitä, että ensi viikon tiistaina nämä molemmat pitävät satutuokion samana päivänä.

Ja erityisesti piti kirjoittaa siitä, että näiden lisäksi ensi tiistain Sadun päivän satutapahtumassa esiintyy myös Rauman kaupunginteatterin johtaja, Kirsi-Kaisa Sinisalo. Hän soitti taannoin ja itse pyysi päästä esittämään lapsille kaksi puolen tunnin esitystä Kirsi Kunnaksen satuja ja loruja. Vain koska tahtoi. Toinen esitys on jo liki täynnä, mutta toiseen, klo 14:00 alkavaan esitykseen vielä lapsia vanhempineen sopii. Ja saa sinne tulla, vaikkei omaa lasta mukana olisikaan. Esitykset ovat pääkirjaston lastenosastolla.

Kaikkea tällaista oli tarkoitus kirjoittaa, mutta sitten sattui asioita, joita vain sattuu, ja minusta riippumattomista syistä koko työtietokoneeni sisältö formatoitiin vahingossa. Kaikki meni, eikä tule takaisin. Muun muassa kaikki blogikirjoitukset, esitykset, selvitykset, tilastot, ohjeet, päätökset, hankepaperit, kuvat, raportit, työtodistukset, ja työsopimukset, vain muutamia mainitakseni. Puolentoista vuoden työ.

No, toki lähes kaikesta on olemassa paperikopio jossain ja tärkeimmät tiedostot lähetetty muualle säilytykseen. Blogit löytyvät netistä ja esitykset muistitikulta. Melkein kaikki pystytään hakemaan jostain, ajan kanssa. Sähköpostit eivät ole hävinneet, ja netin kautta niihin pääsee vieläkin vastaamaan, vaikka kone vietiinkin pois, uudelleentäyttöön. Nyt kirjoittelen ikivanhalla varakoneella, joka nopeudessa tuo mieleen nostalgisen 80-luvun ja Commodore 64:n (se oli kova peli vuonna -86). WordPadillakin syntyy tekstiä, kun Office-pakettia ei tässä koneessa ole. Piti vain odottaa noin puoli tuntia, että kone käynnistyi. Ihan oikeasti.

Joten sadun ja painajaisen tunnelmissa tässä on loppuviikko leijuttu. Yhtä epätodellisen tuntuista ja mieltä liikuttavaa.

Minusta ja veljestäni on olemassa pikkuinen videonpätkä jostain 70-luvun lopulta. Pätkä oli osa jotain tv-ohjelmaa, enkä muista enkä tiedä, miten perheemme ohjelmaan päätyi. Lyhyessä pätkässä äiti lukee minulle ja pikkuveljelleni satukirjaa. Se kirja on vielä olemassa jossain vanhempieni kaappien kätköissä, mutta en nyt kuolemaksenikaan muista sen nimeä. Isokokoinen, ehkä tsekkiläinen tai unkarilainen kirja se joka tapauksessa oli. Pätkässä minulla on tasan kaksi repliikkiä ja veljeni pysyy vallan vaiti, mahtoiko vielä paljon osata puhuakaan. Mutta kuunteli varmaan tarkasti. Kirjassa on aukeama, jossa suuri määrä eläimiä marssii jonnekin kuin kulkueena. Minne sitten olivat menossa, sitä en muista. "Mehiläisiä!", kiljaisen ja osoitan kuvaa. "Eiku ne on rapuja", vastaa äitini (mutta kyllä ne oli oikeasti aika paljon mehiläisen näköisiä, olen tarkastanut asian myöhemmin...oli niillä sakset tosin). Tyydyn vastaukseen ja kysyn vielä toista kohtaa näyttäen: "Mikä tossa mennee?".

Siinä se koko pätkä, muisto satuhetkestä, josta muuten ei minulla mitään muistikuvaa olisikaan. Oppimista sadun avulla. Eläytymistä ja sadun lumoa. Yhteinen hetki. Silta aikuisten ja lasten maailman välissä.

Sitä sadut tarjoavat.


Katso tästä lokakuun satutapahtumien aikataulut ja tuo lapsesi mukaan!

perjantai 30. syyskuuta 2011

Kirjamessut nyt ja tulevaisuudessa

Lähden huomenna Turkuun. Jo 20 vuotta on Turussa järjestetty kansainväliset kirjamessut, jotka ovat paisuneet kolmipäiväiseksi suurtapahtumaksi vetäen mukaansa muitakin aiheita. Tänä vuonna Messukeskuksesta löytyvät kirjamessujen lisäksi ruokamessut, suku- ja kotiseutumessut ja levy- ja keräilymessut. Näkemistä siis riittää vähintäänkin tarpeeksi. Osastoilla kymmenet antikvariaatit, kirjakustantajat, yhdistykset ja yritykset esittelevät ja myyvät tuotteitaan. Tämän lisäksi on paljon yleisöohjelmaa; esityksiä, keskusteluja, musiikkia ja kirjailijavierailuja.

Kirjamessuilla on joka vuosi tietty teema tai kaksi. Viime vuonna teemakaupunkina oli Laitila, joka oli tuonut omalle lavalleen eri tavoin paikkakuntaa esittelevää ohjelmaa. Tänä vuonna hieman laajennetaan teemoja, ja erityishuomion saavat Pohjoismaat ja Japani, joiden suurlähetystöt myös osallistuvat messuihin omilla osastoillaan. Ja ensi vuonna teemana on Rauma.

Vierailuni on siis etupäässä opintomatka, sillä tehtäväni on tarkkailla ja huomioida messulavojen ja ohjelman toimivuutta ja ideoida Kirjamessujen 2012 toteutusta. Rauma saa käyttöönsä erityisen Rauma-lavan, ja tarkoitus on esitellä, paitsi raumalaista kirjallisuutta, Raumaa yleensäkin. Kulttuuripäällikkö Risto Kuparin sanoin idea on järjestää raumalaiset kulttuuri- ja matkailumessut, ja tavoitteeksi voisi asettaa vaikka sen, että monet turkulaiset suuntaisivat jouluostoksille vanhaan Raumaan. Esiintyjiä on siis tarkoitus saada kulttuurin saralta laidasta laitaan, unohtamatta paikallista elinkeinoelämää.

Erilaisia toimijoita kyllä Raumalla riittää, vaikka nykykirjallisuus onkin paikkakunnalla melko kapean kärjen varassa. Ensi vuonnahan juhlitaan myös kaupungin 570-vuotisjuhlaa (Rauma on Suomen kolmanneksi vanhin kaupunki, jos ette muistaneet…minä en muistanut), ja Pyhän Ristin kirkkokin täyttää 500 vuotta. Perinteitä löytyy enemmän kuin pienestä kylästä, niin sanoakseni. Edelleen kirjoittavista kaunokirjailijoista tunnetuimmat (aakkosjärjestyksessä), Heino, Koivukari, Niemi, Numminen & Palviainen saattavat olla kiinnostuneita kirjojensa myynnistä ja esittelystä. Nortamo- ja Riikkilä –seurat pitävät entisten aikojen kirjailijasankareiden lippua korkealla.

Lokakuun aikana on tarkoitus koota yhteen raumalaisen kulttuurin ja elinkeinoelämän toimijoita mahdollisimman laajasti, jotta nähdään millainen kiinnostus messuihin on, ja voidaan alkaa sorvata ohjelmaa ja toteutusta tarkemmin. Ensi keväänä pitäisi ohjelman jo olla hanskassa. Käytännön toteutus ja ideointi lankeaa pääasiassa kulttuuripäällikön ja kulttuurituottajan vastuulle.

Ensi vuoden messujen teemamaana on Espanja. Espanjan ja Rauman yhdistäminen saattaa olla haastavaa, mutta toisaalta, löytyyhän molemmista pitkät merenkulkuperinteet ja flamenco-tanssijoiden mustat pitsit vertautuvat raumalaiseen pitsitraditioon. Saas nähdä mitä tämä linkki poikii…

Tänä vuonna paikalle odotetaan lähes 25000 kävijää. Samalla 14 euron lipulla voi tutustua kaikkiin messuihin. Tämän lisäksi parkkipaikka maksaa vitosen. Itselleni kiinnostavinta antia kirjamessujen ohella ovat tietenkin keräilymessut. Veikkaan, että rahaa siis palaa hiukan enemmänkin, vaikka pääsylipun sainkin ilmaiseksi. Ei se mitään. Harvemmin sitä nimittäin pääsee kuulemaan vaikkapa islantilaista reggaeta livenä. Tai samana päivänä Kauko Röyhkää, Kjell Westötä, Kaari Utriota, Kari Hotakaista, Jari Tervoa, Reijo Mäkeä, Alivaltiosihteeriä ja Heli Laaksosta, vain muutamia lauantain vieraista mainitakseni. Yhden lavan vieraista. Lavojakin on ainakin viisi, ja seminaarit ja muu ohjelma siihen päälle. Ja tietenkin kaikki messuosastot. Katso itse!

Turun Kirjamessut 2011

perjantai 9. syyskuuta 2011

Lapsilta kielletty

”9½. Jatkossa, yläasteella, kirjoitteletkin sitten hieman kevyemmistä aiheista.” Tällaisen arvosanan ja kommentin sain kerran äidinkielen aineeni perään ala-asteen kuudennella luokalla. Opettaja kyllä arvosti kirjoitustaitoa ja hyvää mielikuvitusta, mutta 80-luvun Yöjuttu-lukulehtien innoittama suhteellisen verinen ruumiinsyöjäghouli-tarina ei aihepiiriltään ollut hänen makuunsa. Onneksi siihen aikaan ei ilmeisesti tarkkailtu oppilaiden psyyken tilaa erilaisista huolestuttavista merkeistä niin tarkoin kuin nykyään. En siis tuolloinkaan joutunut psykiatrille tai rehtorin puhutteluun.

Minä vaan tykkäsin kauhukirjoista, ja kaiken luin mitä kirjastosta löysin. Lajityyppi ei ollut kovin suuri vielä (Stephen Kingin aloittama buumi käynnistyi vasta hieman myöhemmin) ja valtaosa kirjaksi päätyneistä tarinoista melko onnetonta kuraa. Nenoset, Benchleyt, Straubit ja Barkerit ja erinäinen määrä yhden teoksen ihmeeksi jääneiden pöhköjä tarinoita, jotka yleensä alkoivat ihan ”mukavasti”, mutta kirjailijan kyky ei vain riittänyt kantamaan juonta uskottavaan loppuun saakka. Elävistä kuolleistakin voi nimittäin kirjoittaa uskottavasti, jos on kykyä. Nimenomaan loput olivat yleensä aina pettymys: joku puolivillainen hätäinen ratkaisu, joka jättää perustelematta paljon kirjan tapahtumia ja latistaa tunnelman.

Kirjaston kirjoilla ei ole ikärajoja toisin kuin elokuvilla (joita joudumme sivumennen sanoen lainatessa noudattamaan tarkasti). Periaatteessa lapsi voi lainata mitä vaan kauheuksia, emme sitä voi kieltää. Vanhemmat ovat vastuussa lastensa lainoista. En sitten tiedä, ovatko lapset kovinkaan kiinnostuneita kahlaamaan usein tiiliskivimäisiä kauhukirjoja läpi. Suuria kansanliikkeitä tai keskustelua ei olekaan syntynyt lasten lainaamista ”sopimattomista” kirjoista ja niiden haitallisuudesta. Eniten palstatilaa on ehkä käytetty sarjakuvien turmiollisuudesta. Sarjakuvien väkivalta ja muut epäilyttävät aihepiirit ovat helposti todettavissa, heti läsnä. Jos veri lentää, se näkyy oitis. Mielikuvitusta ei tarvita läheskään niin paljon, kun asioita ei tarvitse kuvitella päässä, vaan ne näkee silmillään. Siksi sarjakuvaa pitkään pidettiin yksinkertaisena, kevyenä ja jotenkin kirjoja epäkehittävämpänä ja ”vaarallisempana”.

