perjantai 20. toukokuuta 2011

Todella timanttinen suoritus

Ei ole julkkiksenkaan elämä aina helppoa. Otetaan vaikka nimikirjoitusten jakaminen: jotkut kirjoittavat niitä toinen toisensa perään eri tilaisuuksissa, joskus suorastaan tuntikaupalla. Olen kerran ollut postimerkkimessuilla, jossa samana päivänä ilmestyneen joulumerkin piirtäjä, kirjailija Mauri Kunnas antoi nimmareita ensipäivänkuoriin. Jono oli toistakymmentä metriä parin tunnin ajan ja ilmapiiri melkoisen lämmin. Olin aika viimetinkaan liikkeellä ja niinpä pääsin Kunnaksen eteen vasta juuri kun hän alkoi tehdä lähtöä. Näihin kolmeen vielä… Jäykistynyt käsi vetäisi kuoren reunaan epämääräisen viivan. Oli jotenkin pettynyt olo, kun nimmarista ei mitenkään erottanut kuka sen oli vetänyt. Kyllä nyt pitäisi sen verran keskittyä, että tulisi hyvä nimmari, ajattelin. Sentään olin vartin jonottanut.

Nyt ymmärrän asioita laajemmin. Annoin eilen yli 90 nimmaria putkeen, ja tämäkin suoritus tuntui. Käsi väsyy ja nimikirjoitus alkaa muuntua epämääräiseksi töherrykseksi. Ei jaksa enää keskittyä koukeroihin, vaan sutaisee jotenkin selkäytimellä nimensä paperiin. Loppua kohden olo muuttuu jollain lailla ulkopuoliseksi: alkaa miettiä, että jos kirjoittaakin yhtäkkiä nimen jotenkin väärin, tai käsi tärähtää ja nimmari menee pilalle…alkaa ihmetellä sitä, miten nimikirjoitus jotenkin vain on motorisessa muistissa, se tulee automaattisesti, mutta miten käsi voi muka muistaa joka kiemuran…liikuttaako käsi kynää itsestään, vai liikutanko itse kättä? Jospa käsi yhtäkkiä liikuttaakin kynän ihan väärään paikkaan? Onneksi urakka loppui ennen kuin vallan irtaannuin ruumiistani.

Uhraus oli kuitenkin tehtävä, sillä nimikirjoitukset menivät taatusti hyvän asian puolesta. Allekirjoitin nimittäin Väinö Riikkilä –seuran vuosittain myöntämiä timanttisia lukudiplomeita raumalaisille lapsille, jotka ovat erityisesti kunnostautuneet kirjojen lukemisessa. Timanttinen diplomi myönnetään vain erityisestä anomuksesta; seuran, kirjastopalveluiden ja koulutoimen yhteisen lukudiplomiohjelman parhaana suorituksena.

Lukudiplomin on tarkoitus kannustaa lasta lukemaan ja löytämään kiinnostavia kirjoja. Jokaista luokka-astetta (1.-6. lk.) varten on valittu omat kirjat, jotka oppilas lukuvuoden aikana lukee kotona tai koulussa. Kirjat oppilas hankkii itse tai kodin avustuksella kirjastosta tai muualta. Kirjalistat on laadittu yhteistyössä Rauman kaupunginkirjaston kanssa. Joka luokalla voi suorittaa pronssisen, hopeisen tai kultaisen lukudiplomin, riippuen luettujen kirjojen määrästä. Tavalliset diplomit jaetaan kouluissa, mutta timanttidiplomit parhaille lukijoille jaetaan erityisessä, juhlallisessa tilaisuudessa. Tänä vuonna tuo tilaisuus on ensi keskiviikkona klo 18 alkaen OKL:n Toivo Laurilehto –salissa. Paikalle tullee ainakin parisataa koululaista ja heidän vanhempaansa.

Uutiskynnystä vuosittainen tapahtuma vain ei tahdo ylittää. Kulttuurissamme ei taideta pitää kovinkaan ihmeellisenä suorituksena sitä, että lapsi on parempi ja innokkaampi lukija kuin muut lapset. Jos lapsi voittaa koulujen kiekonheittokilpailun tai on onkikilpailussa viides, saattaa tuloslista paikallislehdessä näkyä. Jos hän voittaa timanttisen lukudiplomin juhlallisessa tilaisuudessa, sitä ei noteerata mitenkään. Eihän lukeminen ole mikään laji, urheilua nyt ainakaan. Eihän lukijoita tarvitse juhlia, vaan jääkiekkoilijoita, jotka sentään tekevätkin jotain. Lukijat vaan lukevat.

Näin ei saisi olla. Paras lukija on lajinsa paras. Lukudiplomit voivat antaa onnistumisen elämyksiä ja sankaruutta myös niille, jotka eivät ole urheilullisesti suuntautuneita. Miksi pituushyppy olisi jotenkin merkittävämpi kyky kuin lukutaito? Väittäisin melkein, pituushyppyä yhtään väheksymättä, että elämässä pärjää paremmin lukemalla kuin hyppäämällä. Ainakin hyppäämällä pärjäävät ovat hyvin harvalukuinen joukko. Lukudiplomeilla on tarkoitus nostaa lukemisen arvostusta lasten ja vanhempien silmissä, ja nostaa myös lukijoiden arvostusta omassa kouluyhteisössään. Hyvä lukija voi olla juhlittu sankari siinä kuin jääkiekkoilijakin. Ihanaa, lukijat, ihanaa.

maanantai 9. toukokuuta 2011

Terveisiä Eurasta

Markus Kajolla, jonka huumoria suuresti arvostan, on Kettus-kirjoissaan täysin päätön ja absurdi novelli nimeltä Leptosomien kevätretki, jossa joukko leptosomeja (eli ruumiinrakenteeltaan hinteliä ihmisiä) kerää rohkeutta pyytääkseen ilmeisesti sairaalan johtajalta (paikka ei täysin selviä) lupaa kevätretken järjestämiseksi. Lupa lopulta heltiääkin, koska useimpien paino on noussut. Mitään muuta sivun parin jutussa ei sitten tapahdukaan. Novelli on loistava esimerkki Kajon paikoin suorastaan surrealistisesta otteesta, ja saa ihmettelemään, että joku ylipäätään keksii moisesta aiheesta kirjoittaa.

Ja jos leptosomit, niin myös kirjaston väki. Lupaa ei tosin tarvinnut ihmeemmin pyydellä, sillä kevätretki on Rauman kirjastossa kerran vuodessa toistuva traditio, jolla katkaistaan arkirutiinit yhtenä päivänä, ja käydään koko sakki bussikyydillä tutustumassa puoli päivää joihinkin lähiseudun nähtävyyksiin. Kirjastovierailu toki myös retkeen sijoitetaan, ettei mene ihan epäammattimaiseksi. Viime vuonna kohteena oli Luvian kunta ja siellä upouusi kirjasto, sekä Luvian satamassa valmisteilla ollut (ja nyt kai jo valmis) perinteisin työtavoin talkoilla ja käsin valmistettu kaljaasi Ihana.

Koska kirjastojen täytyy olla retkipäivänäkin normaalisti auki, pitää reissu toteuttaa aina kahdessa erässä: puolet väestä retkeilee toisena, puolet toisena päivänä. Tänä vuonna suunnattiin Euraan, eli meikäläisen kotikuntaan. Ensimmäisenä oli vuorossa Euran pääkirjasto, jonka 20-vuotisjuhlia juhlimme vuonna 2009 mm. itse teetetyn postimerkin voimalla. Juu, idea oli yllättäen minun, samoin toteutus. Kirjastorakennus on kestänyt hyvin aikaa, ja on edelleen modernin ja siistin oloinen 900-neliöinen rakennus. Rauman pääkirjastoon nähden sillä on yksi etu: suuri näyttelysali, jota kulttuuritoimi isännöi. Salissa on jatkuvasti vaihtuvia taidenäyttelyitä, ja runsas paikallinen taideharrastus takaa sen, että jokin näyttely on aina esillä. Tällä kertaa oli esillä Harri Veistisen erittäin upeita ja taitavia akvarelleja.

Euran (+ Säkylän ja Köyliön) uusi kirjastotoimenjohtaja Sarianna Koivisto ei kiireiltään päässyt meitä tapaamaan, mutta muuta henkilökuntaa oli paikalla ja onneksi saatoin hoitaa opastusta myös itse. Muutamia hyllymuutoksia oli jo lähtöni jälkeen tehty, ja kirjasto antoi erittäin siistin vaikutelman. Useampi raumalainen kertoi yllättyneensä positiivisesti kirjaston väljyydestä ja modernista hengestä. Terveisiä vain kaikille euralaisille ex-työkavereille ja uudelle johtajalle!

Tämän jälkeen bussi suuntasi esihistorian opastuskeskus Nauravaan Lohikäärmeeseen, jossa odotti tunnin opastettu tutustuminen viikinkiaikaan ja keskuksen kokoelmiin. Euran alue on eräs vanhimpia asutettuja seutuja Suomessa, ja muinais-euralaiset olivat mm. kovia hylkeenpyytäjiä ja kauppamiehiä. Runsaat hautalöydöt osoittavat kauppaa käydyn Intiaa myöten. Euran kirjaston aulassa oleva jäljennös ns. Euran emännän muinaispuvusta on Suomen ainoa yhden hautalöydön perusteella valmistettu muinaispuku koruineen. Pronssikorut koituivat haudatun puvun pelastukseksi: pronssiin muodostuva vihreä home säilytti sen kanssa kosketuksissa olevan villakankaan kuituja, joiden tarkan tutkimuksen perustella saatiin selville puvun värit ja kasvit, joilla se oli värjätty. Näin voitiin valmistaa tarkka kopio. Ainoastaan päähineen mallia ei tiedetä. Kuuluisaksi puku tuli erityisesti vuoden 2001 itsenäisyyspäivän vastaanotolla, kun presidentti Halonen piti päällään hänelle lahjoitettua kopiota. Kuuma tuli, veikkasi esihistoriakeskuksen opas.

Lopuksi ajoimme muutaman kilometrin matkan, hyvin kapean hiekkatien päässä keskellä metsää sijaitsevalle, taiteilija Sanna Saarisen ja hänen miehensä omistamalle ja rakentamalle Loimina-talolle. Talo on yli 10 vuotta sitten Kauttuan ruukinpuistosta siirretty iso kolmikerroksinen hirsirakennus, joka on kuin taideteos itsessään. Kaikki rakennusmateriaalit ovat kierrätettyjä, kaikki itse tehtyä; antiikkiesineitä on nurkat piukassa. Talo toimii paitsi Saaristen kotina, myös taidemyymälänä ja kahvitusta ja ruokapalvelua tarjoavana koulutustilana. Nautimme kahvit ja kinuskikakkua Saarisen keittiössä ja talon emäntä kertoi rakennuksen vaiheista ja omasta työstään. Myymälän tuotteet saivat kukkaronnyörit heltymään. Itse tosin pysyin kovana, enkä lopulta ostanut ”Kulttuurikodissa on aina hiukan pölyä” –taulua, vaikka se olisi omaani sopinutkin. Ainakin sen pölyn puolesta.

Sanna Saarinen oli erittäin aurinkoinen ja mukaansatempaava opas, ja talo on vielä hivenen keskeneräisenäkin (eikä se kuulemma koskaan lopullisesti valmistukaan) hieno vierailukohde. Poiketkaapa. Saa kuulemma tulla, kunhan edes tuntia aikaisemmin etukäteen ilmoittaa. Sivut löytyvät netistä.