perjantai 27. heinäkuuta 2012

Hiukan meluisampi päivä


Kirjastomelu on demokratian vihollinen, väitti taannoin Helsingin Sanomien lukijapalstalla eräs kirjoitus. Perusteena käytettiin sitä, että rikas voi hankkia kotiinsa kirjoja ja lukea niitä rauhassa, mutta köyhä joutuu käyttämään kirjastoa, ja mikäli siellä melutaan, ei pysty niihin keskittymään. Kirjoittajalle ei ilmeisesti tullut mieleen, että köyhäkin voi lainata kirjan kotiinsa ja lukea siellä rauhassa.

Noh, kyllähän minä kirjoittajan huolen toisaalta ymmärrän. Viime vuosina kaikki suuret kirjastostrategiat ovat korostaneet, että kirjastossa pitää tapahtua: sen tulee olla ihmisten kohtauspaikka, olohuone ja viihdekeskus. Varsin perusteltua on väittää, että siellä, missä ihmiset kohtaavat, syntyy puhetta ja hälinää ja liikettä. Kirjasto ei enää ole vanhanajan kirjavarasto, jossa hiivitään sukkasillaan, vaan se tarjoaa paljon kaikenlaista muutakin toimintaa ja palvelua. Niille, jotka hakevat lukurauhaa, suuntaus on ymmärrettävästi huono.

Rauman pääkirjastossa on lukurauhaa tahtovat otettu huomioon, sillä täällä on yläkerrassa tarkoitukseen pyhitetty hiljainen lukusali, joka etenkin pääsykoeaikaan täyttyy pänttääjistä. Läheskään kaikissa kirjastoissa tällaista hiljaista huonetta ei kuitenkaan ole, ja koska erilaisten tapahtumien määrä kasvaa, kasvaa myös ääni. Toisaalta: kyllähän kirjasto varmaan siltikin on kirkon jälkeen hiljaisin julkinen tila, eivätkä täällä raikaa taustamusiikki ja kuulutukset : ”Nyt on Puhdistusta tullut taas pikalainahyllyyn! Palvelun tarjosi Rauman kaupunginkirjasto! Ol ningon gotonas! Rauma: tul tän, mnää tääl jo olengi!” Onneksi.

Tänään on kuitenkin ehkä tavallista meluisampi päivä. Katselen tästä kanaalinvarren pyörätiellä kulkevia ihmisiä; jokainen kääntää ohi mennessään päänsä kohti kirjastoa. Joku pysähtyy ottamaan kuvia. Kaunis rakennushan tämä on, mutta ehkä huomio kuitenkin johtuu noista lampaista ja sisäpihalla olevista kymmenistä ihmisistä. Juu-u, luit oikein. Meillä on neljä kilttiä kirjastolammasta tuossa sisäpihan nurmikolla aitauksessa, ja ne toimivat sisäänheittäjinä nuorisotoimen järjestämään koko päivän kestävään myynti- ja lastentapahtumaan. Hyvin tuntuu toimivan, kun sääkin suosii. Sisäpihalla paistetaan munkkeja, kaahataan polkuautolla, kahvitellaan ja jos siltä tuntuu, saa edullisesti maalauttaa kasvonsakin. Mikä voisikaan enemmän piristää hellepäivää!

Neljä kirjastolammasta viihtyvät paikalla koko päivän, mutta niiden kaveri, Mauri Kunnaksen tunnetuksi tekemä Herra Hakkarainen, on tänään sen verran kiireinen, että ehtii poikkeamaan paikalla vain 4 kertaa. Nythän on Unikeon päivä, ja koska Hakkarainen on unikeko jos kuka, on hänellä tänään kovasti kysyntää. Rauman kaupunkikin kyllä sai oman unikekonsa aamulla, kun kaupunginjohtajan sihteeri Sirpa Liukkonen kasteltiin lasten toimesta suihkulähteessä juhlallisin menoin. Eivät sentään kanaaliin heittäneet.

Kirjaston sisäpihalle on jo pitkään koetettu keksiä jotain käyttöä. Arkkitehti sen varmaan suunnitteli kirjaston oleskelualueeksi, mutta siihen käyttöön se ei käytännössä koskaan tullut. Alueen valvonta oli liian vaikeaa. Cafe Käpälän alettua toimintansa, on kauniina kesäpäivinä päässyt pullakahveille ulos terassille, mutta Unikeonpäivä on ensimmäinen tapahtuma, johon sisäpiha on valjastettu kokonaan. Nyt se on siinä käytössä missä pitääkin. Kaikesta toiminnasta, lampaista ja lasten huudoista huolimatta kirjaston sisällä on melkoisen hiljaista edelleen. Ja jos jotain ääntä sisälle kantautuisikin, eivät lasten iloiset huudot varmaan häiritse kaikkein synkintäkään murjottajaa ja kirjastopuritaania. Ei näin kauniina päivänä, Pitsiviikon perjantaina. Nautitaan kesästä, kun se täällä vihdoin on. Kyllä se syksy pian saapuu ja sitten on hiljaisempaa.

tiistai 17. heinäkuuta 2012

Lomaltapaluuajatuksia


Sanovat, ettei loma ole ollut tarpeeksi pitkä ja rentouttava, mikäli töihin palatessaan muistaa tietokoneensa salasanan. Tällä perusteella oma kuukauden lomani oli tarpeeksi rentouttava, sillä sekä tietokoneen, että henkilöstöhallinnon ohjelman salasana meni ensi yrittämällä väärin. Onneksi olin merkinnyt molemmat muistiin.

Siitä se taas alkoi, paluu arkeen. Startin piti tietysti olla kevyt, ettei tule liian kovaa shokkireaktiota, joten työpäivä alkoi lomaltapaluukahveilla muiden kohtalontovereiden seurassa. Sitten varovasti tunnustellen kohti yläkertaa ja omaa työhuonetta. Kirjasto oli edelleen pystyssä ja Juicen sanoja lainatakseni ”Minua ilmankin hommani näyttävät hoituneen”, ja tästä osastonjohtajille kiitos. Kesällä lomien vuoksi tuurausjärjestelmien pitää toimia. Vaikka asiakkaita on kesällä vähemmän, on työntekijöitäkin vähemmän, jolloin ei lomalaisten lisäksi tarvita kuin pari sairauspoissaoloa, niin alkaakin taas olla kiire.

Uudet (joskin vanhat tutut) kesätyöntekijät olivat saapuneet, uusia näyttelyitä pystytetty ja lainausluvutkin olivat edelleen nousussa viime vuodesta, jolloin ne taas olivat nousussa edellisestä vuodesta. Kahvila aulassa pyöri kuten ennenkin ja melko hätäisesti Eino Leinon päiväksi buukattu porilaisten runonlausujien ja muusikoiden esitys oli osoittautunut yleisömenestykseksi. Ei hassumpaa. Sähköpostissa odotti 246 meilin joukossa pyyntö saada käyttää pääkirjaston kuvaa ennen syksyä ilmestyvän englanninkielisen, kirjastojen tilahistoriasta kertovan kirjan kannessa. ”Kuva teidän uusimmasta upeasta kirjastosta”, oli tarkka sanamuoto.

Sitten aletaankin vääntää puolivuotisraporttia ja elokuun loppuun mennessä pitää olla ensi vuoden budjettikin suunniteltuna ja anottuna. Tietyt asiat tulevat aina tiettyyn aikaan vuodesta, syksyllä on kiireisintä.

Mutta jotenkin nopeasti se loma vaan meni. Yksi viikko flunssassa, yksi viikko mökillä, hiukan lähialuematkailua, autojen ronkkimista ja puutarhan ihmettelyä. Piti tehdä kyllä paljon muutakin, mutta ei vaan ehtinyt, viitsinyt eikä jaksanut. Pidettiin sadetta, sisätiloissa. Onneksi juhannuksena paistoi sen verran aurinko, että käsivarteni ehdin polttaa.

Yhden kirjankin ehdin lukea. Marko Hautalan ”Torajyvät” on ihan mukavasti toimiva, lähinnä kauhujännäriksi laskettava kertomus syrjäiseen saaristoon 1600-luvulla haaksirikkoutuneen noidan synnyttämästä kultista, jonka perinteet ovat yhä edelleen elossa eristäytyneellä saarella. Ja viattomat kaupunkilaiset tietysti saavat kärsiä, kuten tapana on. Olen lukenut Hautalan pari edellistäkin teosta ja homma toimii hyvin. Hautalan edellinen teos, 2009 ilmestynyt, mielisairaalaan sijoittuva ”Käärinliinat”, voitti Kalevi Jäntin kirjallisuuspalkinnon.

Torajyvien juoni rullaa uskottavasti, eikä lopun koukku lässäytä fiilistä. Henkilöhahmoissakin on jonkinlaista syvyyttä ja asioita maltetaan taustoittaa, mikä ei lajityypissä ole tavanomaista. Menneitten ja nykyisten tapahtumien seuraaminen rinnakkain antaa juoneen vaihtelua, eikä arkipäivään iskevä yliluonnollisuuden tuntu ehkä kuitenkaan ole yliluonnollisuutta. Enemmänkin Hautala operoi arkielämän ahdistusten ja pelkojen kanssa, vaikka viitekehys vaikuttaa yliluonnolliselta.

Tosin pitää sanoa, että hahmottelin lähes samanlaisen tarinan päässäni jo melkein 20 vuotta sitten. Vaikka oma stoorini tapahtuikin ihan toisenlaisessa ympäristössä ja toisin motiivein (ja hieman reippaammin puhtaan kauhun puolelle sijoittuen), se sisälsi useamman aivan samanlaisen kohtauksen. Oikein ihmetytti tämä asia, mutta kaipa se vaan johtuu siitä, että ”kaupunkilaiset Suomen syrjäseutujen kylähullujen armoilla” –kauhuteemasta tulee väkisinkin tapahtumiltaan rajattu kertomus. No, toiset vaan miettii ja toiset kirjoittaa!