Suomalainen sarjakuva täyttää tänä vuonna 100 vuotta. Professori Itikaisen tutkimusretkestä alkanut sarjakuvan kehitys on poikinut monenlaisia tyylisuuntia. Pilapiirrosmaisista kolmen kuvan stripeistä laajoihin, usean albumin saagoihin, Maailman Vahvimmasta Nallesta (se se on,eikä mikään Bamse!) k-18 –materiaaliin. Lukuykkösenä edelleen Aku Ankka, joka kehittyi vuosituhannen loppuun mennessä melko yksinkertaisesta lapsille suunnatusta sarjasta, kielellisiä nokkeluuksia ja erilaisia piilotettuja kulttuurillisia viittauksia sisältäväksi ajanvietteeksi, jota aikuinenkin voi lukea. 80-90 –luvuilla jylläsivät supersankarit, 2000-luvulla tuli manga. Pienten piirien vakavaa sarjakuvaakin julkaistaan, mutta yleensä ottaen sarjakuvat ovat kevyttä ajanvietettä.

Manga on nostanut viimeisimmän sarjakuvakohun 2000-luvun alussa. Ei oikein tiedetty, miten lopusta alkuun luettaviin ja oudon japanilaisen kulttuurin läpitunkemiin sarjakuviin pitäisi suhtautua. Niissä nähtiin sekä väkivaltaa, että etenkin epäilyttävää seksuaalista kuvastoa, ja laajasti vaadittiin niiden kieltämistä lapsilta. Pokkareita varustetaan yhä ikäsuositusmerkinnöin, vaikka esim. runsaastikin väkivaltaa sisältävissä supersankarilehdissä niitä ei näe. Raumalla keskustelu mangojen haitallisuudesta lapsille johti aikoinaan manga-hyllyn siirtämiseen kokonaisuudessaan aikuisten osastolle. Jo muutaman vuoden ajan on kuitenkin taas hankittu mangaa myös lasten ja nuorten osastolle. Nuorethan mangaa pääasiassa lainaavatkin. (EDIT: Nyt onkin hiukan epäselvää, siirrettiinkö mangat osin aikuistenosastolle ikärajojen vai pelkästään tilanpuutteen vuoksi. Ilmeisesti mitään ihmeempää kohua ei Raumalla olekaan ollut, vaikka joskus luulin jonkun kanssa asiasta puhuneeni.)

Itse en ole manga-harrastaja millään muotoa, ja satunnaisen selailun avulla on hankala päästä genreen sisälle. Ei vaan kolahda eikä aukene pointti. Mitään erityisen vaarallista ei ainakaan omiin silmiin ole kuitenkaan osunut. Taatusti turvallisempia ja terveempiä kuin ne sarjakuvat, joita kaverien kanssa tehtailtiin ala-asteella. Näissä teoksissa lähinnä ammuttiin ja tapettiin. Toisaalta, kun en ole kovin kummoinen piirtäjä, niin väkivalta ei ollut erityisen graafista. Tein myös ehkä kolmisenkymmentä ruutua sisältäneet, hieman kunnianhimoisemmat huumoriversiot Hohdosta ja Uinu, uinu lemmikkini-kirjasta. Eikä minusta tämän omituisempi tullut.

perjantai 26. elokuuta 2011

Heti aamulla kirjastoon

Aukioloaikamme senkun laajenevat. Syyskuun alusta lukien avaa pääkirjasto lainausosastonkin jo klo 9 joka päivä, maanantaista lauantaihin. Että tervetuloa vaan aamuvirkut, sankoin joukoin. Lukusalihan on jo perinteisesti auennut yhdeksältä, mutta edellisessä blogissa kertomani aamutoimet vievät lainausosaston puolella niin paljon aikaa, ettei niitä ehditä ennen yhdeksää saamaan valmiiksi, vaikka paikalle tullaan osin jo ennen kahdeksaa. Päätettiin kuitenkin kokeilla toista lähestymistapaa: onhan meillä lainaus- ja palautusautomaatit ja hakuohjelmat, joilla etsiä materiaalia. Miksei aamun ensimmäistä tuntia voisi hoitaa pääasiassa asiakkaiden itsepalveluna, tehdä aamuhommia kuten ennenkin, mutta päästää asiakkaat etsimään, lukemaan ja lainaamaan omin päin? Mitäpä se oikeastaan haittaisi, vaikka hyllytys jatkuisi vielä, kun asiakkaita on jo talossa? Päätimme, ettei se haittaa. Kokeillaan.

Aamulla kello 9-10 välisenä aikana pidämme vain yhden kirjastonhoitajan tiskissä. Muut jatkavat aamutöitään normaalisti; palvelevat ja neuvovat toki, jos heiltä jotain kysyy. Kirjastossa saa aina ja poikkeuksetta kysyä henkilökunnalta. Ei tarvitse pahoitella edes; vastaaminen on kirjaston työntekijöiden tehtävä, ja siitä saa palkkaa. Ei kovin paljon, mutta saa kuitenkin. Joten kun on jotain kysyttävää, niin rohkeasti hihaan kiinni, vaikka virkailija olisikin hyllyjen välissä kiireisenä hyllyttämässä. Kyllä ne kirjat saa hyllyyn myöhemminkin.

Ihan tavallisessa lainauksessa ja palautuksessa toivomme kuitenkin asiakkaiden käyttävän aamuisin mieluusti automaatteja. Tiskissä oleva hoitaja käy nimittäin läpi muun muassa muista kirjastoista tulleita varauslistoja, ja joutuu siksi hakemaan kirjoja hyllystä eri puolilta kirjastoa. Hän ei siis voi pönöttää koko aikaa paikallaan. Tämän vuoksi voi asiakas joutua joskus hetkisen odottelemaan virkailijan paluuta. Jos haluaa maksaa maksuja, tai on jotain muuta erityistä asiaa, niin pikkuodottelun jälkeen asia varmasti hoituu. Tuskinpa siinä minuuttitolkulla joutuu odottamaan kuitenkaan.

Mistä tulikin mieleeni, että jotenkin kummasti kirjasto on paikka, jossa ei ole totuttu jonottamaan. Usein ahdistus lienee tosin paljon enemmän henkilökunnan puolella kuin asiakkaan päässä, jos tiskille syntyy parin asiakkaan jono. Apua, kauhee jono, eikai noi nyt suutu.. Muistan itsekin Euran-vuosilta, kuinka hikipäässä yritti tiskillä hoitaa jotain tiedonhakutoivetta tai kaukolainaa, ja tuntui, että jono kasvaa ja kasvaa, vaikka todellisuudessa tapahtumaan meni minuutti tai pari, eikä jonoon ehtinyt kertymään kolmea ihmistä enempää. Pankkiin kun menet, saat jonotusnumeron ja puolen tunnin päästä pääset tiskille, jollet ole nukahtanut tai kuollut janoon sitä ennen. Ei sitä hirveästi siunailla, se vaan on niin. Kerran kävin ruokatunnilla katsastuskonttorilla ottamassa yhden auton pois seisonnasta. Syömään en sitten ehtinytkään, kun liikkumaton jono ulottui lähes ulko-ovelle. Kirjastossa sen sijaan on totuttu nopeaan palveluun, eikä vuoronumeroita tulla jakamaan jatkossakaan.

Toivottavasti mahdollisimman moni kuitenkin käyttää hyväkseen aamuaukioloja, tuli sitten ruuhkaa tai ei. Lainausluvut ovat olleet pienessä nousussa tänäkin vuonna, ja Satakunnan pisimmillä aukioloajoilla yritämme piristää niitä edelleen. Lähikirjastojen aukioloaikoihin ei puututtu, koska henkilökunnan määrä niissä ei pidempiin riitä. Hienosti niitäkin käytetään: viime vuonna lähikirjastoista, kirjastoauto mukaan lukien, tehtiin 400 000 lainaa! Hivenen monumenttimaisen ja kuulemma jonkun mielestä liian juhlavan pääkirjaston vastapainoksi ne tarjoavat kodikkuutta ja tuttua, turvallista, henkilökohtaista palvelua.

Tässä linkki kirjaston uusiin aukioloaikoihin. Tervetuloa!

perjantai 5. elokuuta 2011

Mitä ne tekee siellä?

”Miksi virkailijat tulevat jo kahdeksaksi töihin, vaikka kirjasto avataan vasta klo 12? Mitä ne tekee siellä?”, kysyi minulta kerran kunnanjohtaja ihmetellessään pääkirjastonsa aukioloaikoja. Kysymys on klassinen ja useasti esitetty, ja koska uteliaisuus ulottuu päättäjätason huipulle asti, niin onhan se hyvä tässä hieman valaista, mitä ne tekee.

Aamun perushommia on ensinnäkin hyllyttäminen. Rauman kirjastot lainaavat kuukaudessa noin 70 000 nidettä (kaikkia kirjastosta löytyviä lainattavia kutsutaan niteiksi). Lähes sataprosenttisesti ne myös palautetaan takaisin kirjastoon ja pitää laittaa henkilökunnan toimesta hyllyyn oikealle paikalleen. Just eikä melkein oikealle paikalle. Hyllytystä saattaa ulkopuolinen pitää helppona ja rutiininomaisena työnä – kaikkihan nyt aakkostaa osaa, kuulemma – mutta kun luokkia on kymmenittäin, teoksia yli 200000 (pääkirjastossa pelkästään) ja jokaiselle teokselle vain yksi oikea paikka, niin tottunutkin tekee joskus kiiresssä virheitä. Yleisten kirjastojen luokittelujärjestelmään (YKL) perustuva kymmentasoinen luokitusjärjestelmä ei ole kaikkein itsestään selvin eikä helpoin omaksuttava. YKL-numero löytyy kirjan selän tarrasta, ja on esim. romaaneilla 84.2 ja metsästystä käsittelevillä tietokirjoilla 67.61 ja syömishäiriöistä kertovilla tietokirjoilla 59.5612. Mitä enemmän numeroita pisteen jälkeen, sitä tarkemmin kirjan aihealue on jaettu. Saman luokan kirjat menevät samaan hyllyyn. Kaikkia luokkia ei tosin ole joka kirjastossa käytössä. Vaikka aakkoset siis saisikin oikein, sijoittaa yhdenkin numeron huolimaton katsominen kirjan aivan väärään hyllyyn, josta sitä on jälkeenpäin todella vaikea löytää. Hyllytys on näin ollen ratkaisevan tärkeä työtehtävä koko kirjaston toiminnan kannalta.
YKL-luokittelun lisäksi kirjoja voidaan jakaa eri hyllyihin myös teeman mukaan tarkemmin: esim dekkarit ja sotaromaanit ovat samaa 84.2 –luokkaa, mutta Rauman kirjastossa kuitenkin omissa hyllyissään, jolloin samasta aiheesta kiinnostuneet löytävät ne helpommin.

Joka päivä pääkirjastossa hyllytetään keskimäärin ainakin tuhatkunta nidettä oikeille paikoilleen, pääasiassa aamuisin. Palautettujen lainojen lisäksi kirjastoon tulee tietenkin jatkuvasti uutta materiaalia: kirjoja, lehtiä, cd:itä, ties mitä. Sanomalehdet pitää saada heti samana aamuna hyllyyn, ja aikakauslehdetkin mahdollisimman pian. Aikakauslehdet merkitään saapuneeksi tietokantaan, ja niihin tulostetaan lainatarra, ne leimataan ja joissain kirjastoissa vielä muovitetaankin. Rauman pääkirjaston lukusaliin tilataan yli 400 aikakauslehteä ja yli 50 sanomalehteä, joten lehtisalissa riittää puuhaa materiaalin käsittelyssä joka päivä. Rikki menneiden kirjojen korjaaminen on myös lehtisalin tehtävä.

Uusiakin kirjoja tulee jatkuvasti. Viime vuonna Rauman kirjastoihin hankittiin yli 18000 uutta lainattavaa nidettä, ja kaikki ne täytyy luetteloida tietokantaan, tarroittaa, muovittaa ja laittaa esille. CD-levyt ja DVD:t saavat vielä hälytintarratkin. Kevät ja syksy ovat kiireisintä aikaa, mutta materiaalia tilataan ympäri vuoden, yleensä jo kuukausia ennen kuin teos on ilmestynyt. Aineistonhankkijat käyvät läpi kustantajien kirjaluetteloita, ja aineisto tilataan kirjastotietokantaan integroidun ohjelman avulla. Kuorma-autot lappavat rullakoita kirjaston takaovelle, ja joka ainoa kirja merkitään saapuneeksi, luetteloidaan ja asiasanoitetaan (kirjan aihetta kuvailevat hakusanat), tarroitetaan ja muovitetaan ja lopuksi hyllytetään, jotta asiakas kirjan löytää ja lainaksensa saa.

