maanantai 25. marraskuuta 2013

Onks tietoo?

Tiedonhaku, eli tietopalvelu, on lainaustoiminnan ohella yksi kirjaston perustehtävistä. Kirjastosta saa ja saatetaan kysyä ihan mitä tahansa, ja ainakin yritämme asian selvittää. 0100100, mutta ilman palvelumaksua.

Valtakunnallinen Kysy Kirjastonhoitajalta –palvelu vastaa erittäinkin visaisiin kysymyksiin netin välityksellä. Tässä kirjastojen yhteisessä palvelussa yleisten kirjastojen tietopalvelut ovat yhdistäneet voimansa, ja eksperttien sähköpostituslistalle ilmoittautuneet kirjastojen työntekijät voivat vastata palvelun kautta tulleisiin kysymyksiin. Myös raumalaisia kirjastonhoitajia on mukana. Olen minä itsekin kerran vastannut johonkin vanhojen rahojen arvoa koskevaan kysymykseen, vaikka en varsinaisissa asiakaspalvelutehtävissä enää työskentelekään.

Viime viikolla sain vastailla viiteen Kysy Kirjastonhoitajalta –kysymykseen, Satakirjastojen asiakaslehteä varten. Ilmeisesti toimittaja päätteli, että kirjastonjohtaja automaattisesti tämän homman osaa. Ei ehkä tiennyt, että viimeksi olen tietopalvelua tehnyt lähes 4 vuotta sitten. No, sain minä niihin jotain vastauksia aikaiseksi, kun ei kiire ollut, vaikka tuskin niin hyviä kuitenkaan kuin tietopalvelumme vastaukset olisivat olleet.

Tietopalvelussa käytetään apuna erilaisia tietokantoja, aineistorekisteriämme ja tietysti nettiä ja kirjoja. Google ratkaisee monet ongelmat helposti, vaikka läheskään kaikkeen se ei taivu. Kun pitää löytää vaikka talvirengastestejä 2000-luvun alusta, niin siinä ei netti paljon auta. Aleksi-tietokannasta sen sijaan tämäkin kysymys voi ratketa. Aleksi sisältää noin 300 lehden artikkelit joko viitteinä tai kokoteksteinä. Aikakauslehtiartikkeleita löytyy vuodesta 1982, ja sanomalehtiä vuodesta 1996. Yhteensä erilaisia tietueita Aleksissa on 740 000, ja määrä kasvaa kaiken aikaa. Hyvällä tuurilla löytyy kokonainen teksti, tai sitten löytyy viite siitä, missä lehdessä ko. aihetta käsitellään, minkä jälkeen voi alkaa metsästää ko. lehteä kirjastoista.

Tietokantoja on paljon muitakin, suorastaan lukemattomia, jos ulkomaiset otetaan huomioon. Harva niitä kaikkia hallitsee, eikä suuri osa ole vapaasti käytettävissäkään. Netin arkipäiväistyminen on muutenkin vähentänyt tiedonhakutehtäviä, koska asioiden uskotaan löytyvän googlettamalla. Nippelitieto löytyykin usein helposti, mutta laajemmat kokonaisuudet yleensä eivät. Ja valtavasta osumien määrästä on joskus vaikea poimia oleellinen.

Toista se oli ennen vanhaan. Silloin tiedonhakuun uhrattiin aikaa, vaivaa ja rahaa. Vuonna 1987 julkaistiin Helsingin Sanomien Kuukausiliitteessä artikkeli uudesta, mullistavasta tiedonhaun välineestä, nimeltään Easynet. Sillä saattoi hakea tietoa yli 850:stä tietokannasta ympäri maailman. Posti- ja telelaitos toimi palvelun edustajana Suomessa.

Jutun mukaan Pentagon oli jo huolestunut tämmöisen tiedonhakuvälineen olemassaolosta. ”Unohda hakkerit: salaista tietoa voi saada aivan luvallisesti – julkisista tietopankeista”, maalaili lehtikin, ja kertoi, että muutama vuosi sitten eräs amerikkalainen aikakauslehti oli kokeeksi etsinyt tietokannoista vetypommin valmistusohjeet. Usassa pelättiinkin Neuvostoliiton voivan käyttää tietokantoja salaisten tietojen urkkimiseen. Tiedostoja kun saattoi käyttää periaatteessa missä tahansa, ”minne on vedetty puhelinlinja”.

