Luova tauko

Selailin satunnaisia blogeja tästä blogger.comista. Tai ei ne ihan satunnaisia olleet, vaan jostain kumman syystä keskittyivät aluksi lähinnä kirjallisuuteen. Kyllä Isoveli tietää, mitä haluat lukea. Ennen kuin lopulta päädyin ja jumituin arabiankielisille sivuille ja lopetin ”lukemisen”, tein havainnoin: aktiivisia blogeja ei ollut kuin kourallinen. Valtaosa oli jo lopetettu vähintään vuosi pari sitten. Trendi oli muutenkin selvä: aluksi valtava määrä postauksia ja sitten tahti hidastuu niin, ettei vuodessa ole kuin muutama ja lopulta, ilman sen tarkempaa ilmoitusta, bloginpito vain loppuu.

Eräiden blogien kohdalla koin suorastaan melankolisia tunnelmia: toinen oli laihdutusblogi ja toinen rikastumisblogi. Laihdutusblogissa kirjoittaja seurasi laihtumistaan ja oli tehnyt painolaskurin, joka tikitti kohti tavoitepainoa. Tai olisi tikittänyt, jos laihdutus olisi onnistunut. Puoli vuotta tapahtui kehitystä, sitten paino alkoi junnata paikallaan, ja lopulta nousta. Itsesyytökset ja ihmettelyt vaihtuivat huonosti huumoriksi verhoiltuihin selityksiin ja ”ei oo nyt vaan jaksanut”-kommentteihin.

Ja sitten blogi vain loppui, eikä tavoitteesta tullut totta. Jäi surullinen olo. Vaikka mistä sen tietää, jos kirjoittaja onkin nyt blogittomana onnistunut ihannepainoonsa pääsemään. Toivotaan näin.

Toisessa blogissa kirjoittaja oli omaksunut kansankapitalismin opit ja asettanut tavoitteeksi päästä eläkkeelle, jos ei nyt nelikymppisenä, niin ainakin viisikymppisenä, osakesijoittamisen kautta. Asianmukainen eläkelaskuri pyöri sivulla tietenkin, ja osakesalkun ostoja, myyntejä ja tuottoja arvioitiin innokkaasti. Ensin näyttikin menevän hyvin ja pari ensimmäistä vuotta potti kasvoi lujaa. Siis muutaman kymppitonnin verran. Elämäntyyliin tulivat sikarit, laatukellot ja nopeat autot, koska pitäähän osakemiljonääriys näkyä myös päälle.

Sitten tuli Talvivaara ja Nokia, avioero, uuden asunnon osto ja kiusaukset, joita vain ei voinut vastustaa. Tuotot sulivat kuin keväthanki ja lopulta ”varasalkku” laitettiin kokonaan lihoiksi asuntolainaa varmistamaan ja ostettiin urheiluauto (tätä perusteltiin, että auto oli kuitenkin oikeastaan klassikko, joka säilyttää arvonsa aika hyvin). Vuoden ”tilinpäätökseksi” tuli karu toteamus, ettei tänä vuonna onnistuttu säästämään mitään ja asuntolainaa oli 250000 euroa. Ja siihen se blogikin sitten päättyi, uutta nousua odotellessa.

Olen nyt pitänyt tätä blogia vuodesta 2010. Päätöksen aloittaa olin tehnyt jo ennen kuin paikkani sain. Ajattelin, että kyllähän sitä nyt yhden pikku sivun aina kirjoittaa, mistä hyvänsä. Lisäksi olin varautunut mahdolliseen kirjoitusinspiraation hyytymiseen: asetin itselleni hyvin löysän tavoitteen, vain 2 kirjoitusta kuukaudessa. Aika hyvin se onkin pitänyt. Vain parin pidemmän loman vuoksi on kirjoitus jäänyt välistä. Näitä tekstejä on nyt 110, jos tämä lasketaan mukaan. 110 aanelosta. Siitähän saisi jo kirjan.

Mutta viime aikoina on alkanut tökkiä. Ei vain yksinkertaisesti tahdo keksiä kirjoitettavaa, ja viikot tuntuvat menevän niin nopeasti, että koko ajan on ”blogiviikko”. Stressi ei lisää luovuutta pidemmän päälle. Aihepiirit tällaisessa työblogissa ovat aika rajatut (virkamies on lähtökohtaisesti puolueeton, eikä voi moneen asiaan kovin kärkevästi kantaa työssään ottaa). Samoja asioita ei viitsisi kovin usein toistella. Ja ihmisen arjessa ei vain aina tunnu mitään mainittavampaa tapahtuvan. Eikä kirjaston arjessakaan.

Joten: kunnes inspiraatio taas löytyy, varaan oikeuden luovaan blogitaukoon. Katsotaan, jos se siitä vielä lähtisi. Nyt kun on käytetty jo tämäkin mahdollisuus, että kirjoittaa blogin siitä, ettei keksi mistä kirjoittaisi blogin.

Hyvää joulua ja tulevaa kirjastovuotta!

Tyhmistymisen trendi

Olen vajaan parin viikon sisällä ollut kahdessa kaupungin järjestämässä viestintäkoulutuksessa. Näissä on kerrottu viestinnän ja kaikenlaisen uutisoinnin peruuttamattomasta murroksesta, johon myös kaupungin ”virallisten viestijöiden” tulee reagoida, ja sopeuttaa viestintänsä uusien trendien mukaisiksi. Jos ei sopeudu, ei viestiään saa läpi.

Avainsana on uutiskilpailu, johon osallistuvat niin lehdet, yritykset, kunnalliset toimijat ja valtio kuin yksityiset kansalaisetkin. Netin ja siihen liittyvien sovellusten ja median kulutustottumusten muutosten vuoksi, alkavat kaikki olla samalla viivalla: yksittäinen kansalainen voi saada aikaan todellisen mediamylläkän ja nousta ”virallisten” uutiskanavienkin pääotsikoihin. Kuka tahansa voi postata YouTubeen videon, joka saa valtavasti näkyvyyttä. Tietenkään miljoonat postaajat eivät saa minkäänlaista huomiota, koska valtaosa hukkuu informaatiotulvaan. Mitä enemmän on kilpailua, sitä enemmän on niitäkin, jotka häviävät.

Ihmiset ovat käyneet lyhytpinnaisiksi, kouluttajat kertoivat. Meille kerrottiin, etteivät alle 40-vuotiaat juuri jaksa aanelostakaan lukea, ja teineille riittävät nykyään jo pelkät kuvat ja videot. Hyvä kun sen twiittauksen jaksavat kirjoittaa. Tiedonvälitys on viihteellistynyt niin, että hassu kissavideo hakkaa maailmanpolitiikan tapahtumat mennen tullen, talousjutuista puhumattakaan. Ja kulttuuri…hohhoijaa…kuka jaksaa?

Lehdet ovat pulassa, ja sen sijaan, että tarjoaisivat vaihtoehtoja, muuttavat omaakin tiedotustaan viihteelliseksi. Toimittajat, tuo entinen neljäs valtiomahti, tehtailevat lyhytotsikkoisia minijuttuja, mahdollisimman nopeasti. Se voittaa, joka saa eniten klikkauksia. Sanomalehdet muuttuvat iltapäivälehtimäisiksi kohuotsikkokokoelmiksi. Valtakunnan päälehden otsikotkin ovat käytännössä jo vähintään vuoden olleet lähes identtisiä päivästä toiseen. Putin uhkaa maailmaa, ulkomaisen julkkiksen tissi/pylly näkyi, perheenäiti surmasi lapsensa. Ja, kuulemma, yhä suurempi osuus kansalaisista omaksuu maailmankuvansa ja tietonsa maailman tapahtumista näiden otsikoiden kautta. Ne riittävät heille. Ja kun ne riittävät, ei muuta julkaistakaan. Kun ei julkaista, ei muusta tiedetäkään.

