perjantai 21. helmikuuta 2014

10 vuotta

Äkkiä se menee. Yhtäkkiä havahtuu, että on ollut Raumalla töissä jo pian 4 vuotta, vaikka juuri aloitti. Silloin tuli töihin ”Rauman kaupungin uuteen pääkirjastoon”. Nyt se pääkirjasto täyttää 10 vuotta. Tai täyttikin jo.

Eipä silti; hyvin tuoreelta tämä vieläkin näyttää. Ajan kulumisen huomaa ehkä helpoiten vanhoista, kuvaputkimallisista info-tv:istä (tulevaisuuden projektina on päivittää ne vähän modernimpiin), mutta muutoin pääkirjasto vaikuttaa edelleen modernilta ja hämmästyttävän paljon samanlaiselta, kuin 10 vuotta sitten. Niin samanlaiselta, että talon aikanaan piirtänyt arkkitehti itsekin asiaa ihmetteli, kun täällä vuosi sitten kävi. ”Miten te olette saaneet tämän pysymään näin samanlaisena?”, hän kysyi, ja seurueessa olleet kirjaston työntekijät hymyilivät. Hän ei tainnut tietää, että kaupunki on pääkirjastoon suhtautunut aivan erityisellä varjeluksella: muutokset vaativat hyvät perustelut ja paljon aikaa.

Kirjasto on tarkoituskin säilyttää lähes alkuperäisessä asussaan mahdollisimman pitkään. Yhtenäistä ja arkkitehtonista silmää miellyttävää linjaa vaalitaan hyvinkin pikkutarkasti, eikä muutoksia voi useinkaan tehdä noin vain henkilökunnan päätöksellä. Joskus tuntuu, että sääntelyssä mennään liiallisuuksiinkin; kun vaikkapa lehtisalin mapit piti vaihtaa samanvärisiin (mustiin) ja poistaa sekalaiset siniset ja punaiset mapit takahuoneisiin. Aulassa olevan Cafe Käpälän myyntihyllyjä ovat arkkitehdit joskus katsoneet karsaasti, ja varoittaneet ”kaaoksen leviämisestä”. Näyttävä kirjastorakennus on ”käyntikortti muualta tuleville”, joka edustaa raumalaisuutta, eikä sen kortin sovi olla sotkuinen.

Kirjaston työntekijöille ja suurimmalle osalle asiakkaista tämä on kuitenkin ensisijaisesti kirjasto, eikä ulkomuseo. Toiminnallisuus ja viihtyisyys pitää asettaa muiden arvojen edelle, tai ainakin tasapainoon niiden kanssa. Kirjasto elää ja hiljalleen muuttuu ajan kanssa; hitaasti, mutta väistämättä.

On tämä kuitenkin sen verran hieno kirjasto, että se yhden juhlapäivän ansaitsee. Se juhlapäivä on ensi viikon torstai, 27.2.2014. Tällöin järjestämme pitkästä aikaa kirjailijavierailun, tai kirjaillan, miksi sitä nyt haluaa kutsuakaan. Paikalle ei tule yhtä kirjailijaa, vaan 3-4, kaikki ”Rauman reunoilta”, eli raumalaisia tai ainakin melkein raumalaisia. Kirkkaimpana tähtenä Heli Laaksonen, joka on myös lupautunut vetämään tilaisuuden. Hän ottaa mukaansa ystäviään: ”Mää ja muu” –murretarinakirjan kirjoittaneen Aila Vuorisen, ja ”Kodiksamin kutomo”-kirjan kirjoittaneet tutkija Vesa Pietilän ja kuvaaja Miikka Lappalaisen. Puoliksi raumalaisen ja puoliksi laitilalaisen Vuorisen kirjan ensimmäinen painos myytiin nopeasti loppuun, mutta uusi painos on tulossa, joten kirjan voinee ostaa tilaisuuden jälkeen vaikka nimmarilla varustettuna. Heli Laaksonen vierailee pääkirjastossa esiintyjänä ensimmäistä kertaa ”raumalaistuttuaan” ja kutomon vaiheita esitellään suunnitelmien mukaan jopa aitojen ryijyjen avulla.

Kirjailta on klo 17-19 pääkirjaston kokoustilassa, mikä ei ole valtavan suuri paikka, mutta suurempaakaan ei talosta löydy (erillisellä sisäänkäynnillä varustetun riittävän suuren tilan puuttuminen onkin mielestäni pääkirjaston harvoja puutteita). Noin 50-60 henkeä mahtuu sovinnolla istumaan, joten paikalle kannattaa tulla ajoissa, ettei joudu seisomaan. Etukäteen on mahdotonta tietää, paljonko katsojia paikalle kertyy. Mitään pääsymaksua ei tietenkään peritä.

Tapahtuman lisäksi tyhjennetään pääkirjaston poistokirjavarastoja oikein kunnolla: kaikki kirjat maksavat torstain ajan vain 10 senttiä/kpl! Sillä hinnalla voi ostaa jo vähän tylsemmänkin teoksen. Lastenosastolla on piirustuskilpailu, jossa voi piirtää pääkirjaston sisältä tai ulkoa. Paras palkitaan, ja parhaista töistä järjestetään myöhemmin näyttely.

