maanantai 31. maaliskuuta 2014

Verba volant, scripta manet

”Maailman museot ja kirjastot ovat täynnä taidetta, jota kukaan ei rakasta. Samoin ovat hautausmaat täynnään taiteilijoita ja kirjailijoita, joita joskus rakastettiin ja ihailtiin, mutta jotka ovat nykyisille ohikulkijoille vain nimiä hautakivissä. Ihmisruumis lahoaa ja palauttaa molekyylinsä luonnon kiertokulkuun. Samaa ei voi sanoa teoksista, joita he ovat jättäneet jälkeensä. Heidän taiteensa ja kirjoituksensa merkitsivät aikalaisille paljon, mutta nykyisin ne vievät lähinnä tilaa ajatuksissa ja reaalimaailmassa. Jokainen, joka on kierrellyt museon tai kirjaston varastotiloissa, ei voi kuin ihmetellä esiäitiemme ja -isiemme jälkeensä jättämän kulttuuriroinan uskomatonta määrää.”

Tämän provosoivan, mutta paljolti toden lainauksen on kirjoittanut islantilainen runoilija Kári Tulinius. Löydän sukulaissieluisuutta; kuinka monta kertaa olen kulkenut kirjaston varastossa, ja päässäni ajatellut, tai jopa ääneen huokaillut: ”kauheesti on näittenkin tekemisessä ollut hommaa, ja nyt niitä ei enää kukaan lue eikä tarvitse”.

Valtavat määrät ihmisen intohimoisenkin toiminnan tuloksia. Sydänverellä kirjoitettuja runoja, jotka tuntuvat vanhoilta, naiiveilta ja kömpelöiltä; hurjia seikkailukertomuksia, jotka kuluneet vuodet ovat vesittäneet lapsellisiksi ja pitkäveteisiksi; vakavia ja tärkeitä mietintöjä, tutkimustuloksia ja hankeraportteja, joilla ei valmistumisensa jälkeen ollut välttämättä mitään vaikutusta mihinkään, ja jotka nykyaikana kiinnostavat lähinnä huumorina. Tekijät ovat olleet tosissaan ja innostuneita ja käyttäneet pitkiä aikoja elämästään päämääränsä saavuttamiseen, mutta se päämäärä ei enää merkitse kellekään mitään. Sisälläni asuu outo melankolinen myötätunto näitä kirjoittajia kohtaan.

Vain pikkiriikkinen osa kirjoituksista jää kuolemattomiksi. Kaikki muu unohtuu ja kuolee pois, jättäen vain kellastunutta paperia jäljelle, täynnä merkityksettömiä sanoja. Tulinius tietää kohtalonsa; hän tuskin jää historiaan itsekään. Ajatukset, jotka olivat hänelle tärkeitä, ehkä jopa monille hänen nykyisistä lukijoistaan, kuolevat hänen jälkeensä, eikä niistä ehkä, kaikesta toivomisesta huolimatta, koskaan jää mitään pysyvää jälkeä. Vain joku kellastunut runokirja muiden joukossa tulevaisuuden kirjavarastojen nurkassa, kohdassa ”islantilainen runous, 2000-luvun alku”.

Tulinius kehottaakin manifestissaan tekemään runoutta, joka häviää ennen kirjoittajaansa. ”Kirjoittakaa runoja vedellä!”. Runo, joka tekee tehtävänsä ja häviää, eikä jää tulevan maailman painolastiksi. Kirjoita puunkuorelle ja vie se takaisin metsään lahoamaan. Kiinalainen kuvataiteilija Song Dong on vienyt aatteen äärimmilleen: hän on vuodesta 1995 kirjoittanut päiväkirjaa kivipaateen pelkällä vedellä. Kaikki kirjoitettu häviää saman tien.

Taiteilija, joka haluaa teostensa häviävän on paradoksi. Taiteilija, joka ei halua kuuluisaksi. Eikö kaikkeen taiteen tekemiseen liity jo lähtökohtaisesti yritys vaikuttaa muihin, mahdollisimman moneen? Eikö taiteilijan pyrkimys ole tulla kuolemattomaksi teostensa kautta? Tehdä täydellinen runo, huutaa se tuuleen ja unohtaa; siihen vaaditaan todellakin pokkaa. Toisaalta; maailma on täynnä pöytälaatikkorunoilijoita ja –kirjailijoita, jotka kirjoittavat vain itselleen. Taidetta aidoimmillaan vai silkkaa epätaidetta?

Millaista on Tuliniuksen runous; millainen runoilija hän on? Voit tulla ottamaan siitä selvää Rauman pääkirjastoon ensi viikon tiistaina 8.4., klo 17:30-18:30. Tuliniuksen lisäksi paikalla ovat uutta kirjaansa esittelevä Tapio Koivukari ja nuortenkirjailijana Finlandia Junior 2011-palkittu, mutta myös useita runoteoksia julkaissut Vilja-Tuulia Huotarinen. Hieno kattaus, vapaamuotoinen tilaisuus; runoutta, joka täytyy kuulla ennen kuin se häviää!

Tulen ja jään ilta

perjantai 14. maaliskuuta 2014

Rokkitähti

Kun kuulin oululaisen Sami Lopakan kirjoittaneen esikoisteoksensa, laitoin kirjan jo ennen ilmestymistään varaukseen. Lopakka oli Muhoksella 1989 perustetun ja sen jälkeen Oulussa vaikuttaneen Sentenced –yhtyeen kitaristi ja pääasiallinen sanoittaja, ja bändi on ollut suuri suosikkini.

Kahdeksan albumin jälkeen vuonna 2005 yhteisellä päätöksellä lopetettu kokoonpano aloitti klassisella death metallillla ja muuntui solistinvaihdoksen myötä rokahtavaksi ja raskassoutuiseksi melodis-melankoliseksi synkistelymetalliksi, joka saavutti melkoista suosiota niin Suomessa kuin kansainvälisestikin. Paikoin mustaa huumoria lähestyvän synkät sanoitukset käsittelivät lähes pelkästään masennusta ja itsemurhaa, jonkinlaisen karun pohjoisen uhon vallassa. Jos HIM vietteli tyttöjä ikuisiin rakkauden ja kuoleman syleilyihin, tuli Sentencedin biiseistä lähinnä mieleen hankien ympäröimä korpimökki Kainuussa, vahakangaspöytäliinalle isketty puolityhjä viinapullo ja köysi aikamiespojan kaulassa.

Tällä konseptilla, vereslihaisen ahdistuksen ja mustan huumorin rajalla tasapainoillen, ja jo edesmenneen soolokitaristi Miika Tenkulan tarttuvien melodioiden voimalla, yhtye nousi parilla albumillaan jopa Suomen myydyimpien listan kärkeen ja kiersi laajasti niin Euroopassa, Japanissa kuin Amerikoissakin. Levyjä kaupattiin puolisen miljoonaa, eli suurin piirtein saman verran kuin on myyty Juice Leskisen albumeita 1973-2008. Melko hyvä menestys, kun ajatellaan, ettei bändin kappaleita juuri radiosta voi kuulla, ja valtaosa kansalaisista tuskin nimeäkään tunnistaa.

Lopakka on kertonut, että suuri syy bändin kuoppaamiseen oli se, ettei kukaan enää jaksanut kiertueita. Levymyynnillä tehdään bändi tunnetuksi, mutta rahat tulevat keikkailusta ja oheistuotemyynnistä. Kierrettävä on, vaikka vaimo synnyttää koti-Suomessa, tyttöystävä jättää tai isä kuolee. Joka keikasta tulee kirjan mukaan kulujen jälkeen noin tonni mieheen. Tulee, mikäli kaikki keikat myydään loppuun, bändipaitakauppias ei käännä kassaa heroiiniaddiktiotaan rahoittaakseen, kitaristi ei sammu ennen keikkaa, eikä huoltoaseman nakkisämpylästä saa ruokamyrkytystä. Kun kaikki menee pieleen, on kuukauden rundista tuliaisena tyhjät taskut, hajonnut bändi ja alkoholipsykoosi.

Lopakan teos ”Marras” kertoo siitä, kun 5 ahdistunutta ja kiertämistä vihaavaa miestä laitetaan samaan bussiin kuukaudeksi ruotsalaisen lämppäribändin, englantia osaamattoman saksalaiskuskin ja loppumattoman olut- ja viinalastin kanssa. Siitä on glamour kaukana eikä hyvää synny.

Kiertue merkitsee kuukauden ryyppyputkea, koska ”se tavallaan kuuluu toimenkuvaan”, huonoa ruokaa, valvottuja öitä ja sekavaa koti-ikävän kalvamaa odottelua ja kännistä mölyämistä. Viinalla sekoitetut hauraat mielet alkavat rakoilla yhä pahemmin ja keskinäiset riidat tuhoavat lopulta kaiken. Painajaiset vaihtuvat juoppohulluudeksi, kaupungit vaihtuvat eikä lopulta enää tiedä edes missä maassa on. Keikalle tulleet fanit näyttäytyvät vain kasvottomana ihmismassana, joihin vain harvoin saa todellista yhteyttä. Toisaalta ne harvat hetket synnyttävät onnistuneen keikan ja saavat jaksamaan eteenpäin.

Ja tästä kaikesta Lopakka repii paikoin suorastaan hysteerisen hauskaa tekstiä. Varsinaisesti mistään huumorikirjasta ei tosin ole kyse, vaikka irtovitsejä ja sanoilla leikittelyä viljelläänkin. Ankeat sattumukset vaan viedään niin pitkälle, ettei voi kuin nauraa. Toisaalta kirjan pohjavireenä on synkkä ja pessimistinen, jopa filosofinen pohdinta, jota linkitetään vaihtuvien keikkakaupunkien historiaan ja nähtävyyksiin. Lopakka pohtii elämää, kuolemaa ja olemassaoloa yleensä, uskontoakaan unohtamatta (kanta tähän tulee harvinaisen selväksi).

Henkilöhahmot ja tarinan sivuhenkilöt ovat melkoisia tragikoomisia persoonia, ja kertojana toimivan kitaristi Hautamaan lisäksi bändin jäsenet ovat ulkonäköä myöten nimenomaan Sentencedin muusikot, vaikka nimet onkin muutettu. Tapahtumissakin on aidosti koetun leima. Tosin tuskinpa mikään rundi ihan näin hirveä on voinut olla. Harvemmin kuitenkaan saa lukea keikkailusta ja kiertue-elämästä artistin näkökulmasta ja pään sisältä näin aidon ja koruttoman tuntuisesti.

Kirjassa käytetty autenttinen Oulun murre on hauskaa luettavaa. Seutulainana Euran kirjastosta saamani teos on siellä jostain syystä sijoitettu nuorten aikuisten hyllyyn, mutta sen verran roisia meno on, etten tätä nuortenkirjaksi kyllä mitenkään saa enkä suosittele. Jos rokkielämän raadollisuus, synkkä pohdiskelu ja huono huumori kiinnostavat, lue pois!

Knoppitieto: avasin kirjasta 8 satunnaista aukeamaa. Jokaisella juotiin kaljaa tai viinaa.