tiistai 27. joulukuuta 2011

Säiden armoilla

Jos metsässä kaatuu puu, eikä kukaan ole sitä näkemässä, kuuluuko siitä ääni? Kuuluu siitä: ensin terävä räsähdys ja sitten seiniä täräyttävä romahtava ääni. Olen kuullut sen äänen. Heräsin siihen eilen aamulla. Olin vanhempieni luona käymässä Huittisissa, heräsin tuulen kohinaan ja sitten räsähteli ja tömähti. Kuvittelin, että tuuli oli kaatanut jonkun seinän nojalla olevan rakennelman, vaikka tikkaat tai trukkilavakasan (sellaista ei kyllä talon seinustalla ollut). Aivan selvästi joku kuitenkin tuntui osuvan seinään ja tunsin tärähdyksen.

Selvisi kuitenkin, ettei taloa päin ollut kaatunut mitään. Onneksi. Yli 20 metrinen kuusi tekee pahaa jälkeä katolle pudotessaan. Tämä kuusi kuitenkin päätti kaatua talon päädyn suuntaisesti, noin 10 metrin päähän siitä missä nukuin. Vahingot jäivät muutamaan pienempään puuhun, jotka kuusi vei mennessään. Myöhemmin huomattiin tontilla kaatuneen vielä 2 muutakin puuta. Ja sähköt katkesivat.

Päivällä suuntasin kohti Euraa ja tuhon laajuus alkoi selvitä. Kaikkialla näkyi kaatuneita puita, useita raivattiin parhaillaan pois. Huittisten ja Säkylän välisellä tiellä oli paikoin 10 metrin välein tielle kaatuneita kuusia, jotka jo onneksi oli ehditty pätkiä ja raivata tieltä syrjään. Erään talon katolla oli ainakin 5 puuta, yksi pakettiauto oli myös jäänyt kaatuneen puun uhriksi. Silti ihmetytti, kuinka loppujen lopuksi lähes kaikki rakennukset olivat säästyneet vaurioilta. Puita oli nurin tonteilla, mutta en nähnyt kuin pari puun alle jäänyttä taloa. Köyliön Vuorenmaassa harva mäntykangas oli toi mieleen jättiläismäisen ja huolimattoman metsurin taimikonharvennustalkoot: puita oli kaatuneena sikin sokin kaikkialla tien varressa. Polttopuusta ei tule olemaan pulaa lähiviikkoina. Kaatunut katulyhty kaulaili isoa kuusta koulun viereisessä ojassa, katsellen ainoalla silmällään ylös taivaisiin. Säkylän hautausmaalla mies kuvasi aivan valtavaa kuusta, joka nojasi 45 asteen kulmassa muihin puihin. Milläköhän vehkeellä se saataisiin turvallisesti ja paikkoja rikkomatta raivattua?

Puita oli kumossa vielä Eurassakin, mutta Pyhäjärven rannan jäätyä taakse ei tuhoja enää juurikaan näkynyt. Kotona oli kaikki ok; pihalla oli toistakymmentä isoa männynoksaa, ja yksi parimetrinen kaksihaarainen roikkui räystäästä kuin vihreäsiipinen ja kookas enkeli olisi huilannut vatsallaan näkymättömissä katonreunalla, toinen siipi tyhjän päällä roikkuen. Naapurin vesiletkuteline oli kumollaan kaivon päällä. Tuuli oli tuonut roskaa ympäri pihan: löysin kaksi muovikassia, karkkipapereita ja A4:lle tehdyn koulutehtävävastauksen, jossa puhuttiin ”lihakunnon säilyttämisestä”. Jouluvalot repsottivat terassilla sammuneina. Sähköt olivat poikki, olleet ilmeisesti jo jonkin aikaa.