Tutkivaa journalismia ei Suomessa käytännössä enää ole. Toimittajan tärkein ominaisuus on haistaa joku raflaava juttu nopeasti, ja olla paikalla ensimmäisenä, kun jotain (ikävää) tapahtuu. Ja kuvia pitää olla, ja liioittelevia tunteita. Minkäänlaista taustatyötä ei ehditä tekemään, koska nopeat syövät hitaat. Tästä seuraa suoraan tiedotustilaisuudessa tai haastattelun aikana värkättyjä, väärinkäsityksillä ja faktavirheillä ryyditettyjä lyhyitä pikajuttuja. Näitä sitten kilpailijat kopsaavat parilla omalla sanalla lisättynä. Sen ei enää ole väliä, onko juttu totta vai ei: tärkeintä on olla uutiskilpailun kärjessä ja saada klikkaajia ja tätä kautta mainostuloja. Virheet voi sitten korjailla myöhemmin, jos jaksaa. Eikä niitä enää kukaan viikon päästä muistakaan, koska silloin on jo uudet jutut kohistavina.

Koulutuksissa ei kertaakaan mietitty uutisoinnin sisältöä. Ei mietitty sitä, että tällainen pikatiedotus johtaa väärien faktojen, propagandan ja maksettujen epäuutisten lisääntymiseen. Väärän tiedon lisääntymiseen, mikä taas johtaa lukijoiden väärien käsitysten lisääntymiseen. Tyhmyyden lisääntymiseen.

Eikö tiedonvälityksen idea ole välittää mahdollisimman oikeaa, puolueetonta, tarkasti punnittua tietoa? Ketään ei näytä kiinnostavan tai pelottavan se, MILLAISTA tietoa me saamme, vaan keskitytään siihen, miten kukin saisi oman totuutensa esiin mahdollisimman tehokkaasti. Sen totuus voittaa, joka huutaa äänekkäimmin ja hämää kuluttajia parhaiten.

Huono tiedonvälitys johtaa ihmisten tyhmistymiseen ja sirpaleinen ilmaisu lukutaidon rappioon, joka lisää tyhmyyttä edelleen. Noidankehä pyörii ja sen keskiössä on sekaisella viestisirpalemassalla uuvutettu älypuhelimeensa kiinni kasvanut viihteenkuluttaja, joka poukkoilee tiedotusilmiöstä toiseen vailla kykyä tai halua ymmärtää mistään mitään syvemmin. Joka saadaan uskomaan mitä tahansa ja joka on kokonaan ulkopuolelta ohjailtavissa.

Minä olen erittäin surullinen ja peloissanikin tästä tyhmistymisen ja tyhmistämisen trendistä. Kirjaston johtajana ja yksityisenä ihmisenä. Mikä on tällaisena aikana kirjaston tulevaisuus? Kirjaston, joka edustaa pikatiedotuksen vastakohtaa? Mikä on tällaisena aikana yhteiskunnan ja ihmiskunnan tulevaisuus?

Minä toivon, että vielä on tarpeeksi suuri joukko ihmisiä, jotka omilla valinnoillaan pystyvät muuttamaan asioiden suuntaa. Maailmassa, missä kaikki tottelee rahaa, on mahdollista muuttaa asioita muuttamalla omaa rahankäyttöään. Älä klikkaa!

Ja vaikka et mahtaisikaan enemmistölle mitään, vaikka et muuttaisikaan maailmaa, muuta edes itseäsi.

Eino Leinokin tämän jo tajusi:
”Kumpi on kauniimpi:
uskoa, että vapaus koittaa;
toivoa, että valkeus voittaa;
ja taistella valkeuden eestä.

Vai:
taistella;
tietäen, ettei vapaus koita;
tietäen, ettei valkeus voita;
ja… sentään taistella?”