perjantai 31. lokakuuta 2014

Netti tappoi kirjallisuuskriitikon

Sanomalehtien palkatut kriitikot olivat ennen suuria herroja. Jos Heikinheimo tai Hauru tyrmäsi tai kehui, niin se oli siinä sitten: Suomen virallinen mielipide oli syntynyt. Helsingin Sanomien tai Parnasson kritiikit olivat syväluotaavia ja perusteltuja analyysejä, ammattitaitoisten pitkänlinjan musiikin- ja kirjallisuudenharrastajien päivätyötä. Ja elitistisiä ja puolueellisia, sanoivat ne, jotka saivat huonot kritiikit. Yhtä kaikki, kriitikoilla oli suuri valta siihen, mikä virallisesti oli hyvää tai huonoa ja mitä myytiin. Kansa ei tietenkään näkemyksiä aina allekirjoittanut ja osti Irwininsä, mutta ehkä kuitenkin pientä huonoa omatuntoa potien: rahvaalla on rahvaan maku, ajateltiin.

Sitten tuli netti ja netin mukana jokaiselle ihmiselle mahdollisuus kirjoittaa ja julkaista mitä vaan, mistä vaan. Myös kirjallisuus- ja musiikkikritiikkejä. Kun digitalisoitumisen vuoksi lähes kaikki musiikki oli kuunneltavissa netistä ja kuka tahansa saattoi kirjastosta lainata uutuuskirjan, alkoi etuoikeutettujen eliittikriitikoiden asema hankaloitua. Ihmiset alkoivat syytää nettiin omia arvioitaan teoksista, ihan ilman palkkaa, ja usein ilman koulutustakin. Syntyi kirjallisuus- ja musiikkiblogeja, ja sitten niitä kerääviä sivustoja, jotka pystyivät arvioimaan monikymmenkertaisen määrän teoksia yksittäisiin kriitikoihin verrattuna. Yleensä toki enemmän tai vähemmän kevyesti ja lyhyesti.

Palkkakriitikoiden aika alkaa olla ohi. Toki heitä vieläkin on, mutta asema on vakavasti uhattuna, ja moni on jo irtisanottu. Ehkä individualismin ja itse tekemisen korostaminen on myös vienyt heiltä arvovaltaa. Nykyään jokainen voi olla kriitikko, jokainen voi kertoa, mitä mieltä jostain asiasta on. Ei tarvitse tyytyä jonkun kulttuurieliittiin nousseen tai nostetun mielipiteeseen.

Sillä kaikesta laadustaan, kaikesta kokemuksesta ja osaamisesta huolimatta ammattikriitikoidenkin kritiikit ovat lopultakin vain mielipiteitä. Eivät periaatteessa sen oikeampia tai todempia kuin ala-astelaisen ”se oli hyvä, kerta siinä oli lohikäärmeitä” –mielipide. Asiaa tunteva ammattilainen toki pystyy perustelemaan mielipiteensä paljon laajemmin ja laadukkaammin, mutta mitään jokaiselle sopivaa ehdotonta totuutta ei kritiikeissä kerrota. Itsehän jokainen lukija mielipiteensä teoksesta muodostaa, ja saa toki tykätä mistä ja millä kriteereillä vain.

Ongelmaksi muodostuu, kuten netissä yleensäkin, arvostelun luotettavuuden ja laadun hahmottaminen. Mistä tietää, mikä arvostelu on laadukas, mikä on tehty vain toisesta blogista kopioiden ja mikä on suorastaan pelkkä maksettu mainos. Blogeja kerääville sivustoille on nimittäin rahoituksen saamiseksi tulossa myös kustantajien omia ”arvosteluja”, omista kirjoistaan. Voisi kuvitella, ettei niissä pahemmin kritiikkiä esitetä. Mainoksen, kritiikin ja mielipiteen rajat hämärtyvät, ja lukijan voi olla vaikea erottaa tekstin vaikuttimia ja totuudenmukaisuutta. Vaikka kaikki arvostelut ovat aina mielipidekysymyksiä, ei lukija kuitenkaan halua tulla huijatuksi. Kritiikkiin oletetaan sisältyvän ajatus puolueettomuudesta ja rehellisyydestä.

