perjantai 14. maaliskuuta 2014

Rokkitähti

Kun kuulin oululaisen Sami Lopakan kirjoittaneen esikoisteoksensa, laitoin kirjan jo ennen ilmestymistään varaukseen. Lopakka oli Muhoksella 1989 perustetun ja sen jälkeen Oulussa vaikuttaneen Sentenced –yhtyeen kitaristi ja pääasiallinen sanoittaja, ja bändi on ollut suuri suosikkini.

Kahdeksan albumin jälkeen vuonna 2005 yhteisellä päätöksellä lopetettu kokoonpano aloitti klassisella death metallillla ja muuntui solistinvaihdoksen myötä rokahtavaksi ja raskassoutuiseksi melodis-melankoliseksi synkistelymetalliksi, joka saavutti melkoista suosiota niin Suomessa kuin kansainvälisestikin. Paikoin mustaa huumoria lähestyvän synkät sanoitukset käsittelivät lähes pelkästään masennusta ja itsemurhaa, jonkinlaisen karun pohjoisen uhon vallassa. Jos HIM vietteli tyttöjä ikuisiin rakkauden ja kuoleman syleilyihin, tuli Sentencedin biiseistä lähinnä mieleen hankien ympäröimä korpimökki Kainuussa, vahakangaspöytäliinalle isketty puolityhjä viinapullo ja köysi aikamiespojan kaulassa.

Tällä konseptilla, vereslihaisen ahdistuksen ja mustan huumorin rajalla tasapainoillen, ja jo edesmenneen soolokitaristi Miika Tenkulan tarttuvien melodioiden voimalla, yhtye nousi parilla albumillaan jopa Suomen myydyimpien listan kärkeen ja kiersi laajasti niin Euroopassa, Japanissa kuin Amerikoissakin. Levyjä kaupattiin puolisen miljoonaa, eli suurin piirtein saman verran kuin on myyty Juice Leskisen albumeita 1973-2008. Melko hyvä menestys, kun ajatellaan, ettei bändin kappaleita juuri radiosta voi kuulla, ja valtaosa kansalaisista tuskin nimeäkään tunnistaa.

Lopakka on kertonut, että suuri syy bändin kuoppaamiseen oli se, ettei kukaan enää jaksanut kiertueita. Levymyynnillä tehdään bändi tunnetuksi, mutta rahat tulevat keikkailusta ja oheistuotemyynnistä. Kierrettävä on, vaikka vaimo synnyttää koti-Suomessa, tyttöystävä jättää tai isä kuolee. Joka keikasta tulee kirjan mukaan kulujen jälkeen noin tonni mieheen. Tulee, mikäli kaikki keikat myydään loppuun, bändipaitakauppias ei käännä kassaa heroiiniaddiktiotaan rahoittaakseen, kitaristi ei sammu ennen keikkaa, eikä huoltoaseman nakkisämpylästä saa ruokamyrkytystä. Kun kaikki menee pieleen, on kuukauden rundista tuliaisena tyhjät taskut, hajonnut bändi ja alkoholipsykoosi.

Lopakan teos ”Marras” kertoo siitä, kun 5 ahdistunutta ja kiertämistä vihaavaa miestä laitetaan samaan bussiin kuukaudeksi ruotsalaisen lämppäribändin, englantia osaamattoman saksalaiskuskin ja loppumattoman olut- ja viinalastin kanssa. Siitä on glamour kaukana eikä hyvää synny.

Kiertue merkitsee kuukauden ryyppyputkea, koska ”se tavallaan kuuluu toimenkuvaan”, huonoa ruokaa, valvottuja öitä ja sekavaa koti-ikävän kalvamaa odottelua ja kännistä mölyämistä. Viinalla sekoitetut hauraat mielet alkavat rakoilla yhä pahemmin ja keskinäiset riidat tuhoavat lopulta kaiken. Painajaiset vaihtuvat juoppohulluudeksi, kaupungit vaihtuvat eikä lopulta enää tiedä edes missä maassa on. Keikalle tulleet fanit näyttäytyvät vain kasvottomana ihmismassana, joihin vain harvoin saa todellista yhteyttä. Toisaalta ne harvat hetket synnyttävät onnistuneen keikan ja saavat jaksamaan eteenpäin.

Ja tästä kaikesta Lopakka repii paikoin suorastaan hysteerisen hauskaa tekstiä. Varsinaisesti mistään huumorikirjasta ei tosin ole kyse, vaikka irtovitsejä ja sanoilla leikittelyä viljelläänkin. Ankeat sattumukset vaan viedään niin pitkälle, ettei voi kuin nauraa. Toisaalta kirjan pohjavireenä on synkkä ja pessimistinen, jopa filosofinen pohdinta, jota linkitetään vaihtuvien keikkakaupunkien historiaan ja nähtävyyksiin. Lopakka pohtii elämää, kuolemaa ja olemassaoloa yleensä, uskontoakaan unohtamatta (kanta tähän tulee harvinaisen selväksi).

Henkilöhahmot ja tarinan sivuhenkilöt ovat melkoisia tragikoomisia persoonia, ja kertojana toimivan kitaristi Hautamaan lisäksi bändin jäsenet ovat ulkonäköä myöten nimenomaan Sentencedin muusikot, vaikka nimet onkin muutettu. Tapahtumissakin on aidosti koetun leima. Tosin tuskinpa mikään rundi ihan näin hirveä on voinut olla. Harvemmin kuitenkaan saa lukea keikkailusta ja kiertue-elämästä artistin näkökulmasta ja pään sisältä näin aidon ja koruttoman tuntuisesti.

Kirjassa käytetty autenttinen Oulun murre on hauskaa luettavaa. Seutulainana Euran kirjastosta saamani teos on siellä jostain syystä sijoitettu nuorten aikuisten hyllyyn, mutta sen verran roisia meno on, etten tätä nuortenkirjaksi kyllä mitenkään saa enkä suosittele. Jos rokkielämän raadollisuus, synkkä pohdiskelu ja huono huumori kiinnostavat, lue pois!

Knoppitieto: avasin kirjasta 8 satunnaista aukeamaa. Jokaisella juotiin kaljaa tai viinaa.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti