perjantai 31. elokuuta 2012

Muistot

Tuskin mikään pysäyttää työelämässä kovemmin kuin työtoverin ja ystävän kuolema. Ihminen, jonka kanssa olet tehnyt töitä vuosia ja vuosikymmeniä, ei yhtäkkiä enää tulekaan töihin. Ei istu tiskin takana asiakkaita palvelemassa, ei naura kanssasi kahvitauolla, ei kuuntele huoliasi, ei auta jossain hankalassa työtehtävässä. Häntä ei enää ole.

Pyynpään lähikirjaston pitkäaikainen työntekijä, kirjastovirkailija Pirjo Mattila nukkui tällä viikolla pois nopeasti edenneen sairauden väsyttämänä. Loppu tuli niin äkkiä, ettei oikein kukaan ehtinyt siihen varautua: miten on mahdollista, että vielä kesällä töissä ollut työkaveri menehtyy vain muutamia viikkoja diagnoosinsa jälkeen? Niin pieniltä tuntuneiden oireiden jälkeen? Kaikki kävi niin nopeasti, ettei edes tieto sairaudesta ollut ehtinyt tavoittaa kaikkia, kun suruviesti tuotiin pääkirjastoon tiistai-iltapäivänä.

Itse en tuntenut Pirjoa kovinkaan hyvin. Pyynpään kirjaston kolmen hengen porukka oli niin hyvin hitsautunut yhteen, että kirjasto tuntui pyörivän täysin omillaan. Vierailin paikalla pari kertaa vuodessa, koska enempää ei tarvinnut. Työt hoituivat ja asiat olivat kunnossa. Ei tarvittu edes sijaisia, kesäisinkään. Olen jutellut Pirjon kanssa vain pari kertaa kahden kesken. Muistan hänet kirjaston retkiltä ja pikkujouluista. Hän vaikutti iloiselta ja rempseältä luonteelta. Muistan Pyynpään kirjaston johtajan Pirjo Jokelan 50v-syntymäpäiväjuhlat, ja Pirjo M:n ja Susannan esittämän hauskan lauluesityksen. Muistan Pirjo Mattilan viitan, jota hän kuulemma usein käytti. Se on varmaan jäänyt mieleeni jostain valokuvasta.

Viime lauantaina olin Tukholmassa veljeni vauvan nimenantojuhlassa. Katselin sängyssään hapuilevaa kuukauden ikäistä lasta ja ajattelin luonnon kiertokulkua: kuinka toisia rakkaita menee, toisia tulee, ja kuinka onni ja suru elämässä vaihtelevat. Ne kuuluvat elämään; oikeastaan niistä koko elämä muodostuu. Onnen ja surun hetket, menetykset ja saamiset. Kaikesta jää muistot, joiden avulla sekin pysyy elossa, joka on täältä lähtenyt.

Miten hauraalta elämä tuntuukaan
kun on vain rakkaus ja kuolema läsnä…
Ja outoa niin…et hän mennyt on pois.




Pirjo Mattila (1954-2012)
Rauman kirjaston työntekijä vuodesta 1977


perjantai 17. elokuuta 2012

Verkkokalastusta

Muistatko lapsuuden kouluesitelmät? Niitä varten mentiin kirjastoon, lainattiin kauhea määrä tietosanakirjoja ja kirjoitettiin pieni selvitys delfiineistä tai faaraoista. Arvosanaa paransi, mikäli oli hankkinut kalvoja ja kirjoittanut tussilla tärkeitä kohtia tai jopa tehnyt jonkin kaaviokuvan. Tämä kalvo sitten näytettiin piirtoheittimellä koko luokalle. Kalvon päällä oli ruutupaperi, jota siirrettiin alaspäin sitä mukaa, kun esitys eteni ja päästiin seuraavaan aiheeseen.

Esitelmä oli melkein kuin laulukoe: jännityksen aihe, joka sai sydämen takomaan jo viikkoa aikaisemmin, ja jonka päivämäärä oli sovittu jo lukukauden alussa ja hehkui mielessä kuin aivojen pintaan poltettuna. Joka päivä se läheni.

Itse tein esitelmän mm. akvaarionhoidosta (isä piirsi kalvoihin suosituimpien kalojen kuvia lisäarvoa tuottamaan), inkoista ja Arvo Ylpöstä. Lukiossa sitten piti vetää vähän överiksi, kun saimme tehtäväksi pitää palopuheen jonkin asian puolesta, ja keksin aiheekseni ”hauskasti” Olut ruokajuomaksi lukioon!
Aihe oli kyllä kattavasti käyty läpi ja sisälsi useita hyviä perusteluita, alkaen kevytmaitoa alhaisemmista kaloreista ja työilmapiirin parantumisesta, ja päättyen olutfirmojen mahdollisiin sponsorointisopimuksiin (Koffilla kymppejä! Lapin Kulta: kuuden ällän olut!) ja tästä seuraavaan taloudelliseen hyötyyn. Olin aikaani edellä, ja esittelin lisäksi opiskelijoiden kannustinjärjestelmän, jossa lukion ekaluokkalaiset saisivat ykköstä, tokaluokkalaiset keskiolutta ja kolmoset nelosta. Onneksi opettajalla riitti huumorintajua ja tuosta esityksestä taisi tulla peräti täysi 10.

Nettiä ei ollut, joten kaikki tieto piti hakea kirjoista, ja kaikki kirjat olivat kirjastossa. Nykyään on toisin: kirjoitetaan Googlen ruutuun Arvo Ylppö, ja kopsataan Wikipediasta elämäkerta tiiviissä paketissa. Vähän sanajärjestystä muokkaamalla esitelmä syntyy muutamassa minuutissa. Kalvoja ei varmaankaan käytetä, vaan luodaan Power Pointilla osaava vaikutelma. Esitys sentään on pidettävä itse, joten ihan helpolla ei nykyäänkään pääse. Aikaisemmin tekstinsä oppi, koska oli joutunut sen itse käsin kirjoittamaan, mutta nykyään täytyy erikseen lukea ja opetella, koska pelkällä copypastella eivät asiat päähän jää.

Sitä ehkä harvempi tulee ajatelleeksi, että aina Google ei kerro koko totuutta. Google kertoo sen, mistä sille maksetaan. Ylimmäiseksi linkiksi ei tulekaan paras tietolähde, vaan linkki, jonka näkymisestä sen tuottaja on Googlelle eniten maksanut. Välttämättä ko. linkki ei liity haettavaan asiaan mitenkään. Jos pitää lähteä Wikipedian ja suppeiden elämäkertatietojen ulkopuolelle, ei oikeanlaisen tiedon löytäminen olekaan välttämättä helppoa. Sata ensimmäistä linkkiä vie umpikujiin ja ympyrää kiertämään ja pahimmassa tapauksessa hautaavat ruudut pop-uppeihin ja ujuttavat koneellesi viruksia.

Virginian yliopiston media- ja oikeustieteen professori Siva Vaidhyanathan kertoikin haastattelussa, että pitää ”googlettumista” internetin ja vapaan tiedonvälityksen suurimpana uhkana. Yksittäinen kaupallinen yritys omistaa välineet ja mahdollisuuden kontrolloida valtaosaa netissä haettavasta tiedosta. Perinteisen tiedonhaun lisäksi Google jyllää kartoissa (Google Maps, Google Street View), sähköpostissa (Gmail) ja viihteessä (YouTube), ja kaikkea tätä voi pyörittää Googlen nettiselaimen kautta.

Kaikki on olevinaan ilmaista, nopeaa ja kätevää, mutta pohjimmainen tarkoitus on tutkia ja manipuloida netinkäyttäjien käyttäytymistä, jotta mainostajat saisivat katetta rahoilleen. Google saa rahansa mainostajilta, jotka maksavat sille sitä enemmän, mitä enemmän ihmiset osuvat heidän sivuilleen, ja ostavat heidän tuotteitaan. Tämä on se pohjimmainen bisnesidea, eikä suinkaan ilmainen ja luotettava tiedonvälitys. Google antaa tietoa MAINOSTAJILLE, ei käyttäjille. Käyttäjien saaman tiedon taas tuottavat pääasiassa käyttäjät itse, ilmaiseksi, kuka milläkin kompetenssilla, luotettavuudella ja tarkoituksella.

Professorilla oli unelma: tietoverkko, joka hyödyttää koko maailmaa, eikä vain yhtä kaupallista yritystä. Hän haluaisi perustaa projektin, jossa kaikki maailman tieto kootaan sähköiseksi tietovarannoksi, jonka luovat tietojenkäsittelyn ja web-suunnittelun ammattilaiset ja jonka pohjana ovat kirjastot. Tietovaranto, jossa parhaat tiedot tulevat kärkeen, vaihtoehdot hyväksytään ja jossa tiedon laatu on ratkaiseva tekijä, eivätkä kaupalliset tai poliittiset intressit pääse vaikuttamaan tiedonvälitykseen. Jonkinlainen ammattilais-wikipedia siis, mutta vielä laajemmassa mittakaavassa.

Hän veikkasi, ettei sellaista ole näköpiirissä, koska googlettuminen on edennyt jo liian pitkälle ja kutistanut ja supistanut verkon. Lisäksi sensuuri nostaa päätään milloin missäkin päin maailmaa ja rajaa mahdollisuuksia entisestään. Verkko on kierretty solmuun, ja vain pieni, tarkoin rajattu saalis nousee sieltä pyytäjän veneeseen. Koko meren antimista meillä ei ole tietoakaan.

Mutta: "Meidän pitää ponnistella kohti yhteistä untamme. Se on arvokas tavoite."