Antiikkisia ajatuksia

Pyysivät kirjoittamaan Satakirjastojen asiakaslehteen ”jonkun kirjastoaiheisen lyhyen kirjoituksen”. Uusi, joka talouteen jaettava asiakaslehti ilmestyy tänä vuonna 4 kertaa, ja sen on tarkoitus sisältää kirjasto- ja muuta asiaa melko rennolla otteella ja tavallista ihmistä kiinnostavasti. Ainakin Timo Koivusalosta on luvattu lehteen juttua ja Jenni Haukio on kaiketi lupautunut haastatteluun myöhemmin.

Painettu asiakaslehti on tutkimusten mukaan hyvä tapa tavoittaa nykyisiä ja potentiaalisia asiakkaita. Juuri tehdyn tutkimuksen mukaan esimerkiksi Rauman kaupungin asioista haetaan ja saadaan eniten tietoa sanomalehtien kautta ja suosituin kaupungin omista tiedotuskanavista on nimenomaan painettu Rauman tiedotuslehti. Heikkona puolena on tietenkin hinta: jokaiseen Satakunnan talouteen ilmaiseksi jaettava lehti ei olisi ilman erityistä valtion avustusta mahdollinen, ja jos/kun avustusta ei saada ensi vuodeksi, niin Satakirjastojen lehti ei ensi vuonna ilmesty.

Asiakaslehden juttuun selvittelin maailman ensimmäisten kirjastojen toimintaa, ja kun ei nyt tule muuta mieleen tähän blogikirjoitukseenkaan, niin jatketaan samasta aiheesta. Aleksandriassa, nykyisessä Egyptissä toimi aikoinaan, 300 eaa – n. 300, maailman suurin kirjasto, jota pidettiin antiikin mahtavien rakennusprojektien veroisena ihmeenä. Antiikin helleeninen kulttuuri piti tietoa, viisautta ja filosofiaa niin suuressa arvossa, että valtakunnan kirjastojen suuruus oli suoraan verrannollinen itse valtakunnan suuruuteen. Aleksandrian kirjastossa kokoelmiin yritettiin kerätä kaikki mahdollinen tieto, ja niinpä ne käsittivät ajan mittapuulla valtaisan määrän kirjoituksia papyruskääröillä. Eräät historioitsijat puhuivat jopa seitsemästäsadastatuhannesta kirjoituksesta.

Jotta halutut kirjoitukset pystyttiin löytämään kirjaston uumenista, valmistettiin myös suuri luettelo paikkatietoineen, aivan kuten nykyaikaisessakin kirjastossa. 120-osaisen luettelon plärääminen oli tosin varmaan hieman hankalampaa kuin Origosta hakeminen.

Hellenistisen kulttuurin valtiot kilpailivat kirjastojensa suuruudella. Aleksandrian pahin kilpailija oli Pergamon, jossa myös oli suuri kirjasto. Historioitsijoiden mukaan se sisälsi 200 000 kirjoitusta. Aleksandria ei suvainnut kilpailijansa kokoelmien kasvua, ja estääkseen sen, päätti faarao kieltää papyruksen viennin Pergamoniin. Johan lakkaisi aineistonhankinta, hän arveli. Pergamonilaisille tuli hätä käteen, mutta kuten tunnettua, hätä myös keksii keinot: he kehittivät eläimen nahasta valmistamalla uudenlaisen tallennusvälineen, joka loppujenlopuksi kestävämpänä ja helppokäyttöisempänä syrjäytti papyruksen kaikkialla. Keksintöä alettiin kutsu valmistuspaikkansa mukaisesti pergamentiksi.

Loppujen lopuksi Pergamonin kirjasto kuitenkin kilpailun hävisi, sillä roomalaisten vallattua nykyisen Egyptin alueen, ja osittain tuhottua Aleksandrian kokoelmat, siirsi Marcus Antonius myöhemmin Pergamonin kirjaston kokoelmat Aleksandriaan, suurieleisenä lahjana puolisolleen, Egyptin kuningatar Kleopatra VII:lle.

Nykyään pelkästään Satakirjastojen kokoelmissa on noin 2 miljoonaa nidettä, eli kokoelmamme on kolme kertaa mahtavampi kuin antiikin suuren ihmeen. Henkien taistossa Suomi olisi jyrännyt Aleksandrian 6-0. Mutta ehkä meillä olisi heiltä opittavaa suhtautumisessa tietoon ja sivistykseen. Ehkäpä Ptolemaios voisi opettaa meille osan siitä ylpeydestä ja kunnioituksesta, millä hän ja hänen aikalaisensa kirjastoon suhtautuivat. Valtaosalle maailman ihmisistä ei kirjasto vieläkään ole itsestäänselvyys, vaikka meille se näyttäytyy arkipäiväisenä. Joskus tekee hyvää miettiä sitä, kuinka etuoikeutettuja itse asiassa olemmekaan, ja mikä voimannäyte toimiva kirjastolaitos on. Onko kirjastolaitos vielä nykypäivänäkin yksi kansakunnan suuruuden mitta? Miksei olisi?