torstai 28. helmikuuta 2013

Antiikkisia ajatuksia

Pyysivät kirjoittamaan Satakirjastojen asiakaslehteen ”jonkun kirjastoaiheisen lyhyen kirjoituksen”. Uusi, joka talouteen jaettava asiakaslehti ilmestyy tänä vuonna 4 kertaa, ja sen on tarkoitus sisältää kirjasto- ja muuta asiaa melko rennolla otteella ja tavallista ihmistä kiinnostavasti. Ainakin Timo Koivusalosta on luvattu lehteen juttua ja Jenni Haukio on kaiketi lupautunut haastatteluun myöhemmin.

Painettu asiakaslehti on tutkimusten mukaan hyvä tapa tavoittaa nykyisiä ja potentiaalisia asiakkaita. Juuri tehdyn tutkimuksen mukaan esimerkiksi Rauman kaupungin asioista haetaan ja saadaan eniten tietoa sanomalehtien kautta ja suosituin kaupungin omista tiedotuskanavista on nimenomaan painettu Rauman tiedotuslehti. Heikkona puolena on tietenkin hinta: jokaiseen Satakunnan talouteen ilmaiseksi jaettava lehti ei olisi ilman erityistä valtion avustusta mahdollinen, ja jos/kun avustusta ei saada ensi vuodeksi, niin Satakirjastojen lehti ei ensi vuonna ilmesty.

Asiakaslehden juttuun selvittelin maailman ensimmäisten kirjastojen toimintaa, ja kun ei nyt tule muuta mieleen tähän blogikirjoitukseenkaan, niin jatketaan samasta aiheesta. Aleksandriassa, nykyisessä Egyptissä toimi aikoinaan, 300 eaa – n. 300, maailman suurin kirjasto, jota pidettiin antiikin mahtavien rakennusprojektien veroisena ihmeenä. Antiikin helleeninen kulttuuri piti tietoa, viisautta ja filosofiaa niin suuressa arvossa, että valtakunnan kirjastojen suuruus oli suoraan verrannollinen itse valtakunnan suuruuteen. Aleksandrian kirjastossa kokoelmiin yritettiin kerätä kaikki mahdollinen tieto, ja niinpä ne käsittivät ajan mittapuulla valtaisan määrän kirjoituksia papyruskääröillä. Eräät historioitsijat puhuivat jopa seitsemästäsadastatuhannesta kirjoituksesta.

Jotta halutut kirjoitukset pystyttiin löytämään kirjaston uumenista, valmistettiin myös suuri luettelo paikkatietoineen, aivan kuten nykyaikaisessakin kirjastossa. 120-osaisen luettelon plärääminen oli tosin varmaan hieman hankalampaa kuin Origosta hakeminen.

Hellenistisen kulttuurin valtiot kilpailivat kirjastojensa suuruudella. Aleksandrian pahin kilpailija oli Pergamon, jossa myös oli suuri kirjasto. Historioitsijoiden mukaan se sisälsi 200 000 kirjoitusta. Aleksandria ei suvainnut kilpailijansa kokoelmien kasvua, ja estääkseen sen, päätti faarao kieltää papyruksen viennin Pergamoniin. Johan lakkaisi aineistonhankinta, hän arveli. Pergamonilaisille tuli hätä käteen, mutta kuten tunnettua, hätä myös keksii keinot: he kehittivät eläimen nahasta valmistamalla uudenlaisen tallennusvälineen, joka loppujenlopuksi kestävämpänä ja helppokäyttöisempänä syrjäytti papyruksen kaikkialla. Keksintöä alettiin kutsu valmistuspaikkansa mukaisesti pergamentiksi.

Loppujen lopuksi Pergamonin kirjasto kuitenkin kilpailun hävisi, sillä roomalaisten vallattua nykyisen Egyptin alueen, ja osittain tuhottua Aleksandrian kokoelmat, siirsi Marcus Antonius myöhemmin Pergamonin kirjaston kokoelmat Aleksandriaan, suurieleisenä lahjana puolisolleen, Egyptin kuningatar Kleopatra VII:lle.