Tämän lisäksi ovat kirjakuljetukset muista lähikirjastoista ja kaikkialta Satakirjastoista. Ne tulevat isoissa laatikoissa, ja yhdessä kuljetuksessa saattaa olla toistakymmentä laatikollista kirjoja, jotka pitää mahdollisimman pian palauttaa, tarkastaa varausten varalta, siirtää varaushyllyyn mikäli teos on varattu (luojan kiitos tekniikka nykyään hoitaa saapumisilmoitusten lähettämisen) tai hyllyttää normaalisti, mikäli varauksia ei ole. Kuljetusrumba pyörii lähes päivittäin, ja sen toimiminen mahdollistaa nämä yhden euron seutulainat kaikkialta Satakirjastoista sekä ilmaiset kuljetukset Rauman lähikirjastojen välillä. Mutta ne kirjat eivät liiku itsestään, eikä virheitä saa tapahtua. Jos tapahtuu, siitä kyllä kuulee.

Laskut, muistutukset ja perinnät pitää tietenkin hoitaa, pitää hakea muista kirjastoista tulleet lainapyynnöt hyllystä ja hoitaa ne valmiiksi seuraavaan kuljetukseen. Joku poistaa huonokuntoista materiaalia, toinen kokoaa pientä kirjanäyttelyä. Sitten laitetaan kassa ja kaikki tietokoneet ja laitteet toimintakuntoon. Tämän jälkeen voidaan avata ovet ja vuorossa olevat alkavat asiakaspalvelun. Takahuoneissa toki riittää vielä töitä koko päiväksi.

tiistai 26. heinäkuuta 2011

Vanhat ja uudet mediat

Maailman vanhin kokonaisena säilynyt kirja on Luoteis-Kiinasta löytynyt ”Timanttisuutra”, joka on siinä olevan päiväyksen mukaan painettu vuonna 862. Siis 1149 vuotta sitten. Ja mitä kiinalaiset edellä, sitä suomalaiset perässä. Hiukan epäilevästi uusiin tekniikoihin ja muotihömpötyksiin suhtautuvat maanmiehemme tosin odottelivat tovin ennen kuin kirjoja saatiin Suomeen. Tarkemmin sanoen 626 vuotta, mutta sitten olikin jo 20 kpl Missale Aboensia –rukouskirjaa laivattuna Lyypekistä Turkuun. Kun asiasta innostuttiin, ei enää mennytkään kuin vaivaiset 154 vuotta, niin Suomessa alettiin painaa kirjoja ihan ominkin päin.

Mutta kyllä on aikaa kestävä mediakin, tuo kirja. Ei siinä muutama sata vuotta tunnu missään. Tekniikka ei vanhene käsiin. Verrataan nyt vaikka tietotekniikkaan ja sen lukemattomiin tallennusmuotoihin: 70-80 -luvulla tallennettua tietokone- tai magneettinauhatiedostoa ei välttämättä saa enää auki millään. Ei ole laitteita, jolla tallenteita purkaisi. Siellä ovat, valtava määrä työtä ja tuloksia, elämäntehtäviä, ikuisesti piilossa ja hukassa. Kirja sen sijaan aukeaa aina.

Olen aivan lähiaikoina saanut karvaasti tuntea nykytekniikan haavoittuvaisuuden ja toisaalta tutustua kirjan pysyvyyteen. Opin, että nykytekniikan ja luonnonvoimien taistelussa ottaa vanha kunnon luonto edelleen voiton. Salama tuli, ja löi hajalle koko tietoteknisen arsenaalini ja tv:n vielä kaupan päälle. Meni niin tietokone, modeemi kuin näyttökin pimeäksi. Telkkarista nousi savu ja siitä tuli radio: kuva katosi. Jouduin jälleen tunnustamaan, että kyllä sitä printtimediaakin yhä tarvitaan.

Vakuutus toivottavasti korvaa laitteistot, mutta suurin huoli oli koneen kovalevyn sisällön pelastaminen. Vuosikausien filateelinen tutkimus ja ties mitä tietokantoja, joita on koneelle tallennettu jo ainakin kuuden vuoden ajan. On niistä toki varmuuskopio poltettuna, jostain viime syksyltä. Sen jälkeen on ehtinyt tapahtua yhtä jos toistakin. Tällaisessa tilanteessa sitä taas repii hiuksia päästään, kun ei ole tuota varmuuskopiointia ottanut ihan rutiiniksi.

Onneksi tiedot saatiin talteen ja uusi kone hankittua. Vakuutuspäätöstä odotellessa pääsee taas nettiin kahden viikon tauon jälkeen. Hyvänä puolena tuotti osienhakureissu Pirkkalasta mahdollisuuden tutustua painetun kirjan historiaan. Sastamalassa on nimittäin heinäkuussa avattu Pukstaavi, suomalaisen kirjan museo. Entisen apteekkari Bäckmanin komeasti kunnostettuun taloon aivan Vammalan keskustan tuntumaan perustettu museo ei olekaan mikään ihan tavallinen ”keritsimiä 1700-luvulta”- tyyppinen kokoelma. Paikka pursuaa liikkuvaa kuvaa ja ääntä, kuvaruutuja ja videotykkejä. Erilaisiin toiminnallisiin osastoihin jaettu museo muistuttaa monin tavoin Helsingin Postimuseota, jonka kirjastossa joskus olin kesätöissä. Vanha ja uusi media lyövät kättä, ja kävijä voi interaktiivisesti ottaa asioista selvää kosketusnäyttöjen avulla ja ääni- ja kuvatallenteita seuraamalla. Lapsetkin viihtyvät: yhtä salia kiertää sähköjuna kyydissään satuhahmoja ja erilaisia istumis- ja ryömimispaikkoja ja –piiloja on useampiakin. Kirjan historia käydään monipuolisesti läpi 1500-luvulta nykypäivään. Kirjastoakaan ei unohdeta: yhteen huoneeseen on rakennettu ehkä 70-lukuinen kirjaston tiski, ja sen taakse (totta kai!) hiljaisuutta sihisevä jämäkkä kirjastonhoitaja kirjoituskoneineen. Ehkäpä nykyään on sihinän määrä vähentynyt ja hoitajan kasvoilla voi havaita ystävällisen hymykareenkin. Raumalla ainakin voi.

Museossa on lisäksi myymälä ja kahvila ja se järjestää ohjattuja tutustumiskäyntejä myös ryhmille. Naapurissa on enemmän lasten makuun oleva, Mauri Kunnaksen hahmoihin perustuva Herra Hakkaraisen talo. Ehkä ensi keväänä Rauman kirjaston väki vierailee retkellä Sastamalassa? Sinun kannattaa käydä jo tänä kesänä.
www.pukstaavi.fi

torstai 14. heinäkuuta 2011

Taas yksi hömppätutkimus

Nainen! Luetko kesälomalla romanttisia viihderomaaneja? Ovatko Cookson, Roberts ja Deveraux tuttuja nimiä? Saatatko jopa ahmaista Harlekiini-pokkarin kioskilta? Varo! Olet pahassa vaarassa!

Taannoisen tutkimuksen mukaan romanttiset romaanit ovat uhka naisten henkiselle ja fyysiselle terveydelle. Ahkera romantiikan ahmija saattaa koukuttua hyvin pienestä ja ajautua elämässään sivuraiteille: hylkäämään järjen ja antautumaan himon ja tunteiden vietäviksi. Näin varoittaa brittiläinen ihmissuhdepsykologi Sara Quilliam tutkimusryhmän tulosten perusteella. ”Novellit antavat naisille epärealistisen käsityksen siitä, mitä odottaa ihmissuhteiltaan”. Quilliamin mukaan romanttista kirjallisuutta luettuaan naiset tuppaavat romantisoimaan rakkautta. ”Kirjat tarjoavat idealisoidun kuvan romantiikasta. Se saattaa saada naiset tuntemaan itsensä huonoiksi, koska todellisuudessa ihmissuhteet eivät ole täydellisiä”, Quilliam kertoo.

Mitä? Silkkaa humpuukia ja klikkauksia kalastelevaa pseudotiedettä, vai? Ehei, aiheesta on toinenkin tutkimus elokuvan puolelta, jo vuodelta 2008. Siinä Edinburghin yliopiston tutkijaryhmä vertasi kahta verrokkiryhmää, joihin molempiin kuului sata naista. Toinen ryhmä katsoi romanttisia komedioita, toinen draamaa, minkä jälkeen suoritettiin kysely. Tutkijat huomasivat, että romanttisia komedioita katsoneet uskoivat muita todennäköisemmin ennalta määrättyyn rakkauteen ja siihen, että täydellinen ihmissuhde syntyy hetkessä. Sen sijaan he eivät uskoneet yhtä paljon siihen, että ihmissuhteiden eteen täytyy tehdä töitä. Jopa yhdenkin romanttisen komedian katsominen riitti luomaan vaikutuksen.

”Genreä leimaa todellisuuspako, täydellisyyden tavoittelu ja esimerkiksi ihmissuhteiden idealisointi”, tutkijat jyrisevät ja tohtivat vetää johtopäätöksiä tyylilajille altistumisen vaaroista jopa sukupuolitautien leviämiseen saakka; tarinat kun heidän mukaansa innostavat naisia suojaamattomiin syrjähyppyihin. Suhteet kärsivät muutenkin, jos odotuksissa on vuorovetten prinssi, mutta suomisoffalla makaa lähinnä jättömaan jöröjukka. Sitä alkaa miettiä, miksi kaunis, mutta omapäinen Vivianne sai laivanvarustajan, mutta omalla sulholla ei ole edes soutuvenettä. Katkeruushan siitä kasvaa.

Huhhuh. Kirjaston täytyy ilmeisesti ottaa myrkkykaapit taas käyttöön ja siirtää hömppä lukkojen taakse. Eihän noin vahingollista aineistoa voi antaa ihmisten käsiin ja edistää sen leviämistä! Kyllä nyt kaduttaa, kun tällaista pahan pesää johdan ja suorastaan tuputan ihmisille kaikkea kauheaa todellisuuspakoa, joka saattaa heidät turmion tielle. No, onneksi tutkimukset eivät silti lupaa lopullista todellisuudentajun menetystä edes kovimmille romantiikka-addikteille. Naiset kyllä erottavat fiktion ja todellisuuden. Sopivina annoksina ja tervettä järkeä annostellen haitat eivät kasva liiaksi.

Onneksi miehillä ei ole vastaavia ongelmia, vaan he lukevat vain älykkäitä ja tarkkaan punnittuja tekstejä, eikä mitään hömppää. Brown, Remes, Mäki...realistista, järkeen perustuvaa kirjallisuutta. Ja Lehväslaiho oli itsekin sodassa, tietää mistä puhuu! Miesten kirjat näyttävät elämän todellisena, sankarit ovat kovia, mutta oikeudenmukaisia ja ratkovat ongelmat suoraviivaisen miehekkäästi. Ei mitään vatvomista, jossittelua ja pilvilinnoissa leijumista, vaan päättelykykyä, kovaa voimaa ja kylmäpäisyyttä. Ja kauniita naisia.

Pitäisköhän lähteä salille?

torstai 23. kesäkuuta 2011

Kesä ja kirjat

Näyttää siltä, että juhannuksesta on tulossa todellinen kirjajuhannus. Sään puolesta nimittäin. Mikäs sen mukavampaa, kuin istua kotona tai mökillä kirja kädessä ja kuunnella sateen ropinaa ulkona ja hyttysten ininää oviaukon verhon takana. Rakeet hakkaavat ikkunalautoihin ja kylmä syöksyvirtaus riipii muratit seinältä. Tarmo-sedältä lainattu soutuvene kolahtelee laituriin puolillaan vettä metristen vaahtopäiden riepoteltavana...

Tosin taitaa vaan kumminkin olla niin, että suomalainen juhlii juhannusta ulkona säästä riippumatta, vaikka väkisin. Tanhutaan, vaikka sataisi jääpuikkoja. Kyllä se grilli syttyy rankkasateessakin, kun pistää tarpeeksi sytytysnestettä.

Parin tunnin päästä alkaa meikäläisen ensimmäinen kunnollinen loma yli puoleentoista vuoteen. Juhannuksen jälkeen olen poissa maisemista kaksi viikkoa ja elokuussa pidän toisen samanlaisen pätkän. Ja juhannus tulee suomalaiskansalliseen tapaan kärvisteltyä mökillä, eikä varmaan kirja käteen eksy, satoi taikka paistoi. Sateenvarjo kouraan ja grillitassut käryämään. Tämä minulle anteeksi suotakoon. Ehkä kirjastoihmisen loma on lomaa kirjoista.

