perjantai 25. toukokuuta 2012

Opin avaimet

Taas tein sen. Vaikka viimeksi vannoin, että koskaan en enää tee. Että muistan, pidän huolen. Otan ne heti, enkä jää puuhaamaan muuta. Varmistan, ennen kuin lyön oven kiinni. Varmistan, etteivät avaimet ole sisällä.

Mutta siellä ne taas ovat, auton virtalukossa. Auto on kirjaston pihassa ja auton ovet ovat lukossa. Olisiko noin kymmenes kerta? Taisi olla loppusyksyä, kun viimeksi lukitsin itseni ulos, ja auto jäi Teatteriaukiolle. Puolentoista tunnin päästä olisi pitänyt olla Porissa. En ehtinyt. Silloin taas vannoin, että tästä lähin muistan. Heti kun lukkoseppä saa oven auki, vaihdan vara-avaimen toiseen avainnippuun. Ja vaihdoinkin.

Mutta pari kuukautta sitten ostin taas uuden autonromun, jonka avaimet olivat kaikki samassa nipussa. En muistanut vaihtaa vara-avainta toiseen nippuun ja tänä aamuna se sitten kostautui. Nyt odottelen lukkoseppää. Olen tehnyt tämän lähes kaikkien omistamieni autojen kanssa ja olen omistanut aika monta autoa. En koskaan opi.

Toisaalta olen saanut opetella autoon murtautumista jälkiä jättämättä. Se on nuorten miesten maailmassa ihailtu taito. Aikaisemmin minulla oli pari Rellua, joiden ovet opin avaamaan lasintiivisteen välistä koukulla. Mitsubishin ovetkin aukenivat, vaikka silloin ekalla kerralla, 2000-luvun alussa Turussa, tarvittiin ohi kulkeneen alan miehen avustusta. Löin ovet lukkoon jätettyäni auton jalkakäytävälle tehtyyn 5 minuutin pika-asiointiparkkiruutuun. Tietysti keskellä iltapäiväruuhkaa. Eipä tarvinnut yksin ihmetellä, kun ohi virtasi jatkuva jalankulkijoiden virta.

Karun näköinen jannu huomasi silloin lopulta ahdinkoni, ja haki murtoraudan kotoaan. Ei edes maksua huolinut. Kunnon kansalaiset sen sijaan kävelivät kaulukset pystyssä ohi. Useimmat eivät vilkaisseetkaan, kun tuulilasinpyyhkijän sulan metallilistasta vääntämälläni koukulla ronkin ikkunanrakoa. Joku ehkä hiukan kyräili autoani väistäessään; en totta puhuen jäänyt reaktioita tarkkailemaan. Joltakulta pyysin apua, mutta tämä vain kiihdytti askeliaan. Tilanne oli lievästi sanoen kiusallinen.

Kävin vieressä olleen hotellin vastaanotossa kertomassa murheistani, ja sainkin yhden miehen yrittämään aukaisua. Ei se onnistunut, kun ei ollut hänelläkään oikeaa tatsia ja kokemusta. Poliisillekin soitin, mutta he eivät ehtineet tulla paikalle. Sanoivat, että soita lukkosepälle. En tahtonut laittaa kahden viikon ruokarahaa oven aukaisemiseen, enkä soittanut. Oven aukaisu olisi maksanut enemmän kuin olin koko Mitsusta maksanut.

Ja sitten tämä avulias kaapin kokoinen sänkinaamainen mies tuli luokseni pyytämättä ja sanoi: ”ei se tolla tavalla onnistu, mä haen raudan kotoa”, ja vartin päästä tuli takaisin ja 10 sekunnissa avasi oven. Myöhemmin sitten tein samanlaisen koukun ja harjoittelin asiaa kotona, ja useamman kerran taidoista oli hyötyä. Kun on tämä sama pää kesät talvet.

Sisälle jääneet avaimet olivatkin itse asiassa avaimia uuden oppimiseen, mikäli näin ontuvaa kielikuvaa sopii käyttää. Kun oikein psyykkaa itseään, pystyy kenties hivenen vähentämään tapahtuneen aiheuttamaa harmistusta. Mutta kovasti on yritettävä.

Jos tässä nyt jotain kohottavaa pitäisi keksiä blogin lopuksi, niin listaan kaksi asiaa: a) maailmassa on avuliaita ihmisiä, b) tekemällä oppii, ja uudet yllättävät tilanteet auttavat oppimaan uutta. Mutta toisaalta c) vahingosta ei viisastu ja d) tyhmyydestä aina sakotetaan.