Nykyään pelkästään Satakirjastojen kokoelmissa on noin 2 miljoonaa nidettä, eli kokoelmamme on kolme kertaa mahtavampi kuin antiikin suuren ihmeen. Henkien taistossa Suomi olisi jyrännyt Aleksandrian 6-0. Mutta ehkä meillä olisi heiltä opittavaa suhtautumisessa tietoon ja sivistykseen. Ehkäpä Ptolemaios voisi opettaa meille osan siitä ylpeydestä ja kunnioituksesta, millä hän ja hänen aikalaisensa kirjastoon suhtautuivat. Valtaosalle maailman ihmisistä ei kirjasto vieläkään ole itsestäänselvyys, vaikka meille se näyttäytyy arkipäiväisenä. Joskus tekee hyvää miettiä sitä, kuinka etuoikeutettuja itse asiassa olemmekaan, ja mikä voimannäyte toimiva kirjastolaitos on. Onko kirjastolaitos vielä nykypäivänäkin yksi kansakunnan suuruuden mitta? Miksei olisi?

keskiviikko 13. helmikuuta 2013

Tule kirjastoon! Tulisit nyt!

Eilen kerrottiin, että taiteilija Riiko Sakkinen kätki performanssissaan 1000 euroa vitosen seteleinä lempikirjojensa väliin Richardinkadun kirjastossa Helsingissä. Ihan oikeaa rahaa siis, taiteilijan nimmarilla varustettuna. Löytäjä sai pitää. Lehtijuttuhan moisesta tempauksesta tuli, ja voisi kuvitella, että tänään on kirjastossa vilskettä. Euran kirjastossa toteutimme joskus samantyylisen kilpailun: rahan sijasta satunnaisten kirjojen välistä löytyi arpa; jokaisessa pikkupalkinto ja päävoittona laivaristeily. Onnellista voittajaa haastateltiin paikallislehteen. Muutaman kympin uhrauksella olimme saaneet paljon positiivista näkyvyyttä. Olimme markkinoineet itseämme tehokkaasti. Nykyään pitää.

2000-luvun puolivälissä alettiin nimittäin kirjastoissa huolestua: mitäs jos kirjat ja lehdet eivät enää riitä ihmisille? Mitäs jos kaikki hankkivat netin, eivätkä enää jonota kirjaston koneille? Mitäs jos musiikkia aletaankin ladata sieltä netistä? Mitäs jos lapset eivät enää ehdi eivätkä tykkää lukea? Mitäs jos ei enää tule uusia harrypottereita? Mitäs jos lukeminen menee vallan muodista, mitäs jos nousukausi tekee lainaamisen ajatuksesta jotenkin säälittävää, vanhanaikaista ja köyhää… mitäs jos kukaan ei enää tule tänne? Mitäs me sitten keksitään?

Strategioihin ilmestyi termi ”palvelujen markkinointi”. Ihmisiä piti houkutella kirjastoon keksimällä uusia konsepteja ja toimintatapoja. Piti järjestää entistä enemmän tapahtumia. Piti kyseenalaistaa kirjaston perustoiminta-ajatukset. Piti olla yhteistyössä muiden kulttuurialan toimijoiden, median ja yksityisen sektorin kanssa.

2000-luvun ensimmäisen kymmenen puolivälissä alkaneen kävijä- ja lainauslukujen laskun torjuminen synnytti kirjastoissa muutoksen. Avauduttiin ja jalkauduttiin ulos ja otettiin markkinahenkisempi näkökulma asioihin. Joskus alkoi tuntua, että mentiin toiseen äärimmäisyyteen. Virkailijabunkkeriinsa linnoittautuneesta nutturapäästä tuli epätoivoinen sisäänheittäjä, joka helppoheikin lailla hassuissa vaatteissaan aneli kävijöitä kirjastoon ulko-oven edessä. Tulkaa ja arvostakaa meitä, meiltä saa kaikkea ilmaiseksi, kunhan vaan tulette, rakkaat asiakkaat…rouva siellä, lainatkaa tästä kirja, oikein hyvä, joulun suosikki…eikö? ai te ette ole lukunaisia… no ottakaa elokuva, hyvä elokuva, romantiikkaa vähän elämään…ette ehdi…no ottakaa sykemittari? sähkömittari? hyppynaru? ompelukone? lainatkaa nyt edes kirjastovirkailija hetkeksi ihan omaan käyttöön! miehiäkin löytyy…salskeita nuoria miehiä…