Näiden riemujen lisäksi kirjasto on teettänyt hienon valokuvakirjan pääkirjaston 10-vuotistaipaleesta, aina projektin alkupamauksesta lähtien. Kirjassa on myös kurkistuksia takahuoneisiin ja työpöytien taakse: henkilökunnan arkea ja juhlaa. Teosta painetaan vain muutama kappale. Juhlapäivänä se on tarkoitus olla asiakkaiden selattavana aulassa.
Tervetuloa juhlimaan!

perjantai 14. helmikuuta 2014

Puulämmittäjä

Nicke Lignell pohti Suomela-lehden kolumnissaan yritysjohtajia, jotka haastatteluissa kertovat, kuinka rentouttavaa on ylipitkän työviikon jälkeen hakata mökillä halkoja. On kuulemma monenkin johtajan suosikkiharrastus suorastaan. Nicke ei moista ymmärrä; hänellä on puulämmitysmahdollisuus ja suuli täynnä isävainaan peruja olevia halkoja, mutta ei minkäänlaista mielenkiintoa hakata niitä lisää. Miksi ihmeessä raskaan halkaisukirveen kanssa liiterissä heiluminen olisi jonkun mielestä hauska harrastus? Hän toivottikin kaikki harrastajahakkaajat tilalleen hommiin.

Vaikka luenkin rivien välistä Lignellin epäilyksen, että halonhakkuuharrastuksestaan kertovat ovat lähinnä jonkinlaista maanläheistä katu-uskottavuutta epätoivoisesti toivovia konttorirottia, joiden harrastus todellisuudessa rajoittuu yhden saunanpesällisen tekemiseen kerran kesässä Turun saariston huvilalla rapukestien jälkeen, tiedän ihan oikeastikin ihmisiä, jotka pitävät polttopuiden teosta. Itseni, esimerkiksi.

Minulla on talossa kaksi varaavaa takkaa. Toinen näistä tosin on lähes käyttämättä, mutta toista lämmitän päivittäin. Yhdessä ilmalämpöpumpun kanssa takka mahdollistaa sen, ettei sähköpattereita tarvitse laittaa päälle lainkaan. Periaatteessa pelkällä takallakin pärjäisi, mutta kokemus on osoittanut, että elo alkaa silloin mennä turhankin alkukantaiseksi. Kun takkaa ei ehdi lämmittämään kuin kerran päivässä, niin pakkaskausilla etenkin lattiatason lämpötila alkaa pudota alle 15 asteen. Kaikkeen toki tottuu, ja kylmyyshän on vain vaatetuskysymys, mutta vähempikin katu-uskottavuus kyllä jo nykyisin riittää. Loppujen lopuksi ei ole talvesta toiseen mukavaa pukea aamiaispöytään mennessä takkia päälle. Sitäkin on joskus tapahtunut.

Mutta puita siis kuluu. Onnekseni saan ystävältäni polttopuuta varsin huokeaan hintaan, ja vielä kotiin kuljetettuna. Metsätöihin ei tarvitse ruveta. En kuitenkaan mene helpointa tietä: saisin polttopuut valmiina klapeina samaan hintaan, mutta pyydän ne metrihalkoina, jotka itse sahaan ja pilkon klapeiksi. Siksi koska se on kivaa.

Puulämmityshän on siitä mukava lämmitysmuoto, että jokainen pesällinen antaa kaksi lämmityskertaa: ensin kun niitä pilkkoo ja sitten kun niitä polttaa. 15 asteen pakkasellakin saa hien virtaamaan, kun sahaa inkkarikanootin levyisen rungonpuolikkaan 35 sentin pätkiksi ja sitten kirveellä hakkaa pätkät klapeiksi. Paksuin ja vahvinkin sitkistynyt koivunrunko antaa lopulta periksi, vaikka aikaa voi mennä. Isoimpien runkojen katkaisuun vaaditaan satoja sahanvetoja. Moottorisahaa ei klapiharrastaja tietenkään käytä.

Teen klapeja noin joka toinen päivä. Olen ollut puulämmittäjä yli 6 vuotta, mutta en suinkaan syntynyt sellaiseksi. Voi olla, että kirves oli ensimmäisen kerran kädessä silloin runsas 6 vuotta sitten, kun nykyiseen talooni muutin. Voi olla, että se tuntui peräti hiukan oudolta. Voi olla, ettei iskuissa ollut tehoa eikä tarkkuutta. Voi olla, että täyden puulaatikon kantaminen liiteristä yhden käden varassa, toisella ovet avaten, tuntui raskaalta. Nykyään homma sujuu. Ja sellainen työ, minkä osaa, tuntuu mukavalta. Kun asettaa kapean koivuklapin pölkylle ja halkaisee sen kahtia yhdellä kevyellä iskulla, tuntee osaavansa jotain. Ei se sen ihmeellisempää ole. Kaiken harrastamisen perusta on osaamisen tunteesta tuleva nautinto.

Harrastus säilyy hauskana niin kauan kuin siitä ei tule työtä. Halonhakkuun voi lopettaa milloin vain; ei tarvitse tuntikausia riehua. Puoli tuntia joka toinen päivä riittää minulle, harvemmin teen pidempää urakkaa. Ehkä Nicke Lignellin ajatuksissa klapien teko näyttäytyy suurena urakkana; ikään kuin pitäisi pilkkoa suulillinen yhdellä kertaa. Ei siihen kuitenkaan tarvitse suhtautua kuin Siperiassa tukkeja sahaava elinkautisvanki. Voi sahata sen verran, minkä kerralla polttaa, ja lopettaa, kun siltä tuntuu.

Toimistossa ja keräilyharrastuksen parissa kököttämisen vastapainoksi halonhakkuu antaa paljon kaivattua liikuntaa. Stressin ja istumisen jumiuttamat hartiat aukenevat ja oikein tuntee, kuinka veri lähtee kiertämään. Loma-anomukset, laskut, budjetit ja tilastot unohtuvat ja jostain huoneihmisen salatuista syvimmistä sopukoista metsästäjä-keräilijä huutaa. Vaimeasti, mutta kuitenkin!