Lukkoseppä lupasi soittaa ”tänään”, vielä ei ole soitellut. Syömäänkin pitäisi mennä. Odottelen. Työpäivä ilman ruokaa tuntuu tällä hetkellä ihan oikeutetulta rangaistukselta.

perjantai 11. toukokuuta 2012

Aika aikaa kutakin

Taas pitäisi kirjoittaa blogi, mutta ei oikein ole aikaa. Aikaa on aina vähän, se on ihan lopussa suorastaan. Se valuu hyppysistä kuin hiekka, kauhean nopeasti, eikä uutta aikaa tule.

Länsimainen aikakäsitys on sellainen. Meille annetaan syntyessämme kourallinen aikaa, joka pikkuhiljaa alkaa valua sormien välistä ja vähenee. Joillekin on annettu vähän suurempi kourallinen kuin toisille, mutta kukaan ei pysty ajan valumista estämään, ja eräänä päivänä kädet ovat tyhjiä ja aika lopussa.

Tulevat ajat ovat edessäpäin. Katsomme tulevaisuuteen; kuka enemmän, kuka vähemmän leuka pystyssä. Näemme horisontin, kuvittelemme ainakin, ja horisontissa päämäärän. Ja päämäärää kohti askellamme eteenpäin. Taikka soudamme ajan virrassa, mutta myötävirtaan… ehkäpä emme souda, vaan paremminkin ajelehdimme. Airot ovat jääneet rannalle, eikä takaisin päin pääse, vaikka kuinka yrittäisi kämmenillä huovata.

Olemme aina ajatelleet näin. Siksi onkin mielenkiintoista ja ajatuksia herättävää kuulla, että maailmassa on erilaisiakin aikakäsityksiä. Afrikassa ajan katsotaan kasvavan, mitä pidemmälle elämä etenee. Se ei vähene, vaan sitä tulee lisää. Alussa on tyhjät kourat, ja jokainen eletty päivä pudottaa niihin hiekanjyvän: muiston koetusta, uuden päivän. Olemme saaneet aikaa. Ja jonain päivänä kädet ovat täynnä, eikä enempää mahdu.

Tulevaisuus puolestaan on selän takana. Koskaan ei voi tietää, mitä se tuo. Ihminenhän näkee vain menneen, ei tulevaa. Kun tarkemmin miettii, idea on aivan looginen ja yksinkertaisuudessaan ällistyttävän itsestään selvä. Afrikkalaisen aikakäsityksen mukaan jokainen päivä on jostain saatu lisäaika, länsimaisen mielestä jokainen päivä vie aikaa pois.

Miten erilaiset aikakäsitykset vaikuttavat elämään? Kannattaako suunnitella tulevaa ja tähdätä jonnekin, jos ei kuitenkaan näe eteensä, vaan peruuttelee kohti kohtaloaan selkä edellä? Voi olla, että pitkäjänteinen suunnittelu on enemmän länsimaisen kulttuurin heiniä. Me asetamme tavoitteita ja viisivuotissuunnitelmia. Selvitykset, mietinnöt ja sopimukset tähtäävät aina tulevaan, ennustavat ja ennakoivat sitä. Miettivät, mitä tulevaisuudessa tapahtuu. Se on tehokkaampaa, tuottavampaa. Se varautuu olosuhteiden muutoksiin ja muuttaa itse niitä. Uskottelee ainakin muuttavansa.

Me elämme aina tulevaisuudessa. Ajatuksemme ovat tavoitteissa, eivät nykyhetkessä. Me emme osaa ottaa uutta päivää ihmeellisenä ja ainutkertaisena lahjana, vaan uskomme, että kourissamme on vielä hiekkaa kukkuroittain. Uskomme, että se on meidän oikeutemme, meidän hiekkaamme, jota ei saa viedä pois ja joka ei saa loppua kesken. Me ärrymme ja suremme, kun päiviä kuluu, ja vaikka uskottelemme, että hiekkaa riittää, tiedämme, että joskus koura on tyhjä. Masennumme, kun tajuamme sen lopulta, ja tulevaa surressamme unohdamme nykyisyyden.

Malawissa keskimääräinen elinajanodote on alle 40 vuotta. Heidän kourallisensa on hyvin pieni länsimaisittain ajatellen. Kurjuutta piisaa, köyhyyttä ja tauteja. Periaatteessa aivan karmeaa elämää. Mutta ihmiset hymyilevät, näin kerrotaan. Koska tänäkin päivänä on saanut yhden päivän lisää elämään. Se voi olla viimeinen, mutta hei; tänään ollaan elossa. Pistetään tanssiksi, kun kerran siltä tuntuu. Kun elää jatkuvasti lisäajalla, on iloinen jokaisesta minuutista.

Ja kuin huomaamatta aika riittää vaikka blogiksi asti. Mutta tanssimaan en nyt ala kuitenkaan.