Kyllähän näillä lehtiin pääsi, paikallislehtiin nyt ainakin. Ehkä markkinointi tehosikin, sillä kirjaston käytön alamäki on taittunut. Todennäköisemmin se kuitenkin johtuu pitkään jatkuneesta taloudellisesta epävarmuudesta. Huonoina aikoina kirjasto vetää. Sama koskee muuten huonoa säätäkin: sateinen kesä on kirjastotyöntekijän suosikki (mikäli ei ole lomalla). Silloin asiakkaita käy tungokseen asti, kun rannalla ei voi maata.

Erilaisia temppuja keksiessä tuntuivat itse asiakkaan toiveet usein unohtuvan, tai jos niitä kuultiinkin, ei aina uskottu. Kirjaston käyttäjät kun yleensä sanovat, että hakevat kirjastosta kirjoja ja lukevat lehtiä. Ei heillä ole ompelukoneen tai kävelysauvojen lainaaminen ensimmäisenä mielessä. Tokihan on heitä, joista olisi kiva kun kirjastosta saisi sitä sun tätä tarpeellista. On helppo luetella haastattelussa mitä kaikkea hauskaa olisi kirjastossa kiva olla. Niin se vaan kuitenkin on, että kirjoja lainaamaan tänne edelleen tullaan. Laaja kirjakokoelma on se, mitä kirjastosta oletetaan löytyvän. Kaikki muu on sitä ”ihan kivaa”, mutta eivät ne perustehtäväämme korvaa.

Avoimuutta ja nykyaikaisuutta kirjasto totta kai tarvitsee. Trendejä pitää haistella ja ennakoida, ja muuttaa toimintatapoja ajanmukaisiksi. Ideana ei kuitenkaan ole kävijöiden epätoivoinen kalastelu temppuja tekemällä. Pääasia on aina asiakkaan palvelu ja hänen tarpeisiinsa vastaaminen. Viralliset tilastot keskittyvät kävijä- ja lainauslukuihin, koska asiakkaan tyytyväisyyden tasoa on tilinpäätöksiin vaikea kuvata. Mutta eiväthän pelkästään käyttö- ja lainausluvut kirjaston onnistumisesta tai käyttäjien tyytyväisyydestä kerro. Kävijämäärät ovat laskussa, koska nettikirjasto mahdollistaa lainojen uusimisen ja varausten teon kotoa: ei tarvitse enää fyysisesti kävellä kirjastoon. Vaikka asiakkaita käy vähemmän, lainoja tulee kuitenkin enemmän.

Mahdollisimman suuri kävijämäärä ei olekaan mikään autuaaksi tekevä asia, eikä se kerro asiakkaiden tyytyväisyydestä. Eivät siitä kerro lainausluvutkaan: ei asiakas, joka lainaa kaksi kirjaa, ole välttämättä kaksi kertaa tyytyväisempi kuin hän, joka lainasi yhden kirjan. Kaikkein tyytyväisin voi olla hän, joka ei lainannut yhtään kirjaa, mutta löysi kirjastosta haluamansa tiedon tai päivän lehden, taikka onnistui jättämään nettihuutokauppaan voittavan tarjouksen viime minuuteilla, vaikka kotikone oli hajalla. Perustehtävämme onnistuminen tekee asiakkaat tyytyväiseksi.

Joskus voi silti kätkeä vitosia kirjojen väliin. Mutta kiitokseksi, ei houkuttimeksi.