Hesarin toimittaja kokeili Easynetiä saadakseen selville, voisiko sillä saada tietoja suomalaisesta asekaupasta. Käyttö oli helppoa: ”perustiedoiksi riittää lukiotasoinen englanti ja alkeet tietokantojen kyselykomennoista”. Ensin toimittaja pläräsi läpi tietokantaluettelon, ja löysi sieltä 9 asealaa käsittelevää ”tiedostoa”. Kyselyn saattoi kohdistaa vain yhteen tiedostoon kerrallaan. No, sitten kyseltiin, ja jo ”parin minuutin kuluttua kone vastasi, että tiedostossa on 15 ns. viitettä kysymyksestämme”! Mitään kovin ihmeellistä ei kuitenkaan löytynyt.

Kysymys maksoi 40 markkaa + puhelinkulut Usaan. Se ei ollut ihan pikkusumma; ”postimaksuindeksiä” käyttäen voimme laskeskella, että nykyrahassa 40 markkaa vastaisi 20 euroa. Onneksi sentään Easynet oli reilu: jos yhtään viitettä ei löytynyt, ei kysely myöskään maksanut mitään. Toisaalta tietokannoilla oli myös tuntitaksa, ettei linjoilla roikuttu turhaan.

Aseteollisuuden lisäksi toimittaja tutki Vaisalan (”pienehkö vantaalainen yritys, joka valmistaa mm. lentokenttä- ja säätutkimuslaitteistoja”) tietoja, mutta hakusana oli liian väljä, ja tuloksena tuli 500 turhaa viitettä. ”Ajanpuutteen vuoksi” tarkennettua hakua Vaisalasta ei sitten ehditty tehdä. Saaliiksi kokeilusta siis jäi, että Valmet oli tilannut peltiprässin lentokonetehtailleen Ruotsista ja Suomi osallistuu Neuvostoliiton Phobos-projektiin, jonka tarkoituksena oli lähettää avaruusluotain Marsiin. Vaikutelma Easynetistä oli yhtä kaikki hyvä, ja se oli Helsingin Sanomien mukaan tähän mennessä kokeilluista ”suurtietopankeista” paras ja helppokäyttöisin.
Kaikki on suhteellista!

torstai 14. marraskuuta 2013

Rahoista, ja miten niitä käytetään

Suuruusluokkien hahmottaminen on usein ihmiselle vaikeaa. On hankala arvioida suuria lukuja, tai suhteuttaa keskenään erilaisiin palveluihin kuluvaa rahaa. Niinpä säästökohteita kysyttäessä kadunmies vastaa helposti, että kansanedustajien palkoista voisi säästää ja oopperasta voisi säästää. Joku toinen säästäisi puoluetuista tai jääkiekkohallien rakentamisesta. Joku säästäisi lakkauttamalla lähikirjastot.

Totuus on kuitenkin, ettei tämmöisillä säästöillä säästetä mitään. Raha kuluu aivan muualle, eikä sitä säästy valtion mittakaavassa minimaalisten kohteiden karsimisella. Vaikka kunta lopettaisi koko kirjastopalvelunsa, ei se näkyisi missään. Tilinpäätöksessä siis. Todennäköisesti se näkyisi mielenosoituksina ja kaikinpuolisen tyytymättömyyden kasvuna, mutta leipä ei levenisi milliäkään. Veroprosenttikaan ei laskisi.

Kirjasto on tuttu ja näkyvä kunnallinen ja lakisääteinen peruspalvelu. Kaikki tietävät kirjaston, mutta rahalla mitaten kirjasto on kooltaan melko mitätön. Kuntien rahoista se ”vie” n. 1-1,5 %, joista lähes puolet on palkkakuluja ja kolmasosa menee vuokriin; yleensä kaupungin omaan taskuun. Itse lainattavaan aineistoon ja kaikkeen toiminnan pyörittämiseen menee loput.

Noin 15% kirjaston määrärahoista käytetään kaiken sen lainattavan aineiston hankkimiseen, jota kirjastoista löytyy. Kun kirjastolta aletaan kysyä säästöjä, on tämä 15 % se, mistä säästöt yritetään kaapia. Ei ole juurikaan mitään muita rahoja: kaluste- ja tarvikerahoista voidaan ehkä kaapia 5 % lisää. Kyse on kaupungin mittakaavassa mitättömän pienistä rahoista.

