Aika aikaa kutakin

Taas pitäisi kirjoittaa blogi, mutta ei oikein ole aikaa. Aikaa on aina vähän, se on ihan lopussa suorastaan. Se valuu hyppysistä kuin hiekka, kauhean nopeasti, eikä uutta aikaa tule.

Länsimainen aikakäsitys on sellainen. Meille annetaan syntyessämme kourallinen aikaa, joka pikkuhiljaa alkaa valua sormien välistä ja vähenee. Joillekin on annettu vähän suurempi kourallinen kuin toisille, mutta kukaan ei pysty ajan valumista estämään, ja eräänä päivänä kädet ovat tyhjiä ja aika lopussa.

Tulevat ajat ovat edessäpäin. Katsomme tulevaisuuteen; kuka enemmän, kuka vähemmän leuka pystyssä. Näemme horisontin, kuvittelemme ainakin, ja horisontissa päämäärän. Ja päämäärää kohti askellamme eteenpäin. Taikka soudamme ajan virrassa, mutta myötävirtaan… ehkäpä emme souda, vaan paremminkin ajelehdimme. Airot ovat jääneet rannalle, eikä takaisin päin pääse, vaikka kuinka yrittäisi kämmenillä huovata.

Olemme aina ajatelleet näin. Siksi onkin mielenkiintoista ja ajatuksia herättävää kuulla, että maailmassa on erilaisiakin aikakäsityksiä. Afrikassa ajan katsotaan kasvavan, mitä pidemmälle elämä etenee. Se ei vähene, vaan sitä tulee lisää. Alussa on tyhjät kourat, ja jokainen eletty päivä pudottaa niihin hiekanjyvän: muiston koetusta, uuden päivän. Olemme saaneet aikaa. Ja jonain päivänä kädet ovat täynnä, eikä enempää mahdu.

Tulevaisuus puolestaan on selän takana. Koskaan ei voi tietää, mitä se tuo. Ihminenhän näkee vain menneen, ei tulevaa. Kun tarkemmin miettii, idea on aivan looginen ja yksinkertaisuudessaan ällistyttävän itsestään selvä. Afrikkalaisen aikakäsityksen mukaan jokainen päivä on jostain saatu lisäaika, länsimaisen mielestä jokainen päivä vie aikaa pois.

Miten erilaiset aikakäsitykset vaikuttavat elämään? Kannattaako suunnitella tulevaa ja tähdätä jonnekin, jos ei kuitenkaan näe eteensä, vaan peruuttelee kohti kohtaloaan selkä edellä? Voi olla, että pitkäjänteinen suunnittelu on enemmän länsimaisen kulttuurin heiniä. Me asetamme tavoitteita ja viisivuotissuunnitelmia. Selvitykset, mietinnöt ja sopimukset tähtäävät aina tulevaan, ennustavat ja ennakoivat sitä. Miettivät, mitä tulevaisuudessa tapahtuu. Se on tehokkaampaa, tuottavampaa. Se varautuu olosuhteiden muutoksiin ja muuttaa itse niitä. Uskottelee ainakin muuttavansa.

Me elämme aina tulevaisuudessa. Ajatuksemme ovat tavoitteissa, eivät nykyhetkessä. Me emme osaa ottaa uutta päivää ihmeellisenä ja ainutkertaisena lahjana, vaan uskomme, että kourissamme on vielä hiekkaa kukkuroittain. Uskomme, että se on meidän oikeutemme, meidän hiekkaamme, jota ei saa viedä pois ja joka ei saa loppua kesken. Me ärrymme ja suremme, kun päiviä kuluu, ja vaikka uskottelemme, että hiekkaa riittää, tiedämme, että joskus koura on tyhjä. Masennumme, kun tajuamme sen lopulta, ja tulevaa surressamme unohdamme nykyisyyden.

Malawissa keskimääräinen elinajanodote on alle 40 vuotta. Heidän kourallisensa on hyvin pieni länsimaisittain ajatellen. Kurjuutta piisaa, köyhyyttä ja tauteja. Periaatteessa aivan karmeaa elämää. Mutta ihmiset hymyilevät, näin kerrotaan. Koska tänäkin päivänä on saanut yhden päivän lisää elämään. Se voi olla viimeinen, mutta hei; tänään ollaan elossa. Pistetään tanssiksi, kun kerran siltä tuntuu. Kun elää jatkuvasti lisäajalla, on iloinen jokaisesta minuutista.

Ja kuin huomaamatta aika riittää vaikka blogiksi asti. Mutta tanssimaan en nyt ala kuitenkaan.