perjantai 28. joulukuuta 2012

Ydinosaamista


Pankkiiri Janne Saarikko blogissaan 2009: ”Aikataulut on toinen merkittävä seikka. Alun perin laitoksen piti olla valmis vuonna 2009. Tämänhetkinen arvio on vuonna 2012, 38 kuukautta myöhässä. Todellista valmistumisaikataulua ei tiedä kukaan, itse kuvittelen aikataulun myöhästyvän lisää, ainakin tällä pelillä.”

Kyllä Janne oikein arveli. Olkiluoto 3 -nimellä kulkeva iisakinkirkko ei ole valmis 2012 ja moneen kertaan siirrettyä valmistumispäivämäärää on nyt lykätty tällä kertaa vuoteen 2015 (päivitys 12.2.2013: valmistumista on lykätty taas, vuoteen 2016). Harva maa voi koskaan ylpeillä maailman kuudenneksi kalleimmalla rakennuksella. Vertailun vuoksi: Olkiluoto 3:n arvioidulla hinnalla 4,7 miljardia euroa, voisi rakentaa 14 Pekingin monumentaalista Linnunpesä-stadionia ja vielä jäisi vajaat 250 miljoonaa johonkin muuhun kivaan. Eikä ole mitenkään varmaa, että kustannukset pysyvät nykyarviossaan, päinvastoin. Uudentyyppisen ydinvoimalan rakentaminen on osoittautunut jo painajaismaiseksi projektiksi tekijöilleen ja tilaajalle.

Rauman alueella ei töiden pitkittymisestä kuitenkaan olla oltu erityisen huolissaan. Työmaalla häärivät 4000 rakentajaa ja laitoksen maksamat yhteisöverot tuottavat Eurajoelle ja lähikuntiin suuren taloudellisen piristysruiskeen, jota ilman talousluvut olisivat huomattavasti ankeammat. Rakentajien mukana lähtisi valtava määrä ostovoimaa ja verotuloja. Ehkäpä ikuisesti rakenteilla oleva ydinvoimala olisi lähiseudulle turvallisempi ja tuottoisampi kuin valmiiksi saatettu prototyyppi, joka ei taida maksaa itseään takaisin kymmeniin vuosiin.

Kirjastossa Arevan työmaa näkyy ulkomaisten käyttäjien määrän nousuna. Puolalaiset työmiehet eivät Rauman kirjastoja ole juuri löytäneet, koska he kaiketi valtaosin asuvat työmaa-alueen lähistöllä, eikä harvoina vapaapäivinä enää riitä energiaa kirjastoreissuihin. Eurajoen kirjastossa heitä kuulemma näkee. En tiedä, kuinka monella puolalaisella on perhe mukanaan vai tehdäänkö töitä keikkahenkisesti parakkimajoituksessa. Ranskalaisia sen sijaan Raumalla asuu paljon ja Areva ylläpitää myös ranskalaista koulua. Melko säännöllisesti koululaiset vierailevat kirjastossakin.

Helpottaakseen ranskankielisten työntekijöidensä ja näiden perheiden viihtymistä, on Areva yhdessä Helsingissä olevan Ranskan instituutin kirjaston kanssa tehnyt Rauman kaupunginkirjaston kanssa sopimuksen ranskankielisen vaihtuvan kirjakokoelman tuomisesta pääkirjastoon. Joka kolmas kuukausi tuodaan Arevan kustannuksella noin sadan niteen kokoelma kirjoja ja lehtiä, niin aikuisille kuin lapsillekin. Kirjat luetteloidaan kirjaston työntekijöiden toimesta tietokantaan, ja ne ovat normaalisti kenen tahansa lainattavissa. Uuden erän saapuessa vanha poistetaan tietokannasta ja palautetaan Helsinkiin. Näin on mahdollista täydentää kirjaston omaa, noin parinsadan ranskankielisen romaanin kokoelmaa vaihtuvalla aineistolla. Yhteistyötä on jatkettu jo vuodesta 2006, ja kaikki raumalaiset pääsevät näin hyödyntämään kirjastonkin ”ydinosaamista” laajemmin.

Muitakin kieliryhmiä kirjasto toki palvelee. Pelkästään vieraskielisiä romaaneja löytyy seuraavasti: englanti 2322 kpl, saksa 516 kpl, venäjä 409 kpl, viro 154 kpl, espanja 76 kpl ja puola 47 kpl sekä pienempiä määriä muita kieliä. Näiden lisäksi on tietenkin jonkin verran myös lastenkirjoja ja tietokirjoja; englanniksi suuriakin määriä. Pääkirjastoon tilataan myös ulkomaisia lehtiä: 13 kpl englanniksi, 3 saksaksi ja yksi lehti venäjän-, espanjan- ja ranskankielellä. Palvelua puolestaan saa ainakin englanniksi, mutta työntekijöistä löytyy myös sujuvia saksanpuhujia ja taitaa joku ranskaakin osata.

On oletettavissa, että lähitulevaisuudessa vieraskielisen väestön määrä Raumallakin vain kasvaa. Olkiluoto kolmosen venahtanut aikataulu ei ole vienyt tilaajan luottamusta ydinvoimaan: nyt on vireillä jo neljännen voimalan rakentaminen. Kilpailutukseen osallistuu näillä näkymin 5 rakentajaa. Mutta ehkä pitäisi ottaa joku perusmallin voimala tällä kertaa?

keskiviikko 12. joulukuuta 2012

Ryynejä palkaksi

Paljonkohan on 30000 ohraryyniä? Suht iso säkki varmaan, mutta rahallinen arvo on aika pieni. Tekee siitä puuroa jonkun verran. Kolmellakymmenellätuhannella eurolla taas puuroa riittää vuosiksi, mutta eipä senkään saatuaan vielä kannata lottoamista lopettaa. Kirjailijan ura ei sovi niille, jotka uskovat kirjoittavansa rikastuakseen.

Finlandia-palkinnon 30000 euroa pokkasi tänä vuonna Ulla-Lena Lundberg, ja ohraryynit olivat puolestaan Heli Laaksosen perustaman, tuomaroiman ja omasta pussistaan kustantaman Kodiksamia-palkinnon voittopotti, mikä lahjoitettiin Eeva Kilvelle. Molemmat palkitut ovat pitkän linjan kirjailijoita, joiden tuotanto käsittää yli 20 teosta ja ura yli 60 vuotta. Vaikka Lundberg on ollut Finlandia-ehdokkaana neljästi, hän lienee suomenruotsalaisena kirjailijana suurelle yleisölle melkoisen tuntematon. Esimerkiksi 1987 kirjoitettua teosta ”Kalaharin hiekkaa”, on tänä vuonna lainattu Rauman kirjastosta tasan yhden kerran, ja tämä laina tehtiin 4 päivää sitten, Finlandia-voiton jälkeen. Eeva Kilpi on kolmen kirjallisuuden valtionpalkintonsa ansiosta ainakin vanhemmalle lukijakunnalle tunnetumpi, mutta varsinaisia bestsellereitä ei hänenkään tuotantonsa sisällä. Vuonna 2007 julkaistu romaani ”Unta vain” löytyy kirjastosta kuutena niteenä: yksikään ei ole lainassa.

Luetun, ostetun ja lainatun kirjallisuuden kärki on hyvin kapea. Valtaosaa suomalaisista kirjoista ei hivenen liioitellen sanottuna lue kukaan, eikä tällä ole mitään tekemistä niiden laadun kanssa sinänsä. Aivan kuin musiikissa: 99,5% tehdystä musiikista ei soi radiossa kertaakaan. Valtaosa urheilijoista urheilee piirisarjoissa tai kiertää latua itsekseen. Suurin osa taitavistakin taiteilijoista on hyvin tyytyväinen, kun saa edes joskus jonkun teoksen myytyä, tai edes ilmaiseksi siskonmiehen seinälle. Ei raha ole se, mikä heidät saa tekemään. Ei voi olla, sillä muuten he lopettaisivat.

Toisaalta, onhan se mukavaa työllään rikastua, tai tulla edes toimeen sillä, mitä mieluiten tekee. Kulttuuriministeri Paavo Arhinmäelle luovutettiin yli 5300 allekirjoitusta sisältänyt vetoomus kirjastojen lainauskorvausten korottamiseksi. Olisin voinut itsekin allekirjoittaa, jos olisin kampanjan huomannut. Kyseessä on summa, joka jaetaan kirjailijoille korvauksena kirjastolainoista, ja se on tällä hetkellä maksimissaan 4 senttiä/laina.

Tilastojen mukaan 96,7% korvausta saaneista joutuu tyytymään alle 5000 euron vuosikorvaukseen, 35%:n jäädessä alle 100 euron. Vain parikymmentä kaikkein suosituinta kirjailijaa (ulkomaiset mukaan lukien) saa korvauksia yli kymppitonnin. Syystä voidaan sanoa, ettei tällä korvauksella ole käytännössä juuri mitään merkitystä kirjailijan toimeentulon kannalta. Kun lainauskorvausten yhteissumma vuositasolla pyörii runsaassa kolmessa miljoonassa eurossa, nähdään, ettei sillä valtion taloudenkaan kannalta ole juuri mitään merkitystä. Vaatimus summan nostamiseksi 10 miljoonaan euroon ei tunnu kohtuuttomalta.

Joissakin kirjailijoissa pieni korvaus on herättänyt kapina-ajatuksia: miksi heidän teoksiaan lainataan käytännössä ilmaiseksi? Toisten mielestä ongelma ratkeaa helposti: lakkautetaan kirjastot, ja tällöin kaikkien ihmisten on ostettava kirja, ja näin kirjailijan tulot kasvavat. Joku aloitteleva kirjailija pohti, pitäisikö hänen kieltää kirjojensa lainaaminen kirjastosta, etteivät lainaukset vähennä myyntiä. Tai entäs jos kirjastojen käyttö olisi maksullista, ja näistä rahoista voitaisiin tilittää kirjailijalle enemmän?

Ajatus kirjastosta kirjailijan tuloja kuppaavana mörkönä on kuitenkin virheellinen. Kirjastosta lainataan eniten niitä teoksia, joita myös eniten myydään. Ihmiset eivät jätä suosikkeja ostamatta, vaikka ne saisikin kirjastosta ilmaiseksi lainaan. Todellista hyötyä kirjastosta saavat juuri tuntemattomat esikoiskirjailijat. Miten he saisivat teoksiaan esille ilman kirjastoa? Ei kukaan osta teosta, jonka olemassaolosta ei edes tiedä, tai joka ehtii kirjakauppaan vain lyhyen sesongin ajaksi, kunnes siirretään alahyllylle ja painoksen loppuessa unohdetaan. Kustantajatkaan eivät keskity mainostamaan kuin kourallista huippunimiä.

Kirjasto on turvallinen väylä tehdä koeajo: testata, onko kirja tarpeeksi hyvä, että sen voi ostaa itselle ja lahjaksi ja suositella muillekin. On turha kuvitella, että runoteosta myytäisiin enemmän, jos sitä ei saisi kirjastosta. Todennäköisesti nimittäin kirjastot ostavat runoteosta kokoelmiinsa jopa enemmän kuin sitä kaupoista myydään, ja näin tuovat osaltaan voita runoilijan leivälle. Omakustanteita taas on kirjakauppoihin melko turha edes tarjota, mutta kirjastolaitos ostaa niitäkin pilvin pimein. Tietokirjallisuuden markkinat puolestaan ovat niin vähäiset, että opukset häviäisivät tyystin näkyvistä ilman kirjastoja. Eivät tietokirjailijat hanki elantoaan kirjamyynnillä: kirjat tehdään apurahoilla ja elanto tulee luennoista tai muusta palkkatyöstä. Kirjoja tehdään paljon, mutta painokset ovat hyvin pieniä.

Tottakai jokainen kirjalliseen teokseen kuukausia tai vuosia uhrannut haluaisi työstään ”kunnon korvauksen”, ja nykyiset lainauskorvaukset ovat lähes naurettavan pieniä. Korvausten pienuuden perimmäinen syy ”tavallisen kirjailijan” kohdalla on kuitenkin se, että teosta ei ole lainattu paljon. Se ei ole ihmisiä kiinnostanut, ja tästä on kyllä turha syyttää kirjastolaitosta. Tekijälle itselleen teos on tärkeä, hän itse on nähnyt vaivaa ja käyttänyt aikaa. Ideaalimaailmassa ja kirjailijan unelmissa palkka juoksisi ja ihmiset ostaisivat ja kiittäisivät. Mutta: kirjailijan, muusikon tai urheilijan ammatti on yksityisyrittämistä ja sidottu tulokseen. Jos tuloksia ei synny, ei synny tulojakaan. Siinä ei kysytä yrittämiseen käytettyä aikaa ja vaivaa, eikä niistä palkita.

Vaikka juoksisin joka päivä 8 tuntia pururataa ympäri, en koskaan voisi elättää itseäni urheilijana. En saisi rahaa, koska kukaan ei haluaisi maksaa. Kukaan ei haluaisi maksaa, koska tulokset olisivat liian vaatimattomia (tietysti 8 tuntia pururadalla taapertavan seuraaminen voisi huumorimielessä olla kiinnostavaa, mutta yleisö olisi varmasti hyvin pieni). Voisin olla katkera ja vaatia, että minun täytyy saada ponnisteluistani kunnon korvaus. Mutta radan varressa ihmiset vain huutelisivat, että mene jätkä töihin.

keskiviikko 28. marraskuuta 2012

Liikkuva kirjasto

Arvatkaas, montako akkua on Rauman kirjastoautossa? Minä veikkasin neljää, mutta on niitä enemmän. Peräti 8? Ei riitä. Voiko olla 12? Ei kulje silläkään vielä. Niitä on 14 kappaletta. Ilmastointi, lämmitys, valaistus, tietokone ja pitkät pysähtymiset pysäkeillä vaativat paljon sähkötehoa. Tänä talvena akut alkavat olla elinkaarensa päässä, ja ainakin 8 kpl pitää vaihtaa uusiin. Nämä ovat nimittäin vielä alkuperäisiä, vuosimallia 2004. Rauman kirjastoautosta (kuten pääkirjastostakin) käytetään helposti epiteettiä ”uusi”, mutta kyllähän aika vierähtää nopeasti. 9 vuoden ikä alkaa jo pikkuhiljaa näkyä remonttitarpeina, vaikka aikanaan auto oli suunnilleen parasta mitä rahalla saa. Siistihän tuo kyllä vieläkin on.

Rauman kirjastoautossa työskentelee kaksi kirjastovirkailijaa, Maria Heikkilä ja Jarmo Lähteenmäki. Varsinaisen kuljetuksen lisäksi he hankkivat autoon itsenäisesti kaiken aineiston ja suunnittelevat ajoreitin ja aikataulut. Kirjastoauto on oma maailmansa, josta muut kirjastolaiset eivät kovin paljon tiedä edes. Itse olen tutustunut autoon vain muutaman kerran, ja silloin se on seissyt tukevasti tallissa.

Kirjastoautonkuljettajan työ on vaativaa hommaa. Siinä joutuu olemaan yhdistetty linja-autonkuljettaja ja kirjastoammattilainen, eikä pedagogisista kyvyistäkään haittaa ole, koska asiakkaat ovat suurelta osin lapsia. Linja-autonkuljettaja saa yleensä hurutella pitkin isoja valtateitä, mutta kirjastoauton kuski vääntää pitkää autoaan solmulle pienillä syrjäisillä teillä ja asutusalueilla. Joka kelillä.

Talvi on kuljettajille kaikkein vaativinta aikaa. Kokeilepa veivata linja-autoa ympäri lumipyryssä pimeällä korpitiellä tai taiteilla auraamattomalle pysäkille niin, ettet tuki koko tietä. Pahimmillaan kelit voivat olla niin huonot, ettei autolla yksinkertaisesti kaikille pysäkeille pääse. Ja kun aurausta ei ole tehty ja pimeällä pikkutiellä tulee toinen auto vastaan, se on se toinen auto, joka peruuttaa.

Vastuu asiakkaista on kirjastoautovirkailijalla kokonaan toisessa luokassa kuin meillä "tavallisilla" kirjaston työntekijöillä. Kirjastoauton kuski on kaiken aikaa tilanteissa, joissa hän on suoranaisesti vastuussa asiakkaiden hengestä. Ajattele pientä päiväkodin pihaa, joka toimii pysäkkinä. Kymmenet lapset odottavat autoa malttamattomana. Veivaat autoa parkkiin ja tarkkailet, ettei kukaan pikkuasiakas vaan jää alle, juokse eteen, juokse taakse. Auto on iso, eikä näkyvyys joka suuntaan ole paras mahdollinen. Lapset eivät välttämättä ymmärrä vaaraa ja sitä, ettei linja-autoa pysäytä kuin seinään, eikä kuski aina näe, mistä lapset tulevat ja minne menevät. Sitten tiivistahtisen lainauksen jälkeen kuljettajan pitää lähteä pysäkiltä, usein peruuttaen, ja edelleen tarkkailla, ettei kukaan nyt vain jäänyt auton taakse tai jonnekin kuolleeseen kulmaan. Luojan kiitos Rauman kirjastoautossa on peruutuskamera, eikä olla pelkästään sivupeilien varassa.

Kirjastoautosta annetaan vuodessa yli 60 000 lainaa. Monissa muissa kunnissa autosta on luovuttu vähentyneen käytön vuoksi, mutta Raumalla kirjastoauto on suosittu ja käyttö paremminkin kasvamaan päin. Moneen kouluun ja päiväkotiin se tuo kirjaston mukanaan, eikä opettajan tarvitse lähteä kolmikymmenpäisen lapsilauman kanssa kirjastokäynnille kaupungin halki, saatikka bussikyydillä kauempaa. Rauma on kuntaliitosten myötä pinta-alaltaan jo sen verran suuri, että syrjäisempiäkin seutuja on runsaasti. Joskus kirjastoauto on ainoa mahdollisuus kirjaston käyttämiseen.

Kirjastoauton reitit suunnitellaan yhdessä asiakkaiden kanssa, ja niitä muutetaan lähes vuosittain asiakastoiveiden ja käytön seurannan perusteella. Tänä vuonna on perustettu uudet pysäkit Uudenlahden päiväkodille ja Vermuntilaan. On kuitenkin muistettava, että koska auto on liikenteessä joka päivä perjantai-iltapäivää lukuun ottamatta, ei uusia pysäkkejä millään sovi aikatauluun, ellei jotain joskus poistakin. Pysäkkejä, joilla ei käy tarpeeksi lainaajia, ei voida ylläpitää.

Samoin uutta pysäkkiä perustettaessa täytyy ottaa huomioon se, että paikalle on mahdollista ja turvallista autolla tulla. Jokin jyrkkä mäki tai ”mahdoton” umpikuja saattaa olla esteenä pysäkille, tai auto ei yksinkertaisesti voi paikalla pysähtyä niin, että käynti olisi asiakkaille turvallista. Tämän vuoksi ei Freinetkoulun toivomaa pysäkkiä ole pystytty toiveista huolimatta perustamaan, vaikka mielellämme siellä vierailisimme. Autolle ei vain ole alueella tilaa, erityisesti talviaikaan.

Katso tästä kirjastoauton reittiaikataulu, ja pistäydy asiakkaana. Voi jäädä tavaksi!

maanantai 12. marraskuuta 2012

Lehtijuttu

Kun sain töitä Euran kirjastotoimenjohtajana ja muutin Helsingistä takaisin Satakuntaan, tilasin Helsingin Sanomat. Aikaisemmin tulot eivät mitenkään riittäneet Hesarin tilausmaksuihin, mutta sittemmin aamun lehdestä tuli jokapäiväinen rituaali: aamuteen hautumisen aikana oli hyvä hakea lehti laatikosta ja sitten lueskella se aamupalan painikkeeksi.

Toista vuotta sitten lopetin tilauksen. Yli 300 euroa vuodessa pelkän tavan vuoksi tuntui liian suurelta summalta. Journalistinen tasokaan ei oikein enää miellyttänyt, ja samat jutut näki netinkin kautta. Painettujen sanomalehtien suhteen olen enää kerran viikossa ilmaiseksi jaettavan Uuden Rauman ja satunnaisen Länsi-Suomen varassa. Aikakauslehdissä melkein sama juttu: laatikkoon kolahtaa vain Filatelisti ja pienen silmäilyn jälkeen paperinkeräykseen heitettäviä järjestö- ja mainoslehtiä.

Ei tästä mitenkään ylpeä voi, eikä kannata olla. Nettilehdet välittävät otsikot, mutta syvällisempi ote puuttuu. Maailmankuva tuskin laajenee pelkkien ampparien otsikkojen mukana, ja iltapäivälehtien otsikoista laajenevat lähinnä ohimosuonet. Olisi hyvä, jos olisi a) laadukasta mediaa b) aikaa ja viitseliäisyyttä sitä lukea. Ja molempia varmaan on/olisi, ne pitäisi vain etsiä.

Printatun median kuolemaa on julistettu pian toistakymmentä vuotta, mutta vieläkin se vain sitkeästi sinnittelee. Viime vuonna tehdyn tutkimuksen mukaan suomalaisilta kuluu vieläkin lähes 45 minuuttia päivässä sanomalehtien lukemiseen, joten aamukahvirituaalia noudattanee edelleen moni. Toisaalta lukeminen on melko jyrkästi sidottu ikään ja varallisuuteen. Nuoremmat lukevat lehdet netistä. Eihän se sinänsä mikään ihme ole, sillä paperilehtien tilausmaksut nyt vaan ovat faktisesti niin korkeat, ettei vaikkapa opiskelijan tuloilla kovin laajaa repertuaaria tilata.

Siinä kun sanomalehdet kärvistelevät muutoksen kourissa, ja muuttuvat pikkuhiljaa yhä enemmän toistensa kaltaisiksi ”kansan raivo repesi: kohumuusikon ex-rakas etuili jonossa” –tyylistä journalismia suoltaviksi nettiotsikkokokoelmiksi, ei aikakauslehdillä mene niin huonosti. Vaikka erilaiset yleisaikakauslehdet tuntuvat menettävän asemiaan, niin harrastelehtien määrä vaikuttaa vain kasvavan, eikä netti uhkaa niitä läheskään niin paljon kuin sanomalehtiä. Suomessa julkaistaan yli 3000 erilaista aikakausi- ja harrastelehteä! Onkin vaikea kuvitella, että tietyn erikoistuneen aihepiirin ympärillä ilmestyvää lehteä voisi korvata netistä saadulla hajanaisella tiedolla.

Tilasin joskus nuorena vanhoihin jenkkiautoihin keskittyvää V8-Magazinea, joka alkoi ilmestyä vuonna 1978 ja ilmestyy edelleen. Vaikka jenkkiautobuumi on hivenen hellittämässä, ja monet muutkin vastaavan tyyliset autolehdet pyrkivät samoille apajille, ei näytä todennäköiseltä, että nettimedia korvaisi tämän kaltaiset aikakauslehdet. Erikois- ja harrastelehdet eivät ole ”nopeaa mediaa”, jota silmäillään aamukahvin yhteydessä ja sitten hylätään ja unohdetaan, vaan useinkin toimivat tietolähteenä, jota luetaan useita kertoja ja säilytetään pitkään. Ei kukaan palaa kaksi viikkoa vanhan sanomalehden pariin, mutta entisöintiohjeet tai vaikkapa käsityömallit säilyvät käyttökelpoisina aina.

Rauman kirjastossa voit valita sekä printti- että sähköisen median laajan lehtitarjonnan. Kaikkiin kirjastopisteisiin tilataan reilu valikoima lehtiä, ja pääkirjaston lehtilukusali on suoranainen runsaudensarvi lehtien ystävälle. Kaikkiaan siellä on luettavissa lähes 450 erilaista sanoma- ja aikakauslehteä. Tästä linkistä voit katsoa, mitä kaikkea löytyy. Ja mikäli tahdot vieläkin lisää luettavaa, on olemassa ePress-palvelu: osoitteessa www.epress.fi voit lukea 79 erilaista suomalaista sanomalehteä miltä tahansa kirjaston koneelta näköispainoksena. Palvelu on erityisen hyvä kauempaa alueelle muuttaneelle, ja itsekin usein lukaisen läpi Lauttakylä-lehden saadakseni tietää kotipaikkani Huittisten kuulumiset.

perjantai 26. lokakuuta 2012

Ajatuksia lukemisesta

Kun perjantai-aamuna herää kello kuusi, menee ulos, näkee lumen, ja alkaa vaihtaa pimeällä pihamaalla talvirenkaita auton alle, ehtii ajatella kaikenlaista. Pääosaa ajatuksista ei voi sopivaisuussyistä tässä kertoa, mutta ehdin ajatella myös rauhaa. Lukurauhaa erityisesti. Mitä sinulle tulee mieleen, kun ajattelet kirjan lukemista?

Otatin eilen itsestäni lukukuvia: takan ääressä, villapaita päällä ja Reino-tohvelit jalassa. Niiden on tarkoitus kuvittaa Rauman tiedotuslehteen tulevaa juttua myöhemmin tänä vuonna. Toimituksesta toivottiin tunnelmallista kuvaa, jossa luen. Saa nyt nähdä kelpaavatko, kun ovat ihan tavallisella kameralla otettuja ja tyylinkin kanssa on vähän niin ja näin. Tarkoitus oli kuitenkin tavoittaa jotain lukemisen tunnelmasta. Takan lämpö, hiljaisuus, rauha. Suojassa ulkomaailman pauhulta ja pakkasilta ja takeltelevilta hallitunkeilta. Keskittyminen. Niistä se tunnelma kaiketi muodostuu.

Kyllä lukeminen voi tapahtua ulkonakin. Laiskana aurinkotuolissa tai viltillä, auringon porottaessa, puiden, tai onnekkaimmilla veden kohistessa ja lintujen laulaessa. Itse kokemus on kuitenkin sama: kiireettömyys, rentous ja vapaus.

Tai äiti tai isä lukemassa lapselle: suoja, turva, läheisyys, jännittynyt odotus, uuden oppiminen, nauru. Lukeminen voi olla myös yhteinen hetki, yhdessä jaettu matka.

Lukemiseen tuntuu aina kuuluvan kiireettömyys ja vapaaehtoisuus, mutta onhan sitä toisenlaistakin lukemista. Pänttääminen on rauhallisen ja vapaaehtoisen lukemisen vastakohta. Se on aivojen pakkoruokintaa. Tietoa ahdetaan sisään väkisin, kiireellä, eikä läheskään aina vapaaehtoisesti. Siksi tieto vain käy aivoissa, ja valuu usein viimeistään tentin jälkeen toisesta korvasta ulos. Luetun omaksuminen, pysyvä muistijälki, vaatii aitoa kiinnostusta ja halua. No, kyllähän Oulu-Siika-Pyhä-Kala –tyyppinen aivopesu saattaa myös pysyvän jäljen jättää, kiinnostuksesta tai sen puutteesta riippumatta, mutta ennemminkin voisi puhua vauriosta kuin jäljestä.

Lukija näyttää päällepäin rauhalliselta, mutta usein sisällä kuohuu. Aivolohkot suorastaan kipinöivät, kun mielikuva toisensa jälkeen syntyy ja muuttuu, ajatukset ja assosiaatiot lentävät, pulssi kohoaa ja ulkomaailma unohtuu kokonaan. Kaiken tämän saavat aikaan nuo paperille painetut koukerot, kirjaimet. On se loppujen lopuksi ihmeellinen asia tuo luku- ja kirjoitustaito: ajattelen jotain, kirjoitan sen ylös, ja joku voi lukea sen ajatuksen, vaikka ei ole koskaan minua tavannut. Hän voi jopa käsittää mitä ajattelen, tai sitten käsittää kaiken ihan eri tavalla. Jonkinlainen reaktio syntyy joka tapauksessa.

Teksteillä onkin mahtava voima. Ne synnyttävät sotia ja solmivat rauhan, ihastuttavat ja vihastuttavat ja aiheuttavat iloa, surua, itkua ja naurua. Ei turhaan sanota, että kynä voittaa aseena miekan. Tekstiä vain on osattava käyttää varoen ja oikein; muuten siitä voi tulla ase itseä vastaan tai miekka, johon itse heittäytyy. Työssäkin sen huomaa: joskus voi kirjoittaa tekstiä, jossa ei lainkaan ole sitä tarkoitusta, jonka lukija siitä löytää. Muutama harkitsemattomasti laitettu sana voi loukata toista tai lähettää matkaan aivan väärän viestin. Siksi pitää paitsi lukea, myös kirjoittaa harkitsevasti, ajatuksella ja rauhassa.

Parhaiden kirjoittajien teksteistä löytää aina uudestaan ja uudestaan eri sisältöjä, ja jokainen löytää niistä jotain itselleen sopivaa, mielenkiintoista ja kiehtovaa. Ajatukset on kiteytetty ja ilmaistu niin taitavasti, että ne pitävät otteessaan ja saavat lukijan uppoutumaan omaan maailmaansa. Maailmaan, jonne ulkopuoliset asiat eivät pääse. Omaan lukurauhaan.

perjantai 12. lokakuuta 2012

Messutunnelmaa


Turun kirjamessut tulivat ja menivät. Jos kävijämääristä voi mitään päätellä, huhut kirjan kuolemasta ovat vahvasti liioiteltuja: messuille saatiin uusi kävijäennätys, lähes 25 000 kävijää kolmen päivän aikana. Pahimmillaan, lauantaina, tungos oli jo liiallistakin.

25 000 ihmistä tuli siis katsomaan kirjailijahaastatteluja, kuuntelemaan erilaisia paneelikeskusteluja ja ostamaan kirjoja kustantajien, kauppiaiden ja antikvaarien tiskeiltä. Useimmat maksoivat pelkästä sisäänpääsystä ja auton parkkeeraamisesta liki 20 euroa. Jos kuvitellaan, että lähes jokainen osti jotain ja monet vielä söivätkin paikan päällä, voi hahmotella, että kävijät jättivät Turku-halliin ainakin 1,5 miljoonaa euroa. Aikamoinen satsaus painettuun sanaan lama-aikana.

Ehkä messuilla oli jollain tiskillä tietoa myös elektronisista kirjoista, mutta eipä osunut silmään. Messut olivat nimenomaisesti painetun kirjan juhlaa. Itse olin paikalla perjantaina, ja esim. nuorten runsaus messuhallissa suorastaan ihmetytti. No, suuri osa heistä saattoi olla revitty äidinkielen opettajan toimesta pakolla mukaan, mutta ihmeen aktiivisen oloisesti he kirjatiskejä kiertelivät. Eipä näkynyt tylsistyneenä seiniin nojailevia laumoja lainkaan.

Rauma oli siis messuilla teemakaupunkina ja kaupungilla oli oma osasto, joka sekin oli yllättävän vilkkaasti yleisön huomion kohteena. Komea Raatihuoneen 2,5m korkea pienoismalli antoi osastolle oman ilmeensä ja lastennurkkauksessakin oli ihan oikeasti lapsia ohjaajan kanssa, ainakin silloin, kun itse paikalla olin. Monenlaiset esitykset ja paneelikeskustelut esittelivät ehkä hieman kotikutoisesti, mutta sympaattisesti Raumaa ja raumalaista kirjallisuutta.

Oli osastolla kirjastonkin työntekijöitä mukana: lauantaina ja sunnuntaina kirjaspesialistimme Anneli Näätänen ja Anne Alatalo esittelivät raumalaisia vanhempia kirjoja, joita oli pääkirjaston Rauma-kokoelmasta lainattu tarkoitusta varten pari hyllyllistä. Ja hyllyt myös… Peloistamme huolimatta kaikki saatiin myös ehjinä takaisin.

Messujen avajaisseremonia oli varsin hieno, ja se meni kyllä raumalaisilta aivan nappiin. Messut avasi kulttuuriministeri Paavo Arhinmäki, ja sen jälkeen oli Espanjan suurlähettilään puhe (Espanja oli messujen teemamaa) ja espanjalaisen pianistin esitys. Jäykemmän avajaispönötyksen jälkeen raumalaiset kaappasivat shown.

Viime vuonna vielä Laitilaa edustanut runoilija Heli Laaksonen veti ehkä neljäsatapäiselle avajaisyleisölle ihmeteltävän luontevilla esiintyjän kyvyillään hymyn huulille, ja kultaisen harmonikan voittaja, myöskin raumalainen Janne Mäkinen esitti laulu- ja puheosuuksista koostuvan haikeanhauskan raumankielisen, Nortamon teksteihin pohjautuvan balladin todella loistavasti. Ei voinut kuin ihailla sitä varmuutta ja taitoa ja (ainakin omasta mielestäni) virheetöntä raumankieltä. Mäkinen oli itselleni erittäin positiivinen yllätys. Sitä kun lukee ohjelmalehtisestä, että ”haitarinsoittoa Nortamon teksteihin”, niin ei ensimmäisenä tule mieleen erityisen mukaansatempaava ja taitava show… mutta Mäkinen kyllä vangitsi yleisönsä täysin. Eri asia on tietysti ymmärsivätkö kaikki paikalla olijat, mistä mies puhui ja lauloi.

Paikalla oli luonnollisesti myös messujen ohjelmapäällikkö Jenni Haukio, joka avajaisten jälkeen haastatteli auditoriossa Sofi Oksasta. Harmi vain, että tilaisuus oli puoli tuntia avajaisten jälkeen. Paikalla olisi pitänyt odottaa tuo puoli tuntia, sillä jos istuimeltaan poistui, ei enää päässyt takaisin. Auditorion laidoilla ilman istumapaikkoja jääneet kyttäsivät lähtijöitä ja paikka täyttyi saman tien. En jaksanut enää yli tunnin kestäneen avajaisseremonian jälkeen jäädä odottelemaan Oksasen saapumista, joten poistuin messualueelle. Tuli se Oksanen tosin yhdessä vaiheessa vastaan käytävällä, joten hänetkin sitten messuilta bongasin.

Tarkemmin seurasin Reidar Palmgrenin ja Pirjo Hassisen haastatteluja Otavan lavalla, tosin ihan sattumalta paikalle osuen. Kirjailijahaastattelut olivatkin siitä mukavia, että niihin saattoi helposti poiketa messualueella, koska tilaisuudet eivät olleet mitenkään seinillä rajattuja tai eri huoneissa. Ihmisiä tuli ja meni ja eri ohjelmat jatkuivat eri puolilla hallia. Äänentoistokin pelasi, vaikka muut tapahtumat ja kaupustelu jatkuivat muutaman metrin päässä.

Niin ja: kun kerran kirjat kiinnostavat, niin tulkaas ensi keskiviikkona 17.10. klo 17 pääkirjastoon kuulemaan, mitä työntekijämme ovat saaneet aikaan teemasta ”Meri ja kirjallisuus”. Noin tunnin kestävässä vapaamuotoisessa ja rennossa esittelyssä käydään läpi uutuuksia ja vähän vanhempaakin kirjallisuutta dekkareista tietokirjoihin. Tilaisuus on osa Rauman kaupungin seniorien kulttuuriviikkojen ohjelmaa, mutta saa sinne nuoremmatkin tulla. Eikä maksa mitään, mutta lainatkaa jotain, kun lähdette.

keskiviikko 26. syyskuuta 2012

Ei tämmöistä tarvitse kenenkään lukea!

Kirjastosensuuri nousi otsikoihin, kun Tukholman Kulttuuritalon kirjaston lasten- ja nuortenosaston aineistosta vastaava kirjastonhoitaja päätti poistaa Tintti-sarjakuvat hyllystä niiden muita kansoja halventavan ja rasistiseksi katsottavan esitystavan vuoksi. Koska pienemmälle huomiolle jäi, että päätös seuraavana päivänä peruttiin, keskustelupalstoilla riitti aiheesta mielipiteitä, etenkin kun ko. kirjastonhoitajan mukaan Tinttien lisäksi löytyisi vielä paljon muutakin poistettavaa.

Kirjaston ja sensuurin suhde on aina ollut ongelmallinen. Kirjastolaitosta perustettaessa sen tehtävänä oli sivistää köyhiä, ja oli tietenkin itsestään selvää, ettei mikä tahansa teksti tai mielipide sopinut rahvaan luettavaksi. Väärät poliittiset mielipiteet eivät saaneet juurtua työväkeen, eikä toisaalta turha todellisuuspakoinen hömppä saanut aiheuttaa sitä, että renki jätti peltotyönsä kesken. Siksi tarvittiin kirjastonhoitajia ja kirjastolautakuntia valitsemaan sopivaa aineistoa. Aineiston piti olla ”laadukasta” ja ”sopivaa” ja aikojen muuttuessa mentiin aina sen hetkisten sopivuuskäsitysten mukaan.

Sodanjälkeisessä kirjastomaailmassa alkoi hitaasti vahvistua ajatus siitä, että kirjastossa pitää olla valikoimatta kaikki mahdollinen aineisto, mutta erilaisia kärhämiä nousee silti esiin aina silloin tällöin. Lisäksi käytännössä valintaa on kauniista periaatteista huolimatta aina tehtävä, koska rahat eivät riitä kaikkeen. Kirjaston aineistonhankkijan on aina valittava aineistoa: otettava joku ja jätettävä joku toinen ottamatta.

”Kirjasto ei sensuroi!”, painottavat Raumankin kirjaston ylevät toimintaperiaatteet. Tahallista sensuuria tuskin tapahtuukaan. Aineistonvalinnan tulisi tapahtua käytettävissä olevien resurssien mukaan tasapuolisesti jokaiselle jotakin tarjoten. Käytännössä joka asiasta pitäisi olla JOTAIN saatavilla. Jos joku kyselee riippuliitokirjaa, sellainen pitäisi löytyä, jos sellainen tehty on. Mutta jos samana vuonna ilmestyy kaksi erilaista riippuliitokirjaa, voi toinen jäädä hankkimatta, mikäli kysyntä on kovin pientä. Nykyään kirjasto hankkii aineistoa nimenomaan lainausta ja kysyntää silmällä pitäen. Pyrimme välttämään aineistoa jota ”kukaan” ei lainaa. Siitä huolimatta kokoelman pitää olla kattava ja laadukas: sen tulee kattaa myös harvinaisemmat aiheet. Emme ryhdy pelkäksi dekkari- ja dvd-vuokraamoksi, vaikka näin lainojen määrä ehkä kasvaisikin.

Aineistonvalitsijan omat henkilökohtaiset mieltymykset eivät saisi vaikuttaa siihen, mitä hankitaan. Jos hän harrastaa kissoja, ei se tarkoita, että kirjastoon hankitaan jokainen kissoja käsittelevä opus tai systemaattisesti suljetaan pois kaikki aineistonvalitsijan mielestä tyhmät, turhat ja huonot teokset tai aihepiirit. Aineistonvalitsija ei osta kirjoja itselleen, vaan asiakkaille. Hänen ei pidä kuvitella olevansa ylin auktoriteetti, joka pystyy ja saa päättää, mitä muut ihmiset haluavat tai saavat lukea tai katsella. Nykyaikana kirjaston työntekijä ei ole enää kansan sivistäjä, vaan tiedon välittäjä ja oikeaan tietoon johtaja. Hänelle itselleen turhasta tai vastenmielisestäkin aineistosta hänen on kyettävä valitsemaan laadukkain osa kirjaston kokoelmiin. Mikään helppo homma se ei ole.

Pitääkö olla Hitlerin Taisteluni, jotain Pohjois-Korean juche-aatteesta ja Kommunistinen manifesti? Pitääkö olla Koraani, Mormonin kirja ja Johdatus scientologiaan? Pitääkö levyhyllystä löytyä Burzumia, Napalm Deathia ja Cannibal Corpsea? Pitää, pitäisi. Joka alan, ajatuksen ja tyylisuunnan perusteokset tulisi kokoelmassa olla, vaikka muuten painotettaisiinkin koko kansan suosikkeja. Sen sijaan ei välttämättä tarvita Pääministerin morsianta, sadatta Pollux-hevoskirjaa tai Harlekiinia. Niistä ei tule klassikkoja, eikä niitä kukaan muista muutaman vuoden kuluttua. Toisaalta ilmestymisvuotenaan ne voivat olla hyvinkin suosittuja. Aineistonvalitsijan pitääkin painia toisaalta asiakaskysynnän ja toisaalta kokoelman laadun käsitteiden kanssa ja hänellä tulee olla hyvä yleissivistys myös asioista, jotka hän itse henkilökohtaisesti kokee vääriksi, turhiksi, epämiellyttäviksi tai jopa vaarallisiksi.

Ja mitä tulee Tintteihin: on totta, että Hergen ensimmäisiä teoksia voi pitää hieman laaduttomampina kuin myöhempää tuotantoa. On totta, että tarinat olivat avoimen propagandistisia ja holhoavan rasistisiakin, eikä kultakauden Tinttien älyllinen huumori ja tarinankerronta oikein ollut vielä puhjennut kukkaansa. On totta, että afrikkalaiset esitettiin yksinkertaisina ja itsekkäinä neekereinä ja villieläimet puskissa vaanivina petoina, jotka Tintti poikkeuksetta tappoi erilaisin mielikuvituksellisin konstein… mutta.

Tintti Afrikassa ja Tintti Neuvostojen maassa (jota tuskin oli lastenkirjaksi tarkoitettukaan) on tehty 30-luvulla, 30-luvun hengessä, 30-luvun tarpeisiin. Ne eivät kuvaa nykyaikaa tai nykyajan käsityksiä. Ne ovat historiaa. Historiaa kuten Jöröjukka tai Grimmin veljesten sadut, jotka sisältävät hirvittäviä raakuuksia, jos ne ottaa kirjaimellisesti. Pekka imi peukaloaan ja niinpä häneltä leikattiin peukalot pois, veriset tyngät vain jäivät. Vanha lastenkirjallisuus kammottaa joskus aikuista enemmän kuin lasta, joka suhtautuu asioihin mutkattomammin, kunhan vain saa aikuiselta selityksen. Aikuisen olisikin tärkeää tietää, mitä lapsi lukee, ja ennen kaikkea lukea hänen kanssaan. Kertoa, että ennen ajateltiin noin hassusti, mutta ei enää. Eivätkä ne lapsetkaan niin tyhmiä ole, että kaiken uskovat, mitä kirjassa sanotaan.

perjantai 14. syyskuuta 2012

Auto, jossa oli liikaa vilkkuja, ja muita katsastuskertomuksia


Silläkin uhalla, että blogeissani toistuu usein autoteema, eikä kirjastoa sivuta kuin hyvin huterin aasinsilloin, kirjoitan tänään auton katsastamisesta. Tässä blogissahan kirjoitetaan, mitä tulee mieleen, ja koska katsastin autoni keskiviikkona, on se nyt mielessä. Taas, niin kuin joka kerta kun konttorilla käy.

Tiedät, ettet ole automies, mikäli katsastus on sinulle ihan huoleton ja yhdentekevä asia. Oikealle automiehelle katsastus on kuin hammaslääkäriin meno, yhtä mukava ja rento. Oikea automies istuu odotushuoneessa hikiset kämmenet konttorin tarjoamaa kertakäyttökahvimukia kaulaten. Siinä hän istuu särpien haaleaa juomaansa ja vaihtaa hermostuneena asentoa. Ja kuuntelee: joko on oma auto hallissa? Joko katsastusmiehen sorkkarauta hakkaa oman auton pohjaa, joko rääkätään vanhaa dieseliä päästötestissä? Mitä jos ne huomaavat sen ruostereiän pohjapellissä pakoputken päällä tai että puhallin ei toimi?

Kamalinta on seurata autonrääkkäystä vierestä, hallissa. En ole enää muutamaan vuoteen sitä tehnyt, vaan pysynyt konttorissa pahinta peläten. Peläten sitä, että katsastaja saapuu pirullinen virne naamallaan kesken kaiken ja sanoo: ”Tuus vähän tänne kattomaan”, ja vie nosturin päällä keikkuvan auton alle, missä katkenneet jarruputket liristävät nestettä lattialle repeytynyttä jarrukilpeä pitkin. Minulle on käynyt näin. Ihan mainiosti toimineen Rellun jarrut rikottiin katsastuksessa, auto sai ajokiellon ja ainoaksi tehtäväkseni jäi työntää se hallista pihalle. Evästykseksi sain, että romu pitää toimittaa pihasta kahden päivän sisällä, eikä sillä saa ajaa "metriäkään". Tuskailuuni siitä, miten nyt pääsisin kotiin 15 kilometrin päähän, todettiin lohduttavasti: ”Se on sun asias.” Yhtään eivät piristäneet muiden asiakkaiden kommentit siitä, että parempihan se on, että jarrut hajoavat katsastuksessa, kuin tositilanteessa tien päällä. Vaikka se niin onkin.

Sillä kun ajaa vanhoilla autoilla, vikaa löytyy aina. Ja vaikkei löytyisikään, niin löydetään. Yhteen toiseen Relluun olin ostanut erikoiset vihreät takavalot Saksasta, kun alkuperäisissä oli lasissa reikä. Katsastaja sitten päätään raapimaan, kun vilkku vilkutti vihreää. Toinenkin tuli raapimaan. Säännöistä ei löytynyt pykälää vilkun väristä, vaikka selvästi moinen oli moitittavaa. Mutta sitten huomattiin, että myös peruutusvalo oli vihreä, ja sehän ei käy päinsä: pitää olla valkoinen. Valot siis vaihtoon. No, sitten hommasin uudet tavalliset takavalot Saksasta ja ajelin ne päällä uusintakäynnille. Nyt vilkkua syynättiin, ja todettiin, että takavalot olivat liian oranssit! Ei jarruvalo saa olla noin oranssi, joku voi ajaa päälle. Selvähän tämä, eivät kelpaa. Ei auttaneet selitykset, että kyseessä olivat ihan tavalliset Rellun takavalot. Sitten ajoin kotiin, otin ne alkuperäiset rikkinäiset takavalot, teippasin reiän päälle läpinäkyvän muovinpalan, ja voilá: nyt olivat vilkut kunnossa ja katsastusmies tyytyväinen.

Kerran oli Mitsun pohjassa ”pientä laittoa” ruostereikien muodossa, ja niinpä kaverini hitsaili autoa oikein antaumuksella. Kehui vielä, että on kovempi kuin uutena. Katsastusmies, joka auton oli hylännyt, oli kuitenkin esteetikko. Hän ei tykännyt korjauksista: ne olivat liian rumia. ”Tahallaan hitsattu huonosti!”, oli hänen arvionsa parin tunnin työstä auton alla maaten. Sauma oli liian röpelöistä hänen makuunsa, siispä tuli hylkytuomio: pitää saada nätimpää saumaa. Auto takaisin kaverille, joka hivenen vähemmän innostuneena hioi kulmahiomakoneella pohjapellin hitsaussaumat sileämmiksi (ja ohuemmiksi), ja tällä tavallahan autosta tuli jälleen liikenneturvallinen ja nätti myös alhaalta päin, ja tuore leima lyötiin kolmannella yrityksellä.

Jaa, että miten kävi keskiviikkona? No, leima tuli kyllä. Ongelmia aiheuttivat liian isot renkaat. Ei sillä, että niissä olisi ollut mitään vikaa, mutta kun niin suurta kokoa ei ollut merkitty papereihin, piti auto muutoskatsastaa. Tämä tarkoitti sitä, että katsastaja kirjoitti uuden rengaskoon papereihin ja pyysi siitä 45 euroa. Siinä oli tuntipalkka kohdallaan. Sain minä yhden korjauskehotuksenkin: autossa on yksi sivuvilkku liikaa per puoli. Siinä kun on sivuvilkku sekä sivupeilissä, että lokasuojassa, ja tämänhän täytyy olla kovin haitallista, ilmeisesti.

Voin kuvitella virkamiesjoukon, joka miettii auton sivuvilkkujen määrää, kun on ensin laatinut direktiivin, että autossa on oltava jonkinlaiset sivuvilkut. ”Mutta entäs jos joku kuminpolttaja laittaa kaksi sivuvilkkua?”, huomaa joku, ”…tai, herra paratkoon: enemmän!”. Ja sitten on lisätty ohjeistus, että vilkkuja saa olla vain yksi/puoli. Pois lukien semmoiset autot, joissa ei sivuvilkkuja ole alun perinkään, kuten vuoden -73 Rellussani. Siinä on vilkku vain edessä ja takana, eikä kukaan ole sanonut mitään. Mutta jos autossanne on kaksi sivuvilkkua, teidän täytyy poistaa toinen, esim. johdot katkaisemalla tai peittämällä vilkku ilmastointiteipillä. Ja taas on maailma astetta parempi paikka. 65 euroa, kiitos, ja tervetuloa uudelleen.

perjantai 31. elokuuta 2012

Muistot

Tuskin mikään pysäyttää työelämässä kovemmin kuin työtoverin ja ystävän kuolema. Ihminen, jonka kanssa olet tehnyt töitä vuosia ja vuosikymmeniä, ei yhtäkkiä enää tulekaan töihin. Ei istu tiskin takana asiakkaita palvelemassa, ei naura kanssasi kahvitauolla, ei kuuntele huoliasi, ei auta jossain hankalassa työtehtävässä. Häntä ei enää ole.

Pyynpään lähikirjaston pitkäaikainen työntekijä, kirjastovirkailija Pirjo Mattila nukkui tällä viikolla pois nopeasti edenneen sairauden väsyttämänä. Loppu tuli niin äkkiä, ettei oikein kukaan ehtinyt siihen varautua: miten on mahdollista, että vielä kesällä töissä ollut työkaveri menehtyy vain muutamia viikkoja diagnoosinsa jälkeen? Niin pieniltä tuntuneiden oireiden jälkeen? Kaikki kävi niin nopeasti, ettei edes tieto sairaudesta ollut ehtinyt tavoittaa kaikkia, kun suruviesti tuotiin pääkirjastoon tiistai-iltapäivänä.

Itse en tuntenut Pirjoa kovinkaan hyvin. Pyynpään kirjaston kolmen hengen porukka oli niin hyvin hitsautunut yhteen, että kirjasto tuntui pyörivän täysin omillaan. Vierailin paikalla pari kertaa vuodessa, koska enempää ei tarvinnut. Työt hoituivat ja asiat olivat kunnossa. Ei tarvittu edes sijaisia, kesäisinkään. Olen jutellut Pirjon kanssa vain pari kertaa kahden kesken. Muistan hänet kirjaston retkiltä ja pikkujouluista. Hän vaikutti iloiselta ja rempseältä luonteelta. Muistan Pyynpään kirjaston johtajan Pirjo Jokelan 50v-syntymäpäiväjuhlat, ja Pirjo M:n ja Susannan esittämän hauskan lauluesityksen. Muistan Pirjo Mattilan viitan, jota hän kuulemma usein käytti. Se on varmaan jäänyt mieleeni jostain valokuvasta.

Viime lauantaina olin Tukholmassa veljeni vauvan nimenantojuhlassa. Katselin sängyssään hapuilevaa kuukauden ikäistä lasta ja ajattelin luonnon kiertokulkua: kuinka toisia rakkaita menee, toisia tulee, ja kuinka onni ja suru elämässä vaihtelevat. Ne kuuluvat elämään; oikeastaan niistä koko elämä muodostuu. Onnen ja surun hetket, menetykset ja saamiset. Kaikesta jää muistot, joiden avulla sekin pysyy elossa, joka on täältä lähtenyt.

Miten hauraalta elämä tuntuukaan
kun on vain rakkaus ja kuolema läsnä…
Ja outoa niin…et hän mennyt on pois.




Pirjo Mattila (1954-2012)
Rauman kirjaston työntekijä vuodesta 1977


perjantai 17. elokuuta 2012

Verkkokalastusta

Muistatko lapsuuden kouluesitelmät? Niitä varten mentiin kirjastoon, lainattiin kauhea määrä tietosanakirjoja ja kirjoitettiin pieni selvitys delfiineistä tai faaraoista. Arvosanaa paransi, mikäli oli hankkinut kalvoja ja kirjoittanut tussilla tärkeitä kohtia tai jopa tehnyt jonkin kaaviokuvan. Tämä kalvo sitten näytettiin piirtoheittimellä koko luokalle. Kalvon päällä oli ruutupaperi, jota siirrettiin alaspäin sitä mukaa, kun esitys eteni ja päästiin seuraavaan aiheeseen.

Esitelmä oli melkein kuin laulukoe: jännityksen aihe, joka sai sydämen takomaan jo viikkoa aikaisemmin, ja jonka päivämäärä oli sovittu jo lukukauden alussa ja hehkui mielessä kuin aivojen pintaan poltettuna. Joka päivä se läheni.

Itse tein esitelmän mm. akvaarionhoidosta (isä piirsi kalvoihin suosituimpien kalojen kuvia lisäarvoa tuottamaan), inkoista ja Arvo Ylpöstä. Lukiossa sitten piti vetää vähän överiksi, kun saimme tehtäväksi pitää palopuheen jonkin asian puolesta, ja keksin aiheekseni ”hauskasti” Olut ruokajuomaksi lukioon!
Aihe oli kyllä kattavasti käyty läpi ja sisälsi useita hyviä perusteluita, alkaen kevytmaitoa alhaisemmista kaloreista ja työilmapiirin parantumisesta, ja päättyen olutfirmojen mahdollisiin sponsorointisopimuksiin (Koffilla kymppejä! Lapin Kulta: kuuden ällän olut!) ja tästä seuraavaan taloudelliseen hyötyyn. Olin aikaani edellä, ja esittelin lisäksi opiskelijoiden kannustinjärjestelmän, jossa lukion ekaluokkalaiset saisivat ykköstä, tokaluokkalaiset keskiolutta ja kolmoset nelosta. Onneksi opettajalla riitti huumorintajua ja tuosta esityksestä taisi tulla peräti täysi 10.

Nettiä ei ollut, joten kaikki tieto piti hakea kirjoista, ja kaikki kirjat olivat kirjastossa. Nykyään on toisin: kirjoitetaan Googlen ruutuun Arvo Ylppö, ja kopsataan Wikipediasta elämäkerta tiiviissä paketissa. Vähän sanajärjestystä muokkaamalla esitelmä syntyy muutamassa minuutissa. Kalvoja ei varmaankaan käytetä, vaan luodaan Power Pointilla osaava vaikutelma. Esitys sentään on pidettävä itse, joten ihan helpolla ei nykyäänkään pääse. Aikaisemmin tekstinsä oppi, koska oli joutunut sen itse käsin kirjoittamaan, mutta nykyään täytyy erikseen lukea ja opetella, koska pelkällä copypastella eivät asiat päähän jää.

Sitä ehkä harvempi tulee ajatelleeksi, että aina Google ei kerro koko totuutta. Google kertoo sen, mistä sille maksetaan. Ylimmäiseksi linkiksi ei tulekaan paras tietolähde, vaan linkki, jonka näkymisestä sen tuottaja on Googlelle eniten maksanut. Välttämättä ko. linkki ei liity haettavaan asiaan mitenkään. Jos pitää lähteä Wikipedian ja suppeiden elämäkertatietojen ulkopuolelle, ei oikeanlaisen tiedon löytäminen olekaan välttämättä helppoa. Sata ensimmäistä linkkiä vie umpikujiin ja ympyrää kiertämään ja pahimmassa tapauksessa hautaavat ruudut pop-uppeihin ja ujuttavat koneellesi viruksia.

Virginian yliopiston media- ja oikeustieteen professori Siva Vaidhyanathan kertoikin haastattelussa, että pitää ”googlettumista” internetin ja vapaan tiedonvälityksen suurimpana uhkana. Yksittäinen kaupallinen yritys omistaa välineet ja mahdollisuuden kontrolloida valtaosaa netissä haettavasta tiedosta. Perinteisen tiedonhaun lisäksi Google jyllää kartoissa (Google Maps, Google Street View), sähköpostissa (Gmail) ja viihteessä (YouTube), ja kaikkea tätä voi pyörittää Googlen nettiselaimen kautta.

Kaikki on olevinaan ilmaista, nopeaa ja kätevää, mutta pohjimmainen tarkoitus on tutkia ja manipuloida netinkäyttäjien käyttäytymistä, jotta mainostajat saisivat katetta rahoilleen. Google saa rahansa mainostajilta, jotka maksavat sille sitä enemmän, mitä enemmän ihmiset osuvat heidän sivuilleen, ja ostavat heidän tuotteitaan. Tämä on se pohjimmainen bisnesidea, eikä suinkaan ilmainen ja luotettava tiedonvälitys. Google antaa tietoa MAINOSTAJILLE, ei käyttäjille. Käyttäjien saaman tiedon taas tuottavat pääasiassa käyttäjät itse, ilmaiseksi, kuka milläkin kompetenssilla, luotettavuudella ja tarkoituksella.

Professorilla oli unelma: tietoverkko, joka hyödyttää koko maailmaa, eikä vain yhtä kaupallista yritystä. Hän haluaisi perustaa projektin, jossa kaikki maailman tieto kootaan sähköiseksi tietovarannoksi, jonka luovat tietojenkäsittelyn ja web-suunnittelun ammattilaiset ja jonka pohjana ovat kirjastot. Tietovaranto, jossa parhaat tiedot tulevat kärkeen, vaihtoehdot hyväksytään ja jossa tiedon laatu on ratkaiseva tekijä, eivätkä kaupalliset tai poliittiset intressit pääse vaikuttamaan tiedonvälitykseen. Jonkinlainen ammattilais-wikipedia siis, mutta vielä laajemmassa mittakaavassa.

Hän veikkasi, ettei sellaista ole näköpiirissä, koska googlettuminen on edennyt jo liian pitkälle ja kutistanut ja supistanut verkon. Lisäksi sensuuri nostaa päätään milloin missäkin päin maailmaa ja rajaa mahdollisuuksia entisestään. Verkko on kierretty solmuun, ja vain pieni, tarkoin rajattu saalis nousee sieltä pyytäjän veneeseen. Koko meren antimista meillä ei ole tietoakaan.

Mutta: "Meidän pitää ponnistella kohti yhteistä untamme. Se on arvokas tavoite."

perjantai 27. heinäkuuta 2012

Hiukan meluisampi päivä


Kirjastomelu on demokratian vihollinen, väitti taannoin Helsingin Sanomien lukijapalstalla eräs kirjoitus. Perusteena käytettiin sitä, että rikas voi hankkia kotiinsa kirjoja ja lukea niitä rauhassa, mutta köyhä joutuu käyttämään kirjastoa, ja mikäli siellä melutaan, ei pysty niihin keskittymään. Kirjoittajalle ei ilmeisesti tullut mieleen, että köyhäkin voi lainata kirjan kotiinsa ja lukea siellä rauhassa.

Noh, kyllähän minä kirjoittajan huolen toisaalta ymmärrän. Viime vuosina kaikki suuret kirjastostrategiat ovat korostaneet, että kirjastossa pitää tapahtua: sen tulee olla ihmisten kohtauspaikka, olohuone ja viihdekeskus. Varsin perusteltua on väittää, että siellä, missä ihmiset kohtaavat, syntyy puhetta ja hälinää ja liikettä. Kirjasto ei enää ole vanhanajan kirjavarasto, jossa hiivitään sukkasillaan, vaan se tarjoaa paljon kaikenlaista muutakin toimintaa ja palvelua. Niille, jotka hakevat lukurauhaa, suuntaus on ymmärrettävästi huono.

Rauman pääkirjastossa on lukurauhaa tahtovat otettu huomioon, sillä täällä on yläkerrassa tarkoitukseen pyhitetty hiljainen lukusali, joka etenkin pääsykoeaikaan täyttyy pänttääjistä. Läheskään kaikissa kirjastoissa tällaista hiljaista huonetta ei kuitenkaan ole, ja koska erilaisten tapahtumien määrä kasvaa, kasvaa myös ääni. Toisaalta: kyllähän kirjasto varmaan siltikin on kirkon jälkeen hiljaisin julkinen tila, eivätkä täällä raikaa taustamusiikki ja kuulutukset : ”Nyt on Puhdistusta tullut taas pikalainahyllyyn! Palvelun tarjosi Rauman kaupunginkirjasto! Ol ningon gotonas! Rauma: tul tän, mnää tääl jo olengi!” Onneksi.

Tänään on kuitenkin ehkä tavallista meluisampi päivä. Katselen tästä kanaalinvarren pyörätiellä kulkevia ihmisiä; jokainen kääntää ohi mennessään päänsä kohti kirjastoa. Joku pysähtyy ottamaan kuvia. Kaunis rakennushan tämä on, mutta ehkä huomio kuitenkin johtuu noista lampaista ja sisäpihalla olevista kymmenistä ihmisistä. Juu-u, luit oikein. Meillä on neljä kilttiä kirjastolammasta tuossa sisäpihan nurmikolla aitauksessa, ja ne toimivat sisäänheittäjinä nuorisotoimen järjestämään koko päivän kestävään myynti- ja lastentapahtumaan. Hyvin tuntuu toimivan, kun sääkin suosii. Sisäpihalla paistetaan munkkeja, kaahataan polkuautolla, kahvitellaan ja jos siltä tuntuu, saa edullisesti maalauttaa kasvonsakin. Mikä voisikaan enemmän piristää hellepäivää!

Neljä kirjastolammasta viihtyvät paikalla koko päivän, mutta niiden kaveri, Mauri Kunnaksen tunnetuksi tekemä Herra Hakkarainen, on tänään sen verran kiireinen, että ehtii poikkeamaan paikalla vain 4 kertaa. Nythän on Unikeon päivä, ja koska Hakkarainen on unikeko jos kuka, on hänellä tänään kovasti kysyntää. Rauman kaupunkikin kyllä sai oman unikekonsa aamulla, kun kaupunginjohtajan sihteeri Sirpa Liukkonen kasteltiin lasten toimesta suihkulähteessä juhlallisin menoin. Eivät sentään kanaaliin heittäneet.

Kirjaston sisäpihalle on jo pitkään koetettu keksiä jotain käyttöä. Arkkitehti sen varmaan suunnitteli kirjaston oleskelualueeksi, mutta siihen käyttöön se ei käytännössä koskaan tullut. Alueen valvonta oli liian vaikeaa. Cafe Käpälän alettua toimintansa, on kauniina kesäpäivinä päässyt pullakahveille ulos terassille, mutta Unikeonpäivä on ensimmäinen tapahtuma, johon sisäpiha on valjastettu kokonaan. Nyt se on siinä käytössä missä pitääkin. Kaikesta toiminnasta, lampaista ja lasten huudoista huolimatta kirjaston sisällä on melkoisen hiljaista edelleen. Ja jos jotain ääntä sisälle kantautuisikin, eivät lasten iloiset huudot varmaan häiritse kaikkein synkintäkään murjottajaa ja kirjastopuritaania. Ei näin kauniina päivänä, Pitsiviikon perjantaina. Nautitaan kesästä, kun se täällä vihdoin on. Kyllä se syksy pian saapuu ja sitten on hiljaisempaa.

tiistai 17. heinäkuuta 2012

Lomaltapaluuajatuksia


Sanovat, ettei loma ole ollut tarpeeksi pitkä ja rentouttava, mikäli töihin palatessaan muistaa tietokoneensa salasanan. Tällä perusteella oma kuukauden lomani oli tarpeeksi rentouttava, sillä sekä tietokoneen, että henkilöstöhallinnon ohjelman salasana meni ensi yrittämällä väärin. Onneksi olin merkinnyt molemmat muistiin.

Siitä se taas alkoi, paluu arkeen. Startin piti tietysti olla kevyt, ettei tule liian kovaa shokkireaktiota, joten työpäivä alkoi lomaltapaluukahveilla muiden kohtalontovereiden seurassa. Sitten varovasti tunnustellen kohti yläkertaa ja omaa työhuonetta. Kirjasto oli edelleen pystyssä ja Juicen sanoja lainatakseni ”Minua ilmankin hommani näyttävät hoituneen”, ja tästä osastonjohtajille kiitos. Kesällä lomien vuoksi tuurausjärjestelmien pitää toimia. Vaikka asiakkaita on kesällä vähemmän, on työntekijöitäkin vähemmän, jolloin ei lomalaisten lisäksi tarvita kuin pari sairauspoissaoloa, niin alkaakin taas olla kiire.

Uudet (joskin vanhat tutut) kesätyöntekijät olivat saapuneet, uusia näyttelyitä pystytetty ja lainausluvutkin olivat edelleen nousussa viime vuodesta, jolloin ne taas olivat nousussa edellisestä vuodesta. Kahvila aulassa pyöri kuten ennenkin ja melko hätäisesti Eino Leinon päiväksi buukattu porilaisten runonlausujien ja muusikoiden esitys oli osoittautunut yleisömenestykseksi. Ei hassumpaa. Sähköpostissa odotti 246 meilin joukossa pyyntö saada käyttää pääkirjaston kuvaa ennen syksyä ilmestyvän englanninkielisen, kirjastojen tilahistoriasta kertovan kirjan kannessa. ”Kuva teidän uusimmasta upeasta kirjastosta”, oli tarkka sanamuoto.

Sitten aletaankin vääntää puolivuotisraporttia ja elokuun loppuun mennessä pitää olla ensi vuoden budjettikin suunniteltuna ja anottuna. Tietyt asiat tulevat aina tiettyyn aikaan vuodesta, syksyllä on kiireisintä.

Mutta jotenkin nopeasti se loma vaan meni. Yksi viikko flunssassa, yksi viikko mökillä, hiukan lähialuematkailua, autojen ronkkimista ja puutarhan ihmettelyä. Piti tehdä kyllä paljon muutakin, mutta ei vaan ehtinyt, viitsinyt eikä jaksanut. Pidettiin sadetta, sisätiloissa. Onneksi juhannuksena paistoi sen verran aurinko, että käsivarteni ehdin polttaa.

Yhden kirjankin ehdin lukea. Marko Hautalan ”Torajyvät” on ihan mukavasti toimiva, lähinnä kauhujännäriksi laskettava kertomus syrjäiseen saaristoon 1600-luvulla haaksirikkoutuneen noidan synnyttämästä kultista, jonka perinteet ovat yhä edelleen elossa eristäytyneellä saarella. Ja viattomat kaupunkilaiset tietysti saavat kärsiä, kuten tapana on. Olen lukenut Hautalan pari edellistäkin teosta ja homma toimii hyvin. Hautalan edellinen teos, 2009 ilmestynyt, mielisairaalaan sijoittuva ”Käärinliinat”, voitti Kalevi Jäntin kirjallisuuspalkinnon.

Torajyvien juoni rullaa uskottavasti, eikä lopun koukku lässäytä fiilistä. Henkilöhahmoissakin on jonkinlaista syvyyttä ja asioita maltetaan taustoittaa, mikä ei lajityypissä ole tavanomaista. Menneitten ja nykyisten tapahtumien seuraaminen rinnakkain antaa juoneen vaihtelua, eikä arkipäivään iskevä yliluonnollisuuden tuntu ehkä kuitenkaan ole yliluonnollisuutta. Enemmänkin Hautala operoi arkielämän ahdistusten ja pelkojen kanssa, vaikka viitekehys vaikuttaa yliluonnolliselta.

Tosin pitää sanoa, että hahmottelin lähes samanlaisen tarinan päässäni jo melkein 20 vuotta sitten. Vaikka oma stoorini tapahtuikin ihan toisenlaisessa ympäristössä ja toisin motiivein (ja hieman reippaammin puhtaan kauhun puolelle sijoittuen), se sisälsi useamman aivan samanlaisen kohtauksen. Oikein ihmetytti tämä asia, mutta kaipa se vaan johtuu siitä, että ”kaupunkilaiset Suomen syrjäseutujen kylähullujen armoilla” –kauhuteemasta tulee väkisinkin tapahtumiltaan rajattu kertomus. No, toiset vaan miettii ja toiset kirjoittaa!

perjantai 8. kesäkuuta 2012

Lähellä luontoa

Kirjastoon on yli viikon ajan tultu töihin puolijuoksua, hartiat kumarassa, takin kaulusta ylös kiskoen ja peloissaan taivaalle vilkuillen. Joku kertoi vetävänsä pihalla hupun päähän suojaksi, toinen taas ei uskaltautunut edes autosta ulos. Kovaksi on mennyt työelämä.

Sama näytelmä toistuu, kun työpäivä päättyy. Varovaisin askelin, ja huolestunein ilmein avaamme takaoven: onko se taas siellä? Mitään ei kuulu, ei tällä kertaa. Lastausluiskaa alas kulmalle…ei vieläkään mitään. 10 metriä autolle; ehdinkö? Ja sitten kuuluu veretjähmettävä kirkaisu. Se on tarkkaillut kaikenaikaa kirjaston katolta ja syöksyy kuin suuri valkoinen lumikinos räystäältä suoraan alaspäin, suoraan kohti. Se on Larus canus. Kalalokki.

Totta puhuen se voi olla myös Larus argentatus eli harmaalokki. Ainakin päälle hyökätessään se näyttää kovin isolta, eikä siinä ole jäänyt aikaa tarkastella yksityiskohtia tarkemmin. Lokki se kumminkin on, ja sillä oli pesä kirjaston katolla ja nyt sillä on poikanen kirjaston takapihalla. Äidin- (tai isän-) rakkaus tuntuu lokeilla olevan vahva ja niinpä jokainen lähelle uskaltautuva saa tuntea lokkivanhemman raivon. Hirveällä kirkunalla se syöksyy kohti kuin pommikone. Ja pommeja se myös pudottelee; kuulemma joku on jo saanut osumankin.

Tykkäsin pienenä linnuista, ja tietenkin tykkään edelleen. Sain joskus ala-asteen kolmannella luokalla lahjaksi Pohjolan linnut värikuvina –teoksen, jota tuli luettua niin ahkerasti, että melkein kannet irtosivat ja niitä paikkailtiin maalarinteipillä. Vieläkin tiedän mitä lintuja ovat Bubo bubo, Pyrrhula pyrrhula, Parus major tai Corvus corax. Ihmeellisesti tämmöiset sinänsä turhat latinankieliset nimet päähän jäivätkin. Muistan ruokit, kihut ja kiislat (pohjankiisla ja etelänkiisla, jotka muistaakseni olivat lähes identtisen näköisiä