Kesällä kuitenkin luetaan paljon. Hesarissa oli juttua kesäkirjoista ja ihmisten lukutottumuksista kesällä. Voi havaita, että kesällä vaihdetaan kirjojenkin suhteen vapaalle: halutaan sekä fyysisesti että henkisesti keveitä teoksia. Dekkarit ja hömppäromantiikka tekevät kauppansa viimeistään ensimmäisen sadeviikon jälkeen kun sytytysneste on loppunut. Pokkarit ovat kesäkirjoina verrattomia: ei haittaa, vaikka kirja lojuisi nurmikolla tai toimisi välillä pannunalusena. Tarkoitan tietysti omia pokkareitanne, ei kirjastosta lainattuja, joita kohtelette silkkihansikkain. Kevyt pokkari ei rasita käsivarsia aurinkotuolissa lekotellessa eikä yleensä rasita myöskään helteen paahtamia aivoja.

Pokkarimarkkinat ovatkin kasvaneet tasaisesti. Pelkästään Loisto-sarjan pokkareita myydään vuosittain yli miljoona kappaletta. Nykyisin pokkarit myös kestävät käyttöä paljon paremmin kuin takavuosina. Monella lukijalla on vielä muistissa 70-80 –luvun onnettomat pehmeäkantiset, joista sivut irtosivat kertalukemalla. Koko kirja saattoi haljeta keskeltä liimauksen petettyä. Muovitettuna nykypokkari kestää kirjastokäytössäkin kevyesti 50 lainaa. Yhden kovakantisen hinnalla saa kirjasto ainakin 3 pokkaria; siksi etenkin monissa pienemmissä kirjastoissa on lisätty pokkarihankintaa ja näin saatu enemmän yleisön suosikkeja hyllyyn. Toki pokkarissa on huonomman kestävyyden lisäksi sekin huono puoli kovakantiseen verrattuna, että joskus teksti on aika pientä, ja saattaa olla heikkonäköiselle turhan rasittavaa lukemista. Tästä sain joskus Euran-vuosinani niin tulista palautetta eräältä asiakkaalta, että muistan sen loppuikäni. Tosin sivukirjastojen päänmenoksi juonittua salajuonta en edelleenkään tunnusta.

Kesän parhaan pokkarivalikoiman löydät kirjastosta.

Hyvää juhannusta ja kirjakesää kaikille!

torstai 9. kesäkuuta 2011

Sarjassamme "yllättäviä juonenkäänteitä"

Pidän omituisista kirjoista. Kirjoista, joissa on joku mutkat suoriksi laittava koukku, joku juonenkäänne, jossa poistutaan tutuista ja turvallisista kaavoista ja täräytetään lukijaa päin naamaa: you didn’t see THAT coming! On mukavaa huomata tulleensa aivan huijatuksi ja epäuskoisena hymyillen tunnustaa kirjailijalle, että hän voitti. Hän tosiaankin yllätti, johdatti ihan harhapoluille kun tarina oikeasti kulki aivan toisaalla.

Pidän kirjoista, joissa asioita ei selitetä, jotka alkavat ikään kuin keskeltä tarinaa ja lukijan on pinnisteltävä, että hahmottaa mistä on kyse. Pitää lukea saadakseen lisätietoa tapahtumista. Missä tässä nyt mennään? Joskus pitää melkein käännellä sivuja taaksepäin: hei, hetkinen…
Pidän myös synkistä kirjoista: psykologinen jännitys, kauhu, antiutopiat. Minuun eivät uppoa epookkiromaanit eikä enää yläasteen jälkeen myöskään Remes-tyyppinen toiminta. Liian kliseistä, liian ennalta-arvattavaa, liian konservatiivista.

Pari kirjaa nousee erityisesti mieleeni, kun kisataan ”vuoden yllättäjä”-tittelistä. Molempien kirjojen juonessa tapahtuu aivan äkkiväärä käänne, joka kääntää kaiken siihen mennessä luetun päälaelleen. Juonen tietäminen pilaa osan nautinnosta, joten jos haluat säilyttää jännityksen, älä lue eteenpäin, vaan käy ainoastaan lainaamassa seuraavat kirjat: Cormac McCarthyn ”Menetetty maa” ja Patrick McGrathin ”Hämähäkki”. Ovat hyllyssä mukavasti lähekkäin.

Menetetystä maasta ovat Coenin veljekset tehneet myös varsin kelvollisen elokuvan (löytyy kirjastosta sekin), joka säilyttää kirjan tunnelman ja juonenkäänteet aika hyvin. Kirja alkaa kuin melko tavanomainen kovaotteinen toimintaromaani: päähenkilö, nuorehko, köyhä, asuntovaunussa tyttöystävänsä kanssa asuva mies, osuu metsästysreissullaan Arizonan autiomaassa epäonnistuneen huumekaupan jälkilöylyille: kaksi jengiä on ampunut toisensa kuoliaaksi ja paikalta löytyy matkalaukullinen rahaa. Vain yksi jengiläinen on hädin tuskin hengissä ja pyytää vettä. Mies ottaa rahat ja häipyy, mutta yöllä kotona huono omatunto alkaa vaivata häntä ja hän päättää palata paikalle ja tuoda vettä kituvalle miehelle. Se on virhe, sillä jengiläinen on jo kuollut, mutta paikalla on lauma muita meksikolaisia pahiksia, jotka haluavat rahansa takaisin. Luvassa on hurjaa takaa-ajoa pitkin autiomaata ja juuri ja juuri pelastautuminen jengiläisten kynsistä.

Samaan aikaa toisaalla Tosi Iso Pomo lähettää matkaan lähes yli-inhimillisen palkkatappajan, joka saa käskykseen tuoda varastetut rahat takaisin. Kolmantena henkilönä seurataan harvakseen pikkukaupungin pian eläköityvää seriffiä, joka on saanut jengiläisten massamurhan ristikseen vailla resursseja sen ratkaisemiseksi.

Palkkatappaja jäljittää pian päähenkilön ja seuraa monta läheltä piti –tilannetta miehen paetessa rahoineen. Ja puolivälissä kirjaa, aivan varoittamatta tai mitenkään asiaa pohjustamatta, seriffi saapuu surmapaikalle: meksikolaisjengi on tappanut kirjan päähenkilön! Tappamista siis ei kuvata kirjassa mitenkään. Päähenkilö on vain yhtäkkiä kuollut vaikka kuinka monen jännittävän käänteen ja pelastumisen jälkeen, ja murhaajana on vielä täysin kasvoton huumejengi, eikä tämä huipputappaja, jota mies on 200 sivua paennut. Lukijaa lyödään lekalla mahaan, ja päähenkilö ja samastumisen kohde tempaistaan pois ja se vaihtuu aivan toiseksi.

Nyt aletaan seuraamaa ko. tappajan ja seriffin taistoa. Tai oikeastaan vain tappajan veristä polkua kohti rahoja, jotka hän lopuksi saa meksikolaisilta ja vie pomolleen. Paha ei saa palkkaansa (paitsi ne rahat) eikä seriffi käytännössä ratkaise mitään. Kirja ei kulje lainkaan niin kuin ”pitäisi”, mutta siinä sen loistavuus juuri onkin. Elämä on surkeita sattumuksia, eikä hyvä läheskään aina voita, on sen viesti. Verirahat tahraavat kaikkien niihin koskevien elämän. Vanhat hyvät ajat eivät enää palaa, vanhanliiton miehet eivät pärjää, koska elämässä ei ole enää sääntöjä. No country for old men.

Patrick McGrathin Hämähäkki on kirja, jossa näennäisesti ei tapahdu paljoakaan. Vanha yksinäinen mies muistelee lapsuuttaan jossain Englannin ränsistyneellä teollisuuspaikkakunnalla. Hän asuu jonkinlaisessa matkustajakodissa ja kuluttaa päivänsä kävelemällä pitkin pikkukaupungin sumuisia katuja, puhumatta käytännössä kenenkään kanssa koko kirjan aikana. Edetään takautumin, mies muistelee lapsuuttaan, joka avautuu katkelma kerrallaan. Lapsuus ei ole ollut hyvä, se on selvä. Ankea ja jollain lailla painostava tunnelma leijuu miehen lapsuusmuistojen ympärillä, ja lopulta alkaa selvitä mikä traumaattinen tapahtuma hänelle on sattunut.

Selviää, että äiti on kuollut, ja miehen väkivaltainen isä on rakastajattarensa kanssa hänet murhannut. Tämän jälkeen poika on lähetetty Kanadaan, missä elosta ei kerrota mitään.
Äidinmurhan selviäminen on jo tietynlainen koukku: normaalit lapsuusmuistot vaihtuvat synkkiin ja pelottaviin sävyihin, miehen muistaessa jumaloimansa äidin murhan ja isän ja rakastajattaren juonet. Mutta sitten se iskee; varsinainen oikea suora. Pikkuhiljaa kertomukseen ilmestyy pieniä vihjeitä siitä, ettei kaikki olekaan sitä miltä näyttää. Muutamia lauseita, joita ei sinänsä korosteta mitenkään, mutta jotka kertovat, ettei miehen todellisuudentaju ole kohdallaan.

Kirjan loppupuolella se selviää: koko kerrottu lapsuus on miehen häiriintyneen mielen vääristämää tuotosta. Ei ole mitään isän ja hänen rakastajattarensa juonittelua, vaan nuoruus olikin asteittaista vaipumista vaino- ja aistiharhoihin. Oikea murhaaja on mies itse, ja ”Kanada” on vankimielisairaala, josta mies on aikuisena vapautunut. Totuus revähtää yhtä lailla lukijan kuin miehenkin silmille aivan yllättäen ja kääntää juonen päälaelleen. On suorastaan pakko lukea kirja toiseen kertaan ja etsiä tekstiin piilotetut vihjeet, jotka kyllä ovat siellä, mutta joita ei lukiessa huomannut, koska odotti tavanomaista. Lukijaa huijataan todella taitavasti ja se on mielestäni hyvän kirjan merkki. Testaa itse pysytkö kärryillä!

perjantai 20. toukokuuta 2011

Todella timanttinen suoritus

Ei ole julkkiksenkaan elämä aina helppoa. Otetaan vaikka nimikirjoitusten jakaminen: jotkut kirjoittavat niitä toinen toisensa perään eri tilaisuuksissa, joskus suorastaan tuntikaupalla. Olen kerran ollut postimerkkimessuilla, jossa samana päivänä ilmestyneen joulumerkin piirtäjä, kirjailija Mauri Kunnas antoi nimmareita ensipäivänkuoriin. Jono oli toistakymmentä metriä parin tunnin ajan ja ilmapiiri melkoisen lämmin. Olin aika viimetinkaan liikkeellä ja niinpä pääsin Kunnaksen eteen vasta juuri kun hän alkoi tehdä lähtöä. Näihin kolmeen vielä… Jäykistynyt käsi vetäisi kuoren reunaan epämääräisen viivan. Oli jotenkin pettynyt olo, kun nimmarista ei mitenkään erottanut kuka sen oli vetänyt. Kyllä nyt pitäisi sen verran keskittyä, että tulisi hyvä nimmari, ajattelin. Sentään olin vartin jonottanut.

Nyt ymmärrän asioita laajemmin. Annoin eilen yli 90 nimmaria putkeen, ja tämäkin suoritus tuntui. Käsi väsyy ja nimikirjoitus alkaa muuntua epämääräiseksi töherrykseksi. Ei jaksa enää keskittyä koukeroihin, vaan sutaisee jotenkin selkäytimellä nimensä paperiin. Loppua kohden olo muuttuu jollain lailla ulkopuoliseksi: alkaa miettiä, että jos kirjoittaakin yhtäkkiä nimen jotenkin väärin, tai käsi tärähtää ja nimmari menee pilalle…alkaa ihmetellä sitä, miten nimikirjoitus jotenkin vain on motorisessa muistissa, se tulee automaattisesti, mutta miten käsi voi muka muistaa joka kiemuran…liikuttaako käsi kynää itsestään, vai liikutanko itse kättä? Jospa käsi yhtäkkiä liikuttaakin kynän ihan väärään paikkaan? Onneksi urakka loppui ennen kuin vallan irtaannuin ruumiistani.

Uhraus oli kuitenkin tehtävä, sillä nimikirjoitukset menivät taatusti hyvän asian puolesta. Allekirjoitin nimittäin Väinö Riikkilä –seuran vuosittain myöntämiä timanttisia lukudiplomeita raumalaisille lapsille, jotka ovat erityisesti kunnostautuneet kirjojen lukemisessa. Timanttinen diplomi myönnetään vain erityisestä anomuksesta; seuran, kirjastopalveluiden ja koulutoimen yhteisen lukudiplomiohjelman parhaana suorituksena.

Lukudiplomin on tarkoitus kannustaa lasta lukemaan ja löytämään kiinnostavia kirjoja. Jokaista luokka-astetta (1.-6. lk.) varten on valittu omat kirjat, jotka oppilas lukuvuoden aikana lukee kotona tai koulussa. Kirjat oppilas hankkii itse tai kodin avustuksella kirjastosta tai muualta. Kirjalistat on laadittu yhteistyössä Rauman kaupunginkirjaston kanssa. Joka luokalla voi suorittaa pronssisen, hopeisen tai kultaisen lukudiplomin, riippuen luettujen kirjojen määrästä. Tavalliset diplomit jaetaan kouluissa, mutta timanttidiplomit parhaille lukijoille jaetaan erityisessä, juhlallisessa tilaisuudessa. Tänä vuonna tuo tilaisuus on ensi keskiviikkona klo 18 alkaen OKL:n Toivo Laurilehto –salissa. Paikalle tullee ainakin parisataa koululaista ja heidän vanhempaansa.

Uutiskynnystä vuosittainen tapahtuma vain ei tahdo ylittää. Kulttuurissamme ei taideta pitää kovinkaan ihmeellisenä suorituksena sitä, että lapsi on parempi ja innokkaampi lukija kuin muut lapset. Jos lapsi voittaa koulujen kiekonheittokilpailun tai on onkikilpailussa viides, saattaa tuloslista paikallislehdessä näkyä. Jos hän voittaa timanttisen lukudiplomin juhlallisessa tilaisuudessa, sitä ei noteerata mitenkään. Eihän lukeminen ole mikään laji, urheilua nyt ainakaan. Eihän lukijoita tarvitse juhlia, vaan jääkiekkoilijoita, jotka sentään tekevätkin jotain. Lukijat vaan lukevat.

Näin ei saisi olla. Paras lukija on lajinsa paras. Lukudiplomit voivat antaa onnistumisen elämyksiä ja sankaruutta myös niille, jotka eivät ole urheilullisesti suuntautuneita. Miksi pituushyppy olisi jotenkin merkittävämpi kyky kuin lukutaito? Väittäisin melkein, pituushyppyä yhtään väheksymättä, että elämässä pärjää paremmin lukemalla kuin hyppäämällä. Ainakin hyppäämällä pärjäävät ovat hyvin harvalukuinen joukko. Lukudiplomeilla on tarkoitus nostaa lukemisen arvostusta lasten ja vanhempien silmissä, ja nostaa myös lukijoiden arvostusta omassa kouluyhteisössään. Hyvä lukija voi olla juhlittu sankari siinä kuin jääkiekkoilijakin. Ihanaa, lukijat, ihanaa.

maanantai 9. toukokuuta 2011

Terveisiä Eurasta

Markus Kajolla, jonka huumoria suuresti arvostan, on Kettus-kirjoissaan täysin päätön ja absurdi novelli nimeltä Leptosomien kevätretki, jossa joukko leptosomeja (eli ruumiinrakenteeltaan hinteliä ihmisiä) kerää rohkeutta pyytääkseen ilmeisesti sairaalan johtajalta (paikka ei täysin selviä) lupaa kevätretken järjestämiseksi. Lupa lopulta heltiääkin, koska useimpien paino on noussut. Mitään muuta sivun parin jutussa ei sitten tapahdukaan. Novelli on loistava esimerkki Kajon paikoin suorastaan surrealistisesta otteesta, ja saa ihmettelemään, että joku ylipäätään keksii moisesta aiheesta kirjoittaa.

Ja jos leptosomit, niin myös kirjaston väki. Lupaa ei tosin tarvinnut ihmeemmin pyydellä, sillä kevätretki on Rauman kirjastossa kerran vuodessa toistuva traditio, jolla katkaistaan arkirutiinit yhtenä päivänä, ja käydään koko sakki bussikyydillä tutustumassa puoli päivää joihinkin lähiseudun nähtävyyksiin. Kirjastovierailu toki myös retkeen sijoitetaan, ettei mene ihan epäammattimaiseksi. Viime vuonna kohteena oli Luvian kunta ja siellä upouusi kirjasto, sekä Luvian satamassa valmisteilla ollut (ja nyt kai jo valmis) perinteisin työtavoin talkoilla ja käsin valmistettu kaljaasi Ihana.

Koska kirjastojen täytyy olla retkipäivänäkin normaalisti auki, pitää reissu toteuttaa aina kahdessa erässä: puolet väestä retkeilee toisena, puolet toisena päivänä. Tänä vuonna suunnattiin Euraan, eli meikäläisen kotikuntaan. Ensimmäisenä oli vuorossa Euran pääkirjasto, jonka 20-vuotisjuhlia juhlimme vuonna 2009 mm. itse teetetyn postimerkin voimalla. Juu, idea oli yllättäen minun, samoin toteutus. Kirjastorakennus on kestänyt hyvin aikaa, ja on edelleen modernin ja siistin oloinen 900-neliöinen rakennus. Rauman pääkirjastoon nähden sillä on yksi etu: suuri näyttelysali, jota kulttuuritoimi isännöi. Salissa on jatkuvasti vaihtuvia taidenäyttelyitä, ja runsas paikallinen taideharrastus takaa sen, että jokin näyttely on aina esillä. Tällä kertaa oli esillä Harri Veistisen erittäin upeita ja taitavia akvarelleja.

Euran (+ Säkylän ja Köyliön) uusi kirjastotoimenjohtaja Sarianna Koivisto ei kiireiltään päässyt meitä tapaamaan, mutta muuta henkilökuntaa oli paikalla ja onneksi saatoin hoitaa opastusta myös itse. Muutamia hyllymuutoksia oli jo lähtöni jälkeen tehty, ja kirjasto antoi erittäin siistin vaikutelman. Useampi raumalainen kertoi yllättyneensä positiivisesti kirjaston väljyydestä ja modernista hengestä. Terveisiä vain kaikille euralaisille ex-työkavereille ja uudelle johtajalle!

Tämän jälkeen bussi suuntasi esihistorian opastuskeskus Nauravaan Lohikäärmeeseen, jossa odotti tunnin opastettu tutustuminen viikinkiaikaan ja keskuksen kokoelmiin. Euran alue on eräs vanhimpia asutettuja seutuja Suomessa, ja muinais-euralaiset olivat mm. kovia hylkeenpyytäjiä ja kauppamiehiä. Runsaat hautalöydöt osoittavat kauppaa käydyn Intiaa myöten. Euran kirjaston aulassa oleva jäljennös ns. Euran emännän muinaispuvusta on Suomen ainoa yhden hautalöydön perusteella valmistettu muinaispuku koruineen. Pronssikorut koituivat haudatun puvun pelastukseksi: pronssiin muodostuva vihreä home säilytti sen kanssa kosketuksissa olevan villakankaan kuituja, joiden tarkan tutkimuksen perustella saatiin selville puvun värit ja kasvit, joilla se oli värjätty. Näin voitiin valmistaa tarkka kopio. Ainoastaan päähineen mallia ei tiedetä. Kuuluisaksi puku tuli erityisesti vuoden 2001 itsenäisyyspäivän vastaanotolla, kun presidentti Halonen piti päällään hänelle lahjoitettua kopiota. Kuuma tuli, veikkasi esihistoriakeskuksen opas.

Lopuksi ajoimme muutaman kilometrin matkan, hyvin kapean hiekkatien päässä keskellä metsää sijaitsevalle, taiteilija Sanna Saarisen ja hänen miehensä omistamalle ja rakentamalle Loimina-talolle. Talo on yli 10 vuotta sitten Kauttuan ruukinpuistosta siirretty iso kolmikerroksinen hirsirakennus, joka on kuin taideteos itsessään. Kaikki rakennusmateriaalit ovat kierrätettyjä, kaikki itse tehtyä; antiikkiesineitä on nurkat piukassa. Talo toimii paitsi Saaristen kotina, myös taidemyymälänä ja kahvitusta ja ruokapalvelua tarjoavana koulutustilana. Nautimme kahvit ja kinuskikakkua Saarisen keittiössä ja talon emäntä kertoi rakennuksen vaiheista ja omasta työstään. Myymälän tuotteet saivat kukkaronnyörit heltymään. Itse tosin pysyin kovana, enkä lopulta ostanut ”Kulttuurikodissa on aina hiukan pölyä” –taulua, vaikka se olisi omaani sopinutkin. Ainakin sen pölyn puolesta.

Sanna Saarinen oli erittäin aurinkoinen ja mukaansatempaava opas, ja talo on vielä hivenen keskeneräisenäkin (eikä se kuulemma koskaan lopullisesti valmistukaan) hieno vierailukohde. Poiketkaapa. Saa kuulemma tulla, kunhan edes tuntia aikaisemmin etukäteen ilmoittaa. Sivut löytyvät netistä.

maanantai 18. huhtikuuta 2011

Langatonta sähköä

Löysin vintiltä kirjan. ”Langatonta sähköä”, Aino Kallas, vuosi 1928. Alaotsikkona oli ”pieniä kirjeitä Lontoosta”. Enpä teosta lukenut sen tarkemmin, mutta mielikuvissani muodostin kuvan kiihkeästä kirjeromaanista, jossa uuden tulevaisuuden ja mannermaisen nousukauden juovuttama intellektuelli välittää suurkaupungin sykettä koto-Suomeen jääneille, Helsingin hotelleissa ja ravintoloissa riutuville runoilijaystävilleen. Uusi aika, uudet keksinnöt, vauhti ja draama. Syntinen, sähköinen ja vapautunut 20-luku.

No, voi se kirja olla ihan erilainenkin kyllä, ties mitä kotipirtin ikävöintiä ja tilitystä. Mutta nimi on hyvä. Varmaankin sen on tarkoitus olla jonkinlainen paradoksi, joka kiinnittää ihmisten huomion. Vähän niin kuin ”Kuivaa vettä”. Kuinka nyt sähkö voisi olla langatonta? Sähköön tarvitaan sähköjohto (en ala tässä yhteydessä saivartelemaan paristoista). 20-luvun turvemökissä päreliekin valossa kärvistellyt tuupovaaralainen ei olisi moista langattomuutta voinut kuvitella, kun langallistakaan sähköä ei ollut kuin kauppias Simanaisen lampussa.

Kauan siinä kestikin, että langatonta sähköä saatiin. Vaikka induktio oli tuttu jo Edisonille ja Teslalle koeolosuhteissa, vasta lähivuosina on saatu kaupalliseen arkipäivän käyttöön hyödynnettäviä sovelluksia. 2009 osattiin jo läppäri ladata langattomasti, ja hehkulamputkin saatiin palamaan ainakin laboratoriossa. Ehkäpä joskus valaisimet eivät tarvitse lainkaan johtoja ja kännykät ja sähköautot latautuvat itsekseen. En kyllä tajua miten homma pelaa, mutta ei sitä kaikkea maailmassa tarvitse tietääkään. Kunhan nyt pelaavat.

Mutta langattoman verkon toimintaperiaatteen yritän opetella, vaikkei sekään mikään ihan yksinkertainen asia ole. ”Asuntoon tulevaan kiinteään tietoliikenneyhteyteen liitettyyn modeemiin kytketään langaton tukiasema, ja tietokoneeseen asennetaan tukiaseman kanssa radioteitse kommunikoiva lähetin-vastaanotin”, kertoo Wikipedia. IEEE-standardit menevätkin jo sitten yli hilseen, joten jätän ne surutta tietohallinnon osaamisalueeksi.

Ai miksi näitä pitäisi opetella? No: semmoinen on nyt pääkirjastossa, semmoinen langaton netti. On se, tuli pari viikkoa sitten. Tai kyllä se asennettiin jo jokunen viikko aikaisemmin, mutta asentajat eivät huomanneet kertoa kirjaston väelle. Kaupungin tietohallintoa moititaan joskus hitaaksi, mutta nyt oltiin tosi nopeita: verkko oli jo asennettu, ennen kuin kirjasto oli edes virallisesti ehtinyt tukiasemia tilaamaan! Tämä on nyt sitä pro-aktiivista otetta varmaan. Alkutalvesta esittämäni alustava tiedustelu tukiasemien (niitä on kaksi) hinnasta otettiin ilmeisesti kehotuksena hankkia ne ja asennuskin hoitui sen ihmeemmin tiedottamatta. Laskua ei ole kyllä näkynyt, mutta saapunee jossain vaiheessa.