No, ei se mitään, aluksi. Pistin takkaan tulen ja raivailin pihaa. Kämppä oli kylmennyt 15 asteeseen, kun ilmalämpöpumppu oli sammunut. Luojan kiitos ei ollut pakkasta. Ilta alkoi hämärtää, tai hämäräähän tähän aikaa vuodesta on päivälläkin. Hain autotallista otsalampun, kävin talouden toimivat taskulamput läpi ja valkkasin parinkymmenen käytetyn pariston kasasta eniten hengissä olevat lamppuihin. Tänään ostan uusia paristoja. Kynttilöitä ei ollut tullutkaan poltettua vielä tänä talvena, mutta niitä oli kaapeissa yllin kyllin. Kohta istuin pimeässä takkatulen loimottaessa ja 11 kynttilän antaessa lepattavaa, keltaista valoaan. Tällaista se oli ennen vanhaan aina, ajattelin, ja aloin lukemaan joululahjakirjaa otsalamppuni valossa. Kiire hellitti, ei voinut tehdä mitään. Puhelimesta oli akku loppu, vain työpuhelin toimi, muttei silläkään voinut soittaa: tavoittelemaani numeroon ei juuri nyt saatu yhteyttä.

Olisi tuota ehkä jaksanut kauemminkin, mutta pakastimen sisällön kohtalo alkoi harmittaa. Kädet palelivat, eikä extreme-retki enää tuntunutkaan hauskalta. Pimeässä aika tuntui kuluvan hitaasti ja alkoi väsyttää. Otsalamppu painoi päätä. Kahdeksan maissa ajattelin mennä tunniksi nukkumaan. 40 minuutin päästä heräsin ja kuulin, kuinka kuorma-auto peruutti summeri piipittäen talon vierellä. Aina vaan, ihmeen kauan. Hapuilin taskulampun yöpöydältä, ja silloin tajusin, että piipitys tulikin keittiöstä. Pakastin piipitti varoitusta. Sähköt olivat päällä. Ihminen oli taas voittanut luonnon, hetkeksi.

tiistai 13. joulukuuta 2011

Salahevari

Tiedät tulleesi vanhaksi, kun nuoruuden suosikkilevystäsi julkaistaan 25-vuotisjuhlajulkaisu. Mutta ei se mitään, sillä kaikki paitsi henkinen vanheneminen on sallittua. Jotkut asiat vain eivät vanhene, hyvä musiikki esimerkiksi.

Kuinkahan moni ihminen kuuntelee vielä 38-vuotiaana musiikkia, jota kuunteli 12-vuotiaana? Eikö musiikkimaun pitäisi iän myötä kypsyä ja jalostua, kun ymmärtää, mitä on todella hyvä ja oikea musiikki, eikä enää ole lapsellisten laumailmiöiden vietävissä? Minulle ei koskaan käynyt niin. Matkan varrelta kyllä tuli paljon uutta hyvää musiikkia, mutta eivät ne vanhat suosikit mihinkään kadonneet. En koskaan muistele kevyesti häpeilevän naurahduksen säestämänä, että ”silloin kuuntelin sitä, mutta eipä nyt enää sentään nykyään, heh heh..”. Musiikki, joka on joskus tehnyt vaikutuksen, tekee sen yhä edelleen. Luojan kiitos en koskaan innostunut vaikkapa Petri Nygårdista.

Levy, josta kaikki alkoi, vuonna 1985, oli Twisted Sister –yhtyeen albumi Stay Hungry. Olin 12-vuotias ala-astetta käyvä poika, enkä ollut aikaisemmin juuri musiikkia edes kuunnellut. Kotoa löytyi Atsipoppaa ja Mikko Alatalon Parhaat -kasetti. Ja sitten tulee musiikkityyli, jollaista ei tajunnut edes olevan, jotain niin äärimmäistä ja voimakasta ja voimaannuttavaa, että se avasi kokonaan toisen maailman. Twisted Sister soitti heviä, niin sitä silloin kutsuttiin. Ei mitään tytöille tarkoitettua sukkahousuheviä, kuten lukemattomat Van Halen-, Mötley Crue- tai Skid Row –kloonit, joissa tiukkoihin nahkahousuihin pukeutuneet pitkätukat kiemurtelivat rintakarvat rehottaen ja sifonkiliinat heiluen lavalla, laulaen teinitytöistä ja kuumista öistä. Twistareilla oli farkkutakit ja astetta karumpi ulkomuoto ja karummat biisit. Yhtyeen keulakuva Dee Snider näytti hurjine kasvomaalauksineen ja repaleisine kirjavine vaatteineen kuin niittokoneen läpi lentäneeltä ja muutaman torajyvän syöneeltä transseksuaalisirkuspelleltä ja muutkin äijät olivat aika yrmyä sakkia. Deehän teki kaiketi mauttoman pukeutumisen ennätyksen päästessään vuonna 1986 maailman huonoiten pukeutuvien naisten listalle, vaikka mies olikin.