Usein ihmetellään, miksi aina säästetään lapsista ja vanhuksista. Tämä johtuu siitä, että valtaosa rahoista ON lapsissa ja vanhuksissa. Vuodepotilaan vuorokausi voi maksaa tuhat euroa päivässä, eikä tässä suinkaan ole hoitotoimenpiteitä mukana. Netistä löytämäni hinnaston mukaan vaikkapa yksi ainoa laajan palovamman hoitojakso kustantaa kunnalle yli 32000e, siis liki kymmenesosan siitä, mitä Rauman kirjastot käyttävät vuodessa aineistonhankintaan. Summat ovat valtavia, ja säästettäessä tietenkin yritetään ottaa sieltä, missä rahaa on.

Koska kirjasto on lakisääteinen palvelu, valtio tukee sitä. Kaupungin ei siis tarvitse kaivaa tuota 1-1,5%:n osuuttakaan pussistaan kokonaan, vaan valtio antaa joka vuosi summan, jolla kirjastoa pitäisi laskennallisesti pystyä tarpeeksi hyvin pyörittämään. Ennen vuotta 1993 tämä summa oli niin sanotusti korvamerkitty kirjastoille: se piti kokonaisuudessaan käyttää kirjastotoimintaan. Koska tuki oli varsin suuri, kirjastot voivat hyvin. Uusia kirjastoja rakennettiin, ja aineistonhankinta oli runsasta. Laman iskettyä täydellä tehollaan monissa kunnissa alettiin ahdistua: rahat eivät riittäneet moniin muihin palveluihin, mutta valtionosuutensa turvin kirjastot senkun porskuttivat. Jos kirjastojen rahoista voisi ottaa vähän muihin palveluihin myös, niin rahat riittäisivät paremmin.

Näin sitten tapahtuikin: kirjaston valtionosuuksien korvamerkintä poistui, ja kunnat saivat itse määrätä, mihin he tuon rahan laittoivat. Tämä tietysti johti kirjastojen määrärahojen radikaaliin laskuun: päättäjistä ja taloustilanteesta riippuen kirjastorahat kanavoitiin sinne, missä kukin niitä kulloinkin uskoi paremmin tarvittavan. Kirjastojen aineistomäärärahat putosivat kymmenessä vuodessa kolmanneksella, ja tietotekniikan esiinmarssi kalliine laitteistohankintoineen vielä vauhditti kehitystä. Monissa kunnissa kirjastot itse asiassa toimivat kunnan rahoittajina: tukea tuli enemmän kuin kirjastoon käytettiin.

Yksi kirjastoille korvamerkitty valtion tukimuoto vielä jäi: kirjastorakennuksiin ja –autoihin on valtiolta saanut tukea. Ilman tätä tukea ei esim. Lapin uusi lähikirjasto valmistuisi. Ei tätäkään rahaa paljon jaossa ole: kaikki Suomen kunnat kilvoittelevat noin 5 miljoonan euron potin jakamisesta. Siksi uudet kirjastohankkeet ovat niin hitaita. Kestää vuosia nousta listalla tukea saavien joukkoon, että rakentaminen voitaisiin alkaa. Lapin kirjastohanke on ollut vireillä jo pitkään ”itsenäisen” Lapin kunnan aikanakin. Ensi vuonna rakennuksen pitäisi sitten ihan oikeasti valmistua. Se saattaa olla yksi viimeisistä lähikirjastoista, johon on saatu valtion tukea. Toivottavasti se ei ole yksi viimeisistä lähikirjastoista, joita Suomeen rakennetaan.

Kauhukuva on nimittäin aivan mahdollinen. Hallituksen uusimpien suunnitelmien mukaan myös kirjastorakentamiseen jaettavien valtionavustusten korvamerkintä uhkaa poistua. Kunta saisi jatkossa käyttää rahat mihin lystää, aivan muihin projekteihin. Yksi eritasoristeys vai uusi kirjasto? Näitä kunnat alkaisivat pohtia, ja kun säästetään, on helppo sanoa, että tehdään se tie sittenkin, kun se tuo työtä ja kauppaa. Miljoonalla ei pitkää pätkää tietä tee, mutta jostain se raha on otettava.
Tätä kehitystä vastaan voit allekirjoittaa adressin osoitteessa
http://www.adressit.com/kirjastoille_korvamerkitty_maararaha_sailytettava