perjantai 14. lokakuuta 2011

Satuja ja painajaisia

Piti kirjoittaa saduista, satumummoista ja Sadun päivästä. Mummoista yleensäkin; kuinka tärkeitä isovanhemmat ovat monesti lapsille, ja kuinka satuja lukeva mummo tai pappa antaa mahdollisuuden sukupolvien väliseen tiiviiseen kohtaamiseen ja kuinka jaettu satuhetki on tärkeä sekä lukijalle, että sille, jolle luetaan. Piti kirjoittaa, kuinka pääkirjastossa ovat tänä syksynä alkaneet vapaaehtoisvoimin toteutettavat satutuokiot lapsille. Kuinka olemme saaneet värvättyä Satumummun, joka Lapista saakka (tosin sieltä Rauman Lapista) saapuu lukemaan lapsille satuja. Vain koska tahtoo. Ja satumummun jälkeen olemme saaneet myös nuoren lastentarhanopettajaksi opiskelevan naisen vapaaehtoiseksi sadunlukijaksi. Puhumattakaan siitä, että ensi viikon tiistaina nämä molemmat pitävät satutuokion samana päivänä.

Ja erityisesti piti kirjoittaa siitä, että näiden lisäksi ensi tiistain Sadun päivän satutapahtumassa esiintyy myös Rauman kaupunginteatterin johtaja, Kirsi-Kaisa Sinisalo. Hän soitti taannoin ja itse pyysi päästä esittämään lapsille kaksi puolen tunnin esitystä Kirsi Kunnaksen satuja ja loruja. Vain koska tahtoi. Toinen esitys on jo liki täynnä, mutta toiseen, klo 14:00 alkavaan esitykseen vielä lapsia vanhempineen sopii. Ja saa sinne tulla, vaikkei omaa lasta mukana olisikaan. Esitykset ovat pääkirjaston lastenosastolla.

Kaikkea tällaista oli tarkoitus kirjoittaa, mutta sitten sattui asioita, joita vain sattuu, ja minusta riippumattomista syistä koko työtietokoneeni sisältö formatoitiin vahingossa. Kaikki meni, eikä tule takaisin. Muun muassa kaikki blogikirjoitukset, esitykset, selvitykset, tilastot, ohjeet, päätökset, hankepaperit, kuvat, raportit, työtodistukset, ja työsopimukset, vain muutamia mainitakseni. Puolentoista vuoden työ.

No, toki lähes kaikesta on olemassa paperikopio jossain ja tärkeimmät tiedostot lähetetty muualle säilytykseen. Blogit löytyvät netistä ja esitykset muistitikulta. Melkein kaikki pystytään hakemaan jostain, ajan kanssa. Sähköpostit eivät ole hävinneet, ja netin kautta niihin pääsee vieläkin vastaamaan, vaikka kone vietiinkin pois, uudelleentäyttöön. Nyt kirjoittelen ikivanhalla varakoneella, joka nopeudessa tuo mieleen nostalgisen 80-luvun ja Commodore 64:n (se oli kova peli vuonna -86). WordPadillakin syntyy tekstiä, kun Office-pakettia ei tässä koneessa ole. Piti vain odottaa noin puoli tuntia, että kone käynnistyi. Ihan oikeasti.

Joten sadun ja painajaisen tunnelmissa tässä on loppuviikko leijuttu. Yhtä epätodellisen tuntuista ja mieltä liikuttavaa.

Minusta ja veljestäni on olemassa pikkuinen videonpätkä jostain 70-luvun lopulta. Pätkä oli osa jotain tv-ohjelmaa, enkä muista enkä tiedä, miten perheemme ohjelmaan päätyi. Lyhyessä pätkässä äiti lukee minulle ja pikkuveljelleni satukirjaa. Se kirja on vielä olemassa jossain vanhempieni kaappien kätköissä, mutta en nyt kuolemaksenikaan muista sen nimeä. Isokokoinen, ehkä tsekkiläinen tai unkarilainen kirja se joka tapauksessa oli. Pätkässä minulla on tasan kaksi repliikkiä ja veljeni pysyy vallan vaiti, mahtoiko vielä paljon osata puhuakaan. Mutta kuunteli varmaan tarkasti. Kirjassa on aukeama, jossa suuri määrä eläimiä marssii jonnekin kuin kulkueena. Minne sitten olivat menossa, sitä en muista. "Mehiläisiä!", kiljaisen ja osoitan kuvaa. "Eiku ne on rapuja", vastaa äitini (mutta kyllä ne oli oikeasti aika paljon mehiläisen näköisiä, olen tarkastanut asian myöhemmin...oli niillä sakset tosin). Tyydyn vastaukseen ja kysyn vielä toista kohtaa näyttäen: "Mikä tossa mennee?".

Siinä se koko pätkä, muisto satuhetkestä, josta muuten ei minulla mitään muistikuvaa olisikaan. Oppimista sadun avulla. Eläytymistä ja sadun lumoa. Yhteinen hetki. Silta aikuisten ja lasten maailman välissä.

Sitä sadut tarjoavat.


Katso tästä lokakuun satutapahtumien aikataulut ja tuo lapsesi mukaan!