Haimme ja saimme nimittäin valtionavustuksen langattoman verkon rakentamiseksi pääkirjastoon. Kaupunkihan lakkasi ylläpitämästä omaa verkkoaan joskus 2009 lopulla, eikä tiedossani ole, missä muualla Raumalla olisi ilmainen langaton verkko toiminnassa vai onko missään. Täytyyhän sellainen olla, kun netti alkaa jo olla perusoikeus. Kirjasto on tietenkin luontevin paikka, kansalaisten olohuone kun ollaan. Joten nyt voit tulla oman kannettavasi kanssa kirjastoon, etsiä mukavan nurkan jostain päin kirjastoa, avata koneen ja alkaa surffata. Eikä maksa mitään.

Heille, joilla ei omaa konetta ole, on suunnitteilla jotain mukavaa tämän vuoden aikana… mutta siitä myöhemmin!

perjantai 1. huhtikuuta 2011

Kevät(markkinat) keikkuen tulevi

”Hän on täällä taas… kuinka sua kaipasin… täällä taas… talven yli odotin… täällä taas… neiti kevät on tullut kaupunkiin.” No okei, -11 astetta oli toissa-aamuna ja hyvät hiihtokelit, mutta tulee se kevät kuitenkin. On pakko, koska kahden viikon kuluttua tulevat myös Rauman Kevätmarkkinat.

Rauma-päivänä 15.4. pidettävät markkinat laajenevat kai ensimmäisen kerran käsittämään myös ei-kaupallista toimintaa. Kaupungintalon sisäpihan aukiolla esittelevät yhdistykset ja yhteisöt toimintaansa ja mukana on myös muutama kaupungin hallintokunta. Kirjasto on luonnollisesti mukana omalla teltallaan; onhan markkinapäivä loistava mahdollisuus ulottaa kirjastoaatetta kirjaston seinien ulkopuolelle.

Kahden tai kolmen työntekijän iskuryhmä lähtee paikalle, ja luvassa on muutakin kuin esitepöydän vieressä hytisemistä. On meillä esitteitäkin toki, mutta sen lisäksi mukana on kannettava ja nettitikku, jonka avulla työntekijät opastavat kävijöitä Satakirjastojen saloihin. Jos olet vielä epävarma siitä, miten seutuvaraus tehdään, miten kirjoja etsitään tietokannasta tai haluat kysyä ihan mistä vaan kirjastoon liittyvästä, niin tule paikalle. Kirjastovinkkaajiemme suunnitelmissa on jopa ottaa pieni satsi suositeltavia kirjoja mukaan.

Muutakin ohjelmaa riittää: paikalla on ”sähköistetty” ohjelmalava, jossa ainakin jokunen kuoro tai orkesteri antaa näytteitä osaamisestaan. Osataan mekin laulaa: ”laulava kirjastonhoitajamme” Piia Päivike aikoo esittää pari laulua ja säestäjäksi on lupautunut uusi kulttuuripäällikkö ja nykyinen kulttuuri- ja vapaa-aikajohtajan sijainen Risto Kupari! Jos tällä ei päästä lehtiin, niin ei sitten millään. Kiitokset jo etukäteen Ristolle, joka ehdotti itseään säestäjäksi ihan pyytämättä ja tietenkin Piialle, jonka oma idea koko esiintyminen oli. Hienoa rohkeutta ja työlle omistautumista, sanoisin.

Ei tässäkään vielä kaikki: kirjaston teltalla voit osallistua arvontaan, jossa voittona on Silja Linen 1-4 hengen Baltic Princess –risteily. Eikä tarvitse kuin pariin helppoon kysymykseen vastata.

Markkinat ja myös kirjaston osasto ovat pystyssä klo 11-20 (edit 4.4.2011!! Eipäs muuten olekaan! Yhdistysten tori on avoinna klo 14-20, ja kaupalliset toimijat 11-20). Toivomme, että pääosin kaupallisten markkinoiden vetovoima tuo paikalle runsaasti väkeä myös ei-kaupalliselle puolelle. Kojujahan piisaa pitkin kanaalin vartta ja kaupungintalontalon etupihalla on katettu käsityöläistori. Kun se kevät nyt vaan tulisi ensin…

maanantai 14. maaliskuuta 2011

Vastauksia kriittiseen palautteeseen

Eräs asiakas antoi meille kotisivujen linkin kautta harmistunutta palautetta. Hän halusi, että ottaisimme aukioloajoissa takaisin ”entiset käytännöt”, koska nykyiset eivät hänen mielestään olleet hyviä. Ennen aukioloajat olivat kuulemma joustavampia. Toinen asiakas lähetti tuohtuneen viestin sen johdosta, että verkkokirjaston sivu ei toiminut ja sen vuoksi asiakas ”ei voinut uusia lainoja ja saisi nyt sakkoja”. Kolmannen mielestä Rauman kirjasto saisi olla aina sunnuntaisin auki, koska melkein kaikki muutkin kirjastot ovat. Neljäs kritisoi kaukolainamaksuja, jotka olivat hänen mukaansa niin korkeita, että kirjan sai ostettua kaupasta omaksi halvemmalla, ja siksi hän ei palvelua käyttänyt.

Olisimme kyllä vastanneet kaikkiin näihin palautteisiin, mutta valitettavasti asiakas ei ollut laittanut mitään yhteystietoja tai sähköpostiosoitetta. Toivotaan siis, että vastaaminen näin blogin kautta tavoittaisi jonkun asianosaisen.

Hyvä asiakas nro 1: Pohdimme täällä kirjastossa, mitkä mahtoivat olla tarkoittamanne aukiolojen entiset käytännöt. Kaikkein pisimpään kirjaston palveluksessa olleet muistelivat, että joskus entisen pääkirjaston aikana olisi kirjasto ollut auki joka arkipäivä klo 20 asti, mutta varmoja ei tästäkään oltu, koska se tuskin oli tällä vuosituhannella. Tämän jälkeen aukioloaikoja ei ole pääkirjastossa muutettu mitenkään. Kesäaikana on lomien vuoksi hiukan lyhennetyt ajat, mutta tämä käytäntö lienee ollut ”aina”. Nykyiset käytännöt ovat siis olleet voimassa kauemmin kuin uusi pääkirjasto on ollut olemassa. Tämän vuoden alussa pidensimme Uotilan lähikirjastossa viikkoaukioloaikaa kolmella tunnilla ja Lapin lähikirjastossa tunnilla, mutta tämä ei varmaankaan ole ongelma.

Hyvä asiakas nro 2: Olemme pahoillamme, että verkkokirjastomme ei ole toiminut. Kyseessä on ulkopuolisen palveluntuottajan ylläpitämä sivusto, johon emme valitettavasti voi vaikuttaa mitenkään. Satakirjastojen laajeneminen Köyliön, Säkylän ja Eurajoen liittyessä mukaan, aiheutti toimintakatkoksia, joista käsittääksemme on nyt päästy. Vastaisuudessa tilanteen toistuessa tai vaikka muutenkin kannattaa soittaa tai meilata kirjastoon: kyllä me uusimme ne lainat.

Hyvä asiakas nro 3: Olisimme mielellämme sunnuntaisin auki, mutta siihen liittyy taloudellisia rajoitteita, joita selvitin viimekertaisessa blogissani. Niistä huolimatta pidämme kirjastot auki sunnuntaina maaliskuun ajan. Todellisuudessa Satakunnassa vain Eurajoen kirjasto on auki säännöllisesti sunnuntaina (heillä on ovet kiinni lauantaisin), ja vain muutama suurimpien kaupunkien kirjasto, kuten Espoon Entresse tai Helsingin Kymppi palvelee ympäri viikon. Rauman pääkirjaston lukusali on auki joka päivä, ainoana Satakunnassa.

Hyvä asiakas nro 4: Kaukolainamaksut Satakirjastojen ulkopuolelta ovat kieltämättä melko korkeat. Kirja nimittäin kulkee postitse, ja postikulut paksulle kirjalle ovat jopa yli 6 euroa (maksikirje). Yhteen suuntaan. Kirjasto, josta kirjan tilaamme, velottaa meiltä 7-10 euroa lähetyksestä, ja tämä tulee asiakkaan maksettavaksi. Tämän lisäksi Rauman kirjasto perii palvelusta itselleen 2 euroa/laina. Yhteensä asiakas siis joutuu maksamaan 9-12 euroa kaukolainatusta kirjasta. Tämä kattaa postikulut molempiin suuntiin ja palvelun hinnan. Useissa tapauksissa maksu ei todellisuudessa edes kata postikuluja. Perinteinen kaukolainaus on kuitenkin vähentynyt reippaasti ja sen on korvannut halpa seutulaina. Jos teos löytyy mistä vain Satakunnan kirjastosta, asiakas voi tilata sen seutulainana, eikä se maksa kuin yhden euron, oli kyseessä sitten kuinka mittava opus tahansa. Satakirjastoissa on yli 2 miljoonaa lainattavaa teosta, joten laaja valikoima takaa sen, ettei varsinaisia kaukolainoja enää tarvita kuin hyvin harvoin. Jos kirjaa ei ole Raumalla, on hyvin todennäköistä, että se löytyy maakuntakirjastosta Porista tai jonkun muun Satakirjaston kokoelmasta. Jos teos löytyy kirjakaupasta, löytyy se melko varmasti myös Satakirjastoista. Mikäli ei löydy, niin siitä kannattaa vinkata kirjastoon, että voimme hankkia sen.

ystävällisin terveisin,
Rauman kirjaston väki

perjantai 4. maaliskuuta 2011

Sunnuntaikävely kirjastoon

Rauman pääkirjastolla on muuten laajimmat aukioloajat Satakunnassa. No, varsinainen kirjastosali on auki yhden tunnin vähemmän viikossa kuin Porin pääkirjasto, mutta jos otetaan huomioon lukusali, niin aukiolotunteja kertyy peräti kahdeksan Poria enemmän joka viikko.

Ja ikään kuin se ei jo riittäisi, tempaisemme maaliskuussa ja pidämme koko kirjastoa auki joka sunnuntai klo 12-15. Eikä pelkästään pääkirjastoa, vaan myös kaikkia lähikirjastoja pientä Kodisjokea lukuun ottamatta. Tämä ylimääräinen aukiolo on paitsi kädenojennus kirjaston käyttäjille myös testi: kuinka paljon sunnuntai-aukioloilla on kysyntää?

Kyseessä on itse asiassa jo testin kolmas osa. Viime vuoden lokakuussa olimme auki sunnuntaisin kolmena viikonloppuna ja tämän jälkeen teimme nettiin ja paperille asiakaskyselyn. Sunnuntaiden suosion lisäksi halusimme erityisesti tietää, kuinka tarpeellisia ovat pääkirjaston maanantain ja tiistain pidennetyt aukioloajat, ja kuinka hyvin ihmiset ylipäätään ovat niistä tietoisia. Siis ma-ti pääkirjasto on auki klo 20 saakka, tunnin pidempään kuin normaalisti.

Tulokset olivat melko yllättäviä: 37% vastanneista (joita kai voi pitää melko aktiivisina kirjastonkäyttäjinä) ei edes tiennyt, että kirjasto on auki ma-ti klo 20 asti! Eikä kyseessä ole ollut mikään lyhytaikainen kokeilu, vaan ainakin neljä vuotta jatkunut käytäntö. Ilmankos asiakaslaskennoissa on saatu aika vaatimattomia lukemia illan viimeiseltä tunnilta. Toivottavasti jatkossa tieto leviäisi, sillä eihän toki ole mielekästä olla töissä klo 20 asti ilman asiakkaita.

Lokakuun sunnuntaiaukioloja ei pahemmin markkinoitu, ja sen huomasi: 48 % kyselyyn vastanneista ei ollut niistä kuullut. Kävijämäärätkään eivät kovin suuret olleet, joskin paranivat kuukauden loppua kohden. Nyt maaliskuussa tiedottamiseen on panostettu enemmän, ja mediakin on ollut kiinnostunut. Mitään viidensadan euron lehtimainoksia emme sentään alkaneet väsäämään, mutta pari haastattelua asian tiimoilta annoin.