Kieltämättä nykypäivänä hieman nolossa levynkannessa hän poseeraa tamineissaan lihaisa luu kourassa hirveästi irvistäen, mutta musiikki ei ollut pelkkää shokeeraamista. He lauloivat siitä, että ei saa antaa periksi, pitää taistella, olla vapaa ja aito ja rehellinen eikä kuunnella muita. Kiltin 12-vuotiaan tajuntaan se jätti lähtemättömän jäljen; vaikka rohkeus ei riittänyt elämään täysillä (mitä se sitten tarkoittaakin) eikä edes ostamaan nahkatakkia, riitti, että sanoma jäi sydämeen. Ja kun vielä löysin Stay Hungryn kansivihkosta maininnan, että yksi biisi oli omistettu kirjailijaidolilleni Stephen Kingille, joka taas kutsui bändin esiintymään yksityiskeikalle, tunsin saaneeni Deestä suorastaan sielunkumppanin. Ei tarvinnut pukeutua kuin Dee, eikä edes käyttäytyä kuin hän. Sydän vain muuttui hevarin sydämeksi.

Usassa bändin suosio nostatti vanhoilliset ja uskonnolliset piirit varpailleen, ja lopulta käytiin jo oikeudenkäyntejä lapsille turmiollisen ja selvästi ties mitä saatananpalvontaa sisältävän musiikin tekemisestä. Jostain syystä juuri Twisted Sister joutui hampaisiin, mutta tuskin se bändin markkinointia ainakaan haittasi. Levyjä myytiin miljoonatolkulla. Kohun seurauksena syntyivät amerikkalaisten levyjen kansissa vielä nykyäänkin käytössä olevat Parental advisory –tarrat varoittamaan musiikin mahdollisesta turmiollisuudesta. Oli silloin kyllä kovempaakin musiikkia olemassa. Koulussa kovikset kuuntelivat WASPia, joku jopa Iron Maidenia. Huhuttiin, että yhdet apukoulua käyvät kuuntelivat Venomia! Opettaja soitti meille nauhoja, joissa kerrottiin heavy rockissa piilevistä saatanallisista viesteistä, mikä tietysti vain lisäsi mielenkiintoa aiheeseen.

Mutta minulle Twisted Sister oli aina se juttu. Ja vaikka sitä juttua ei kestänyt kuin muutaman albumin verran ja bändi hajosi vuonna 1987, musiikki on seurannut kaikki nämä vuodet. Vaikka jo viiden vuoden sisällä syntyi bändejä, jotka veivät äärimmäisyyden aivan toiseen potenssiin, ja saivat Twistareiden uhon tuntumaan hyvin viattomalta; vaikka löysin kokonaan muitakin musiikkityylejä, ihan sitä ”hyvääkin” musiikkia, nämä albumit soivat edelleen autossani silloin tällöin. Oli aika, jolloin se hävetti hiukan, mutta nykyään sitä taas kehtaa. Sitä se vanhuus teettää. Ja kyllähän bändikin teki comebackin, ja kiertää jälleen, kuten 25 vuotta sitten. No, Dee meni välillä leikkaamaan tukkansa ja rumpalilla alkaa olla pälvikaljua, mutta vielä kulkee vanhaan malliin. Sitä paitsi eikö ole jotenkin hellyttävää, kun pian kuusikymppiset ukot karjuvat lavalla, että eivät mene kouluun. Tai jos menevätkin, niin eivät ainakaan tee läksyjä!

Twisted Sisterin tuotannonkin saat kirjastosta seutulainana. 1 euro/cd.