Mahdollisesta ajoittaisesta vaikeudestaan huolimatta ammattitaitoinen analyysi antaa myös tavalliselle lukijalle tai kuuntelijalle mahdollisuuksia laajentaa osaamistaan ja se nostaa esille asioita, joihin muuten ei välttämättä tulisi kiinnittäneeksi huomiota. Ehkä omakin maku alkaa ”jalostua” (mitä tämä nyt sitten tarkoittaakaan), ja alkaa löytää teoksesta tasoja ja merkityksiä, joita ei ensin tajunnut olevankaan. Kenties joku uskaltautuu kokeilemaan aivan uusia ilmaisutyylejäkin. Tällöin voi varmasti sanoa ammattitaitoisen kritiikin olleen hyödyllistä.

Uotilan kirjastonjohtajan Anneli Näätäsen taatusti puolueeton kirjallisuusblogi jo vuodesta 2009: Annelin lukuvinkit

keskiviikko 15. lokakuuta 2014

Toimintaa kehittämässä II

Kirjastotyö on siitä erikoinen homma, että tätä joutuu monessa kunnassa lähes joka vuosi perustelemaan. Pitää perustella olemassaolonsa ja työnsä tärkeys. Pitää vakuuttaa, että on tarpeellinen. Kirjastotyön kehittäminen on jo monia vuosia ollut sitä, että keksitään kirjastolle lisää tehtäviä, jotka eivät liity itse kirjastotyöhön mitenkään. Tai kehitetään toimintoja lakkauttamalla toimipisteitä.

Yleensäkin ihmetyttää, että se tuntuu aina olevan juuri kirjasto, jonka niitä palveluja pitäisi uusilla tehtävillä laajentaa. Miksei se edellisen blogin hammaslääkäri päivystä urheilukentällä? Miksi hammaslääkärin vastaanotto kaupungintalon aulassa on vitsi, mutta kirjastossa se on toiminnan kehittämistä? Miksi kaikesta tulee tunne, että se, mitä kirjasto NYT tekee, ei riitä: se ei ole riittävän laadukasta, hyvää ja rahanarvoista. Meidän pitäisi tehdä kaikenlaista muutakin kuin kirjastotyötä: samalla palkalla, koulutuksella ja resursseilla. Eikö rivien välistä voi lukea, että työtämme ei arvosteta? Että me itse asiassa vähän laiskottelemme ja pystyisimme paljon parempaankin?

Minulla on teoria mistä tämä johtuu. Jokainen ihminen luulee tietävänsä kirjastotyöstä paljon. Jokainen ihminen voi tulla tarkkailemaan kirjastoon, mitä siellä tehdään. Hän ei voi mennä vesilaitokselle insinööriä tarkkailemaan, ja siksi hän ei tiedä ko. insinöörin työstä yhtään mitään. Vesilaitoksen insinöörin työ näyttäytyy satunnaiselle ihmiselle jonain mystisenä ja arvokkaana tieteenä, jota tuo alansa ammattilainen pitkän koulutuksen jälkeen laitoksella tekee. Ihminen ei tiedä mitä tuo työ on, mutta varmasti jotain vaikeaa ja erikoista, ja siitä maksetaankin ainakin tuplasti se, mitä yhtä pitkän ajan kouluttautunut kirjastonhoitaja saa.

Jokainen näkee mitä kirjastonhoitaja tekee: se istuu pöydän takana, hymyilee, ja antaa lapselle kirjan. No ei ole todellakaan vaativaa tuo homma. Nehän voisi tehdä paljon enemmän ja vaativampia töitä, ajatellaan. Tilaakin täällä olisi tehdä mitä vain. Kukaan ei ehdota, että vesilaitoksen insinööri pitäisi myös lastenkerhoa tai korjaisi autoja vesilaitostyön ohessa.

