maanantai 23. joulukuuta 2013

Kirja & karkkia

”No ostat jonkun kirjan ja karkkia”, on meidän perheemme perinteinen lentävä lause jonkun tuskaillessa joululahjaideoiden perään. Perussettiä, mutta toisaalta lahja, joka on aina riittävä. Lahjoja on nimittäin ainakin kahdenlaisia: toiset lahjat täyttävät jonkun tulevan tarpeen, toiset lahjat vain saavat tylsät joulupäivät kulumaan. Kirja & karkki –lahjoja tarvitaan, koska niiden parissa kuluvat aatonjälkeiset laiskanpulskeat päivät. Luen käytännössä joka joulu yhden tai pari lahjakirjaa. Ei ole muuta tekemistä, ja miksi edes pitäisi olla? Mikä sen parempaa kuin saada vain olla, kerrankin.

Joulunaika on kirjamyynnin suurinta sesonkia. Viime vuonna kirjojen joulumyynti teki ennätyksen, ja tuskin tänäkään vuonna kauaksi siitä jäädään. Kirjan asema lahjana on säilynyt elektroniikan puristuksessakin vahvana. Kirjan suosio perustuu sen henkilökohtaisuuteen, arvokkuuteen ja ostamisen helppouteen, kertoo Kirjakauppaliiton tiedote.

Itse lisään listaan myös sen tosiseikan, että kirja on suorakulmaisena esineenä helppo paketoida. Tämmöisen vähemmän askarteluhenkisen mämmikouran mielestä kun lahjojen paketointi saattaa olla lähes yhtä kova urakka, kuin niiden hankinta. Siinä kuluu teippiä ja yksi ja toinenkin rulla paperia, ennen kuin lahjat ovat peittyneet kääröihin. Hikeä pukkaa, eikä lahjanaru käherry niin kuin pitäisi. Liioittelematta voi sanoa, että lahjat on lämmollä annettu.

Tästä joulusta odotetaan erilaisten tablettitietokoneiden ja älypuhelinten riemujuhlaa, ja varmasti niitä kääritäänkin paketteihin oikein urakalla. Monella jo onkin jonkinlainen lukulaite, johon voi myös ladata e-kirjoja. Mahtaako silti kovinkaan moni saada lahjaksi e-kirjaa? Sisältöhän toki kirjassa tärkein asia on, mutta jotenkin vaan tuntuu vähän haljulta lahjalta semmoinen, että kaivaa paketista jonkun latausetusetelin e-kirjakauppaan, tai huomaa tonttujen yön aikana ladanneen omaan lukulaitteeseen uuden kirjan.

En tiedä teistä, voin olla omituinen, mutta minusta painetussa kirjassa on paljon enemmän LAHJAA, kuin pelkässä tiedostossa. Sen voi paketoida ja paketista avata, pitää kädessä, lukea ja pistää hyllyyn. Kyse ei ole aina järkevyydestä, vaan paljon myös tunteista. Ihmiset hankkivat tavaroita tunteella. Lahjat erityisesti ovat tunneasioita. Järkevät lahjat tuppaavat usein olemaan myös tylsiä. Ei se vaimokaan kuulemma halua uutta vatkainta joululahjaksi, vaikka olisikin valittanut, että vanha on huono. Sen on todistanut moni järkevä ja yllättynyt aviomies.

Millainen sitten on hyvä joulukirja, ja miten se pitäisi valita? Jouluruuhkaisissa marketeissa kirjallisuuden kärki näyttää erittäin kapealta: samat parikymmentä suosikkia ovat esillä jokaisessa. Ei ole yksi eikä kaksi joulua, kun eri paketeista on kaivettu sama kirja, ja sehän ei ole toivottava tilanne.

Erityisesti silloin lahjakirjan valinta on hankalaa, jos suku koostuu himolukijoista tai muuten kirjallisuuden kanssa tekemisissä olevista. Voi olla melko turhaa laittaa pakettiin Finlandia-voittajaa varmistamatta asiaa edeltä käsin. ”Joo, tää on ihan kiva… luin sen syksyllä”-kommenttia ei kukaan halua kuulla lahjansaajan suusta paketin aukaisun jälkeen. Toisaalta tarkkojen lahjalistojen toteuttaminenkin vie jotain joulun jännityksestä pois.

Jollain konstilla pitäisi siis jo joskus edellisenä kesänä vaivihkaa urkkia selville lahjansaajan lukutottumuksia ja selvittää, mitä hän on lukenut ja mitä ei. Joskus se onnistuukin: toissakeväänä pääkirjastossa vieraili raumalaissyntyinen kirjailija Jukka-Pekka Palviainen, jolta haastattelun jälkeen ostin pari signeerattua teosta, ajatellen niitä lahjaksi äidilleni, joka lukee erittäin paljon. Kirjailijavierailusta kertoessani oli helppo urkkia tieto, ettei kirjailija ollut hänelle lainkaan tuttu, ja niinpä edulliset teokset päätyivät osaksi ”kirja & karkkia”-pakettia. Parasta oli se, että äiti ihastui ikihyviksi Palviaisen tyyliin ja pian oli lainannut ja lukenut koko hänen tuotantonsa. Aina ei hyvän lahjakirjan tarvitse olla myyntilistojen TOP-10:ssä.