Ajatukseen sunnuntaina auki olevasta kirjastosta suhtauduttiin kyselyssä sinänsä myönteisesti: 28% olisi ollut valmis käymään kirjastossa sunnuntaisin säännöllisesti ja vajaa 60% joskus. Toisaalta pitää ottaa huomioon, että tällaiseen asiaan on helppo ottaa myönteinen kanta, se kun ei itseltä vaadi mitään. Onhan se kiva, jos sattuisi olemaan auki, jos vaikka joskus sitten kävisi. Ainakin kerran vuodessa voisi käydä. Mutta kerran vuodessa käynnin varaan emme voi toimintaa rakentaa.

Kyse ei nimittäin ole siitä, että voisimme palvella aina kun joku haluaa. Taloudelliset realiteetit katkaisevat taivaanrannanmaalarin pensselin hyvin nopeasti. Sunnuntaityö on kallista, eikä kirjastolla ole mitään ylimääräisiä resursseja sitä varten. Emme itse asiassa pysty maksamaan mitään sunnuntailisiä. Joudumme korvaamaan sunnuntaityöt päivän lomalla. Tämä taas tarkoittaa sitä, että kun sunnuntaityöläiset ovat lomalla, ei väkeä tahdo enää riittää sorvin ääreen arkisin. Maaliskuunkin työvuorolistoissa oli jo aikamoinen vääntäminen, että sunnuntaijärjestelyt saadaan toimimaan. Tähän päälle muutama sairasloma, niin homma menee todella vaikeaksi.

Käytännössä onkin niin, että ilman lisäresursseja ei edes pääkirjasto voi olla säännöllisesti sunnuntaisin auki, lähikirjastoista nyt puhumattakaan. Onkin varsin todennäköistä, että jos aukioloja sunnuntaisin jatketaan, ne ovat tällaisia tempausluonteisia kuukauden rypistyksiä. Pääkirjasto on rakennuksena turhan hankala ja iso: pelastussuunnitelman mukaan täällä on aina oltava vähintään 5 henkeä töissä, jos koko kirjasto on avoinna. Olemme miettineet erilaisia ”kevytpalvelutapoja” tai itsepalvelun kasvattamista, mutta ko. säännökset käytännössä estävät ne.

Joten, jos Satakunnassa tahtoo säännöllisesti käydä sunnuntaina kirjastossa, on mentävä Eurajoelle. Se on ainoa sunnuntaisin auki oleva kirjasto. Temppu selittyy sillä, että siellä ovet ovat kiinni lauantaisin. Toinen vaihtoehto on Rauman pääkirjaston lehtilukusali. Se on Satakunnan ainoa joka päivä, myös sunnuntaisin, auki oleva kirjastotila.

Mutta poiketkaapa maaliskuussa lainaamaan!

tiistai 15. helmikuuta 2011

Eskapismia

-27. Olin aamulla kello 6.00 virittämässä sisätilan lämmittimen puhallinta Toyotan konehuoneeseen (toimiva lohkolämmittimen korvike olosuhteiden pakosta, kun se lohkolämmitin kerran pamahti). Hapuillessani pimeässä pistoketta jäykäksi jäätyneeseen jatkojohtoon kuulin sisäisen äänen. ”Lähde pois! Mitäs täällä teet kiusattavana?!”, se sanoi kuin Tuntemattoman sotilaan Korpela kuormahevoselle. ”Mihin tästä lähdet?”, vastasin toisella aivopuoliskollani, ”ei ole lomia, ei ole lottovoittoa, enkä sitä paitsi ole muutenkaan paljon matkustellut. Täällä vain kidun pimeässä ja pakkasessa ja yritän kohmeisin sormin saada tätä lämmitintä päälle, että pääsisin töihin. Miten tästä pääsisi?”

”Hyvä mies, käytä mielikuvitustas!”, sähähti Korpela ja ojensi minulle Juha Vartiaisen teoksen Kun autot olivat autoja. ”Se oranssi coupé siellä tallissa, peltiä ja sähköjohtoja, 70-luvun alun silmiä hivelevä muotoilu, muistatko?” ”Niin?”, kysyin tylsänä tajuamatta paljon mitään, ”Pölyssä ja huurteessa.. ne vilkutkin puuttuu…” ”Älä älä ukko ruikuta…” Korpela aloitti synkeään tyyliinsä, ”Kesä! Se on tässä kirjassa! Lue!”

Vilkaisin kädessäni olevaa kirjaa hengitys huuruten. Jostain tuli ylimaallinen valo, joka valaisi teoksen sivut. Eikä vain valaissut, vaan laittoi ne elämään. Vastamaalattu, jarrut käyty läpi, kromi kiiltää, toistakymmentä vuotta ympäri maailmaa metsästetyt vilkut kirkkaina ja entisöityinä. ”Hieno auto!”, toteaa katsastusmies ja lyö leiman. Kireä, virittäjävelho Gordinin suunnittelema kone rähähtää käyntiin, ja pakoputken kevyt murina kantautuu alaslaskettujen hardtop-ikkunoiden kautta punaisella plyyssillä verhottuun ohjaamoon. Ramppia alas, hallin ovi kohoaa ja helle iskee vastaan kuin seinä. Kakkonen sisään hieman kankeasta vaihteistosta ja kaasua!

”Huhhuh, onpa kuuma!”, pyyhin hikeä otsalta ihmetellen, ”ja toppatakki tällaisella helteellä!”. Korpela antoi pienen hymynpoikasen käydä nokisella ja sänkisellä naamallaan. ”Kannattaa ny kumminkin pitää se takki päällä vaan…nii…saattaa käyrä hullusti. Kylläs siihen totut, lämpöön, nii!” ”Ootko puutarhaihmisiä, jos kärsii kysyä?”, hän sitten tokaisi ja kaivoi repustaan Ulla-Maija Westerstålin Ikivihreät puutarhakasvit -teoksen. ”Noo… en nyt mitenkään erityisesti, mutta onhan tässä tätä puutarhaa…on vaan metri lunta päällä”, vastasin.

”Täällä mitään lunta ole!”, Korpela äyskähti ja lykkäsi kirjan käteeni. Senkin sivut hehkuivat ja liikkuivat. Yhtäkkiä marjapensaat notkuivat punaisina ja mustina ja ilman täytti vastaleikatun nurmikon tuoksu. ”Katos! Tohon tulee tulppaaneja ja tohon, suihkulähteen juurelle, saniaisia!”, Korpela intoili niin, että olin jo aikeissa kysyä häneltä, oliko hän toiminut ennen sotaa hortonomina. Mutta puutarha on kyllä kaunis näin kesällä, se oli pakko myöntää. Nurmikon tuoksu sekoittuu mäntyjen pihkan aromiin, ja lintujen laulua lukuun ottamatta on hiljaista, vain vieno tuuli suhisee unettavasti. Taidan oikeastaan jättää kitkemisen väliin ja mennä makaamaan takapihan nurmikolle viltin päälle. Joku kirja mukaan… John Ajvide Lindqvistin uusin, Kuinka kuolleita käsitellään, voisi olla sopivan synkeää juttua aurinkoisen hellepäivän vastapainoksi. Fanta-pullo viereen… vai ottaisiko jääkaapista kylmän oluen! Mutta tämä toppatakki pitää riisua, on niin kuuma…

Sitten lopultakin pistoke osui pimeässä oikeaan asentoon ja puhaltimen kohina toi talven takaisin. Korpelakin oli häipynyt jonnekin. Hanki kiljui jalan alla, aamun ensimmäiset säteet yrittivät nostaa mustaa taivasta tieltään. -27 astetta. Mutta se oli tulossa. Muutamia viikkoja vielä. Kyllä tästä selvitään. Menin sisään ja kiersin sormeni kuuman teemukin ympärille.

tiistai 1. helmikuuta 2011

Kauhukylppäri

”Älä vaan sitä firmaa ota. Ne ei osaa tehdä ku ison laskun”, sanoi laattaliikkeen myyjä. ”No, tein jo sopimuksen… ja eikai se niin huono firma voi olla, kun on yli 10 vuotta jo toiminut…nätit nettisivutkin, ja nopeasti tuli urakkatarjous. Toinen firma ei ois ehtinyt rakentaa tämän vuoden puolella...”, sanoin minä.

Kesä 2008. Piti saada taloon uusi kylpyhuone suihkuineen ja vessoineen, jonkinlaisen tyhjän panttina olleen kodinhoitohuoneen tilalle. Koko tila piti purkaa ja tehdä uusiksi. Vessaa varten piti kaivaa viemärit. Vesieristää taatusti säännösten mukaisesti ja laittaa lattialämmitys. Vesiputket pintaan. Paljonhan se maksoi, mutta minkäs teet. Yli vuosi oli säästetty rahaa. Ja onhan paikallisen kotimaisen rakentajan valitseminen turvallinen vaihtoehto. Kalusteita ja tarvikkeita oli jo hankittu etukäteen pitkin vuotta, mitä mistäkin.

Elokuussa allekirjoitettiin sopimus ja urakan aikataulutus. Valmista piti olla ”ennen talvea”, ei sen kovempi kiire. Purkumiehet olivatkin paikalla heti seuraavalla viikolla. Ei mennyt kuin päivä, niin kodinhoitohuoneen tilalla oli paljas tiiliseinäinen ja betonilattiainen pölyinen tila. Pölyä oli kyllä olohuoneessakin, koska purkajat eivät olleet peittäneet kodinhoitohuoneen oviaukkoa, ja betonipöly täytti kämpän. No, se oli pientä ja lähti imuroimalla.

Muutaman viikon päästä tehtiin uusi lattia. Viemäröinnit vedettiin piirustusten mukaan. Valun piti antaa kuivua pari viikkoa. Kului pari viikkoa, kului pari lisää. Työmaalla ei tapahtunut mitään. Lopulta soittelin urakoitsijalle, joka sanoi, että työt alkavat viikon päästä. Viikon päästä joku olikin käynyt: purettuun huoneeseen oli tuotu 1000 watin lämpöpuhallin. Siellä se puhalsi, 24h/vrk. Varmaankin lämmittävät huonetta remonttimiehiä varten, järkeilin. Huoneen seinässä oli nimittäin vain ritilän peittämä reikä, josta kylmä ulkoilma puhalsi sisälle. Olihan jo pian joulukuu.

Joulukuu tuli, ei tullut remonttimiestä. Tuli lumi, tuli talvi. Tuli kylmäkin. Oli vain puhallin, joka jauhoi sähkölaskua, täysin purettu tiiliseinäinen huone, ei kylpyhuonetta, ei vessaa. Onneksi tilanne ei ollut täysin mahdoton, sillä talon toisessa päässä, erillisessä yksiössä, on vessa ja kylpyhuone. Sinne vain piti mennä ulkokautta, ja tila oli sisältäkin melkoisen viileä, kun suihkuhuoneessa ei ollut mitään lämmitystä, jollei virittänyt padan alle tulta. Lämmin vesi höyryää kivasti kahdessatoista asteessa. Jotenkin siihen tottui.

Minä olen hyvin pitkäpinnainen mies. Lehmän hermot, on joku sanonut. Alistuin jonkinlaisen fatalismin vallassa painajaiseeni, kävin töissä ja odotin. Tosin etupihalla hiljalleen lumeen hautautuva urakoitsijan peräkärry kertoi kaiken olevan totta, eikä painajaista. Tekstariyhteys urakoitsijaan ei tuottanut kuin epämääräisiä lupailuja, eikä lopulta niitäkään, enkä jotenkin iljennyt soitella jatkuvasti saman asian takia. En totta puhuen olisi halunnut koko ukkoa enää nähdäkään. Siis kylpyhuoneen valmistuttua. Kävin sulkemassa kylppärin raunioni lämpöpuhaltimen omin päin, kun se oli puhaltanut toista kuukautta, ja tukin seinässä olevan reiän styroxilla. Jossain vaiheessa joku oli käynyt työmaalla: puhallin oli laitettu uudestaan päälle.

Vuoden loppuun kestin. Sitten luin lehdestä, että firma on myynnissä. Se sai jotenkin minut hereille taas. Soitin firmaan ja sain urakoitsijan kiinni. Hän vakuutti, ettei firma ole menossa konkurssiin, ja kylppäri tulee kyllä valmiiksi. Puretussa seinässä oli kuulemma kosteutta, ja siksi siellä on puhallin. Ja itse asiassa ihan justiinsa nyt se seinä alkaakin olla kuiva. Sanoin, että käännyn kuluttajaviranomaisen puoleen, ellei remonttia tulla tekemään. Tullaan, viikon päästä.

Ja tultiinkin, eikä siinä mennyt kuin pari-kolme viikkoa niin kylpyhuone oli valmis. No, lattialämmitys nyt ei toiminut, mutta se korjaantui reklamoinnin jälkeen termostaatti vaihtamalla. Eihän se nytkään suoranaisesti lämmitä, mutta vesi kuivuu kuitenkin, kun sen pistää täysille. Niin, ja allaskaappia ei saanutkaan asennettua, se ei mahtunut aiottuun tilaan. Piti teettää mittojen mukaan sopiva, toisella suomalaisella ammattimiehellä. Teettäminen kesti toista kuukautta, piirustukset kuulemma hukkuivat välillä, eikä lopputulos ollut sellainen kuin sovittiin, mutta pääasia että toimii.

Olihan siellä vähän muutakin valittamista. Lattian kaato oli niin huonosti tehty, että lattiakaivon eteen kerääntyy suuri lammikko. Lammikko taas syntyy, koska suihkukaappi vuotaa liitoksestaan. Sitä ei saa korjattua, ellei koko kaappia pura ja irrota saumauksia. Kylpyhuoneen ovi on silminnähden vinossa ja saranat narisevat. Ikkunalistat ovat lähes irti ja niiden saumat irvistelevät. Kattolistoja ei ole lainkaan. Vessassa on kaksi ylimääräistä reikää seinässä. Siitä piti mennä vesijohtojen, mutta jostain syystä läpivienti siirrettiin toiseen paikkaan.

Ja se vessanpönttö: se lakkasi toimimasta kahden kuukauden kuluttua. Vesilukko tyhjenee ja viemäri pulputtaa, vesi laskee hitaasti. Ensimmäinen putkimies ei vikaa löytänyt. Irrotti vain pöntön ja totesi, ettei tukosta ole ja jätti laskun. Jätti laskun, ja pöntön kyljelleen vessan lattialle. Siinä se oli varmaan kuukausia, kunnes sain aikaiseksi kiinnittää sen takaisin. Sen irrotuksessa rikkoutuneen lattialaatankin vaihdoin. Jonkun aikaa vessa toimi jotenkuten, viime syksystä lähtien se ei ole enää vetänyt lainkaan.

Olen opiskellut netissä: viemäri ei saa korvausilmaa. Rakentaja ei ollut laittanut alipaineventtiiliä. Vessaa vedettäessä viemäriin muodostuu paine kuin polkupyörän pumpussa. Jos pitää sormea venttiilin päällä tiukasti, ei ilma pääse pois, eikä mäntää saa liikutettua. Pitää olla venttiili tai tuuletusputki, josta viemäri imee korvausilmaa, muuten viemäri ei vedä.

Vikaa ei saa sääntöjen mukaan korjattua, ellei lattiaa pura, sanoi toinen putkimies. ”Itse voi tietysti jotain patenttia yrittää, mutta mä en voi alkaa tekemään. Ikäviä tollaset viemäriongelmat.”

perjantai 14. tammikuuta 2011

Suomen paras bonuskortti

On aina kiva yllätys voittaa jotain. Erityisen kivaa on voittaa silloin, kun ei tiedä osallistuneensakaan. Rauman kirjastolle kävi näin iloisesti, sillä postissa saapui Suomen kirjastomuseoyhdistykseltä onnittelukortti, jossa kerrottiin, että Rauman kirjastokortti oli Turun kirjamessuilla järjestetyssä äänestyksessä valittu Suomen kauneimmaksi. Kyllähän purjelaiva Hoppetia esittävää korttia onkin pidetty kauniina poikkeuksena joskus niin värittömien ja ankeiden kirjastokorttien joukossa.

Kauneutta tuntuu muutenkin tänne kirjastoon kasaantuneen, kun itse kirjastorakennuskin on kauniiksi mainittu. Pääkirjasto on herättänyt huomiota jopa kansainvälisesti, ja siitä yhtenä todisteena saapuu ensi viikonloppuna englantilainen valokuvaaja David Borland kuvaamaan pääkirjastoa pohjoismaista arkkitehtuuria kuvaavaa teosta varten. Luminen Rauma tarjoaa varmasti eksoottisen kauniin taustan kirjastolle, ja osaltaan lisää niin kirjaston kuin Rauman kaupunginkin tunnettuutta ja positiivista imagoa.

Tavallaan voi havaita lievää ironiaa siinä, että juuri kun Rauman kirjastokortti voittaa kauneuskilpailun, tuleekin tarjolle uusi kortti. Satakirjastot nimittäin saavat kokonaan uuden, ja yhteisellä kuva-aiheella varustetun yhteisen kirjastokortin, joista ensimmäiset ovat jaossa maanantaina. Kaunis kortti se tämäkin on: herkullisen näköinen tyrniterttu koristaa pirteän oranssinsävyistä korttia Satakunnan ja Satakirjastojen tunnuksena. Purjelaivoista enemmän tykkäävien ei tarvitse silti olla huolissaan, sillä Rauman ”vanhaa” korttia tulee edelleen olemaan saatavissa normaalisti ja se kelpaa ihan yhtä hyvin jatkossa kuin uusikin. Satakirjastojen kortti tulee vain vaihtoehdoksi Rauman kortin rinnalle.

Sellainen bonus uuteen Satakirjastojen korttiin kuitenkin liittyy, että huhtikuun loppuun saakka kortin saa ilmaiseksi. Siis voit käydä tiskiltä hakemassa uuden kortin, vaihtaa vanhan pois, taikka vaikka pitää molemmat, jos lompakossasi tilaa on. Nyt kannattaakin vaihtaa kulunut tai rikki mennyt kortti uuteen, sillä normaalistihan kortin uusiminen maksaa aikuiselta 3 euroa ja lapselta 2. Ihan uusi asiakas tosin saa ensimmäisen korttinsa mallista riippumatta aina ilmaiseksi. Huhtikuun jälkeen ilmaisjakelukampanja päättyy, ja normaalit maksut astuvat voimaan molemmille korteille. Näillä näkymin sekä Rauman omaa, että Satakirjastojen yhteiskorttia tarjotaan jatkossa asiakkaille vaihtoehtoina.

Kortin ilmaisella lanseerauksella pyritään tietenkin tekemään Satakirjastoja tunnetuksi, jotta kaikki osaisivat ja muistaisivat hyödyntää Satakunnan kirjastoja maksimaalisesti ja ymmärtäisivät nykysysteemin edut vanhaan verrattuna. Yhä vieläkin on paljon asiakkaita, jotka eivät tiedä, että vaikkapa Uotilan kirjat saa palauttaa pääkirjastoon. Niitä on vielä enemmän, jotka eivät tiedä, että vaikkapa Merikarvian kirjat saa myöskin palauttaa Rauman pääkirjastoon! Tietoteknisesti olemme nykyään samaa kirjastoa, ja kaikkien Satakirjastoihin kuuluvien kirjastojen aineisto on samassa tietokannassa. Aineistoa on helppo varata ja tilata muualta, saapumisesta voi saada ilmoituksen sähköpostiin tai tekstarilla, seutulaina toisesta kirjastosta maksaa yhden euron, säännöllinen kirjakuljetus muista Satakirjastoista tuo aineiston nopeasti perille. Homma on niin helppoa ja halpaa kuin olla voi. Itse varasin aamulla koneella yhden dvd:n Porista, ja se on minulla nyt kädessä. Täytyy myöntää, että kuljetusnopeus yllätti itsenikin.

Kirjastokorttisi antaa suoran pääsyn yli 2 miljoonan lainattavan niteen kokoelmaan. Se on sellainen bonuskortti, joka pitää olla jokaisella. Kuva-aihe voi vaihdella, mutta edut säilyvät. Meillä saa bonusta joka päivä, ihan oikeasti.

tiistai 4. tammikuuta 2011

TP 2010

Vuosi on vaihtunut, ja on tullut 10 kuukautta tässä hommassa täyteen. Aika on mennyt aivan valtavan nopeasti. Onko sitten mitään saatu aikaan? Vuoden loppu on aina tilinpäätöksen hetki, joten kerrataan vuoden kohokohdat ja saavutetut tulokset.

Vuonna 2010 tapahtui muun muassa seuraavaa:
• Kirjasto tuli mukaan sosiaaliseen mediaan
Kirjasto otti, kai ensimmäisenä kaupungin hallintokuntana, käyttöönsä omat Facebook-sivut uudeksi tiedotus- ja miksei palautekanavaksikin. 225 fania näkyi olevan tällä hetkellä, joten lisää vielä mahtuu! Yritämme päivittää sivuja usein, joten faniksi liittyminen on helppo tapa saada kirjaston kuulumiset, blogipäivitykset, tapahtumat ja vaikka aukiolojen poikkeukset haltuun.

• Kirjasto pyrkii muutenkin ulos toimitiloistaan
Yritämme tavoittaa myös niitä ihmisiä, jotka eivät syystä tai toisesta vielä käytä kirjastoa. Perustimme kirjastovinkkareiden iskuryhmän kertomaan kirjaston tarjoamista palveluista ja mahdollisuuksista, sekä neuvomaan konkreettisesti esim. web-kirjaston käytössä. Nettitikulla varustettu kannettava mahdollistaa neuvonnan lähes missä vain. Jos sinun työpaikallasi olisi käyttöä 45 minuutin kirjastovinkkaukselle, ota yhteyttä. Tullaan ihan ilmaiseksi (kahvitus on plussaa)!

Vinkkareille teetettiin myös uusi ”Kirjasto on keidas!” –esite, missä ei olla turhan vaatimattomia kirjastoa kehuttaessa. Miksi olisimme? Tavoitteemme on olla Rauman paras paikka, ja aika lähellä sitä jo ollaan. Kehitys vaatii kuitenkin resurssien lisäksi yhteistyötä asiakkaiden kanssa. Emme ole täällä muuten vaan ja huviksemme, vaan järjestämässä kirjastopalveluja juuri sinulle. Tehdään tästä se paras paikka, yhdessä.

• Kirjasto pyrkii yhteistyöhön myös muiden kaupungin hallintokuntien kanssa
Syksyllä käynnistynyt Lukukummi-projekti on melkoisen ainutlaatuinen kirjaston ja sosiaalitoimen vanhustyön yhteishanke, jonka avulla on tuotettu roppakaupalla ohjelmaa sekä lapsille että senioreille. Pelkästään kirjastoissa on toteutettu vuoden loppuun mennessä lapsille ja nuorille 45 tapahtumaa tai työpajaa! Valitettavasti projektityöntekijän pesti loppuu helmikuussa, ja sen jälkeen kirjaston vakituisen väen on pärjättävä omillaan. Tapahtumia pukkaisi ihan eri tahtiin, jos olisi mahdollista palkata työntekijä vain niiden järjestäjäksi.

Nuorisotoimen kanssa paiskattiin kättä loppuvuodesta, kun alettiin suunnitella kirjaston aulassa tyhjillään olevan kioskitilan käyttöä. Nuorten työpajoilla on tavaraa ja innokkaita myyjiä. Joulumyyjäiset onnistuivat yli odotusten, ja niinpä kioskikokeilu saa pysyvää jatkoa: sopimus kirjoitetaan nyt aluksi puoleksi vuodeksi, tammikuun puolivälistä alkaen. Hinnat eivät todellakaan päätä huimaa, ja tarkoitus on hyvä, joten kannattaa tulla juomaan pakkaskahvit kirjastoon. Tätä palvelua on toivottu!

Hmm… tila loppuu, ja vielä pitäisi kertoa vuoden taloudellisista ja toiminnallisista tuloksistakin. Niin, ja pikalainahyllystä. Ja Saaristokirjastosta. Ja uudesta digitaalisesta mikrofilmiskannerista sukututkijoille.

Mutta: lainoja annettiin vuonna 2010 lähes 835 000 kappaletta, eli saavutimme tavoitteemme ja lainaus nousi roimasti viime vuodesta. Rahat riittivät ja kaupungin syksyllä määräämä säästökuurikin selätettiin. Silti materiaalia hankittiin lähes 350 000 eurolla. Sinulle, kaupunkilainen. Ole hyvä.