Silti vesilaitoksen insinööri voi tehdä ihan sitä samaa: istua pöydän takana ja värkätä papereitaan, ja se työ voi olla päällepäin nähtynä ihan helpon näköistä. Se voi ollakin hänelle ihan helppoa ja kiireetöntä. Me emme vaan tiedä, ja siksi me emme osaa asiaa arvostella. Emme pysty arvioimaan työtä, jota emme näe ja jota emme tunne. Satunnainen tarkkailija ei tiedä, mitä kirjastonhoitaja tekee silloin kun hän ei ole tiskin takana, tai mitä hän on tehnyt voidakseen ojentaa oikean kirjan. Hän näkee vain sen kun virkailija hymyilee ja kirja vaihtaa haltijaa. Tarkkailija katsoo tätä ja kirjastonhoitajan palkkapussia ja arvioi työn sen mukaan.

Kirjastojen toiminnasta päättävien joukossa on usein ikään kuin syvä huoli siitä, että ellei mitään dramaattisia muutoksia tehdä, kirjasto lakkaa kokonaan käytön puutteessa. Tästä ei kuitenkaan esimerkiksi Raumalla ole mitään vihjettä: lainausluvut ovat vain nousseet viiden vuoden takaisista, ja silloinkin käyttö oli vilkasta. Kirjastot ovat kaupungin kaikkein käytetyimpiä tiloja. Kirjastojen käyttö Suomessa ylipäätään on maailman vilkkainta. Ruotsin kirjastoista tehdään keskimäärin 8 lainaa/vuosi/asukas, ja se tuntuu riittävän heille. Suomessa kaikkein pysähtyneimmissäkin syrjäseutujen sivukirjastoissa tuo luku ylitetään. Raumalla luku on 21,6! Rauman pääkirjasto voi lainauslukujen puolesta hyvinkin olla maailman 200:n vilkkaimman kirjaston joukossa, väkilukuun nähden.

Totta kai kaikkea toimintaa pitää kehittää ja pyrkiä mahdollisimman taloudelliseen ja hyödylliseen toimintaan, ja totta kai myös kirjasto joutuu kohtaamaan esimerkiksi digitalisoitumisen ja vapaa-ajankäytön muuttumisen tuomat haasteet, mutta ei kirjastolla ole mitään paniikkia vähäisen käytön tai budjetissa pysymisen kanssa, ainakaan Raumalla. Lisäksi kirjasto tuottaa palvelut pienellä rahalla: kirjastopalvelut käyttää alle 1,5% prosenttia kuntien budjetista, ja osa tästäkin katetaan valtion vuotuisella tuella. Ei kirjasto ole mikään voimavaroja syövä käenpoika. Raumalla määrärahat ovat pysyneet käytännössä samoina 4 vuotta, eikä budjettia ole ylitetty kertaakaan.

Tällä rahalla saadaan hyvät kokoelmat ja laajat aukioloajat, Raumalla yli 10000 tuntia vuodessa. Kun kaupungintalo laitetaan neljältä kiinni, kirjastossa jatketaan seitsemään. Eikä ovia suljeta viikonlopuiksikaan. Kun kaupungintalon väki on pari viikkoa joululomalla, kirjasto palvelee vielä uudenvuoden aattonakin.

Onneksi kirjaston asiakkaat ymmärtävät työmme tärkeyden, heillehän me tätä teemme. Kun kysytään Rauman parasta paikkaa, se on kirjasto. Kun asukastyytyväisyyskyselyssä vammaispalveluja pitää 11% raumalaisista hyvin hoidettuina, on kirjastopalveluilla luku 92%. Onhan siinä toki 8% kehitystarpeita vielä.