Hyvää joulua!

keskiviikko 4. joulukuuta 2013

Pysäyttäviä (ja hidastavia) liikennekokemuksia

Kansankanavat ja muut tekstaripalstat eivät oikein koskaan ole olleet minun juttuni; lähinnä silmäilen niitä myötähäpeään sekoittuneen huvittuneisuuden vallassa. Ihmiset raivoavat milloin tupakantumpeista ulko-ovien edessä, milloin naapurin vieraista. Olen ihmetellyt, kuka noita viestejä jaksaa lähettää. Seiska-lehdessä on/oli palsta, jonne sai lähettää terveisiä julkkiksille. Olin joskus muinoin saanut parin numeron näytetilauksen lehdestä ja naureskelin ystävälleni, että kuka ääliö tuonnekin kirjoittelee jollekin ismolaitiloille hirveän tosissaan. Ystävä vastasi, että itse asiassa hänen äitinsä kirjoitti just viime numeroon. Vähentelin sitten naureskelua hieman.

Mutta mitäpä se tämä blogikirjoittelukaan usein muuta on, kuin eräänlainen oma kansankanava. Vähän pidempää höpinää vain. Tänä aamuna olisi kyllä tehnyt mieli laittaa viesti Uuteen Raumaan; sen verran otti päähän. Kehittelin jo työmatkalla seuraavanlaisen viestin:

”Vihje: jos tiellä perässäsi on 3 rekkaa ja kilometrin pituinen jono, ajat liian hitaasti. Väistä silloin bussipysäkille, ja päästä rajoitusten mukaan ajavat ohi. Jos yli 60 km/h tuntuu pelottavalta, älä lähde liikenteeseen lainkaan. Nimim.: "Tontut jo liikkeellä?"”

Köröttelin vähintäänkin 5 kilometriä jonossa, joka eteni tasan kuuttakymppiä kahdeksankympin alueella. Jonon edessä näkyi valkoinen pieni auto, sen perässä 3 rekkaa, sitten kaksi henkilöautoa, minä, neljäs rekka ja sen taakse en enää erottanut, mutta varmaan jono edelleen jatkui. Kärjillä ajanut auto ei tehnyt elettäkään väistääkseen edes pientareelle, vaan körötteli tasaisen tappavaa kuuttakymppiä Turajärveltä Lappiin asti. Oli kenties körötellyt jo paljon kauempaa. Lapin kirkonkylää edeltävässä mäessä kaksi rekoista onnistui pääsemään sankarin ohi, ja kolmas väläytteli pitkiä, kunnes kuski tajusi vihdoin ja viimein pysähtyä tien sivuun.

Olin mielessäni tuominnut mopoauton paholaisen keksinnöksi ja siunaillut, miksei nuorison järki riitä tajuamaan, että siihen taustapeiliin voisi vilkuilla edes kerran vartissa, mutta ajokin ohittaessani jouduin toteamaan, että olin haukkunut väärää puuta: ihan tavallinen Focus se oli, eikä mikään mopoauto. Tie oli sula ja näkyvyys niin hyvä kuin se nyt aamuhämärissä on, mutta vauhti ei yltänyt kuudenkympin yli kertaakaan. Liekö sitten unohdettu vaihtaa vaihteita, vai mikä oli?

Tämmöisen, sinänsä pikkuisen asian vuoksi toistakymmentä ihmistä kiristeli hampaitaan ja tientukosta selvittyä alkoi kauhea kaahailu, kun kaikki yrittivät kiriä jonon ja rekkojen ohi ja ehtiä työpaikoilleen ajoissa. Hitaalla vauhdillaan kuski aiheutti paljon enemmän vaaratilanteita, kuin jos hän olisi ajanut koko reissun satasta. Niin se vain on, vaikka ylinopeus on kiellettyä ja alinopeus tietääkseni ei. Työpaikalle ehtiminen ei ole elämän ja kuoleman kysymys, mutta sellainen ihminen vain on. Ei se usko vaaraa, ennen kuin näkee.

Ehdin viimeisellä minuutilla töihin liukuman puitteissa ja vähän myöhemmin juttelin osastonjohtajan kanssa, joka oli vielä enemmän myöhässä. Syy oli hyvä: Laitilassa 8-tiellä oli ollut paha kolari, mikä oli jumittanut liikenteen 45 minuutiksi. Täysin romuttuneet autot olivat ojassa ja autonpalasia ympäri tietä. Lopulta ambulanssi lähti valoja vilkuttamatta ja liikenne pääsi jatkumaan. Kukaan ei varmaankaan kaahaillut. Enkä minä taida laittaakaan sitä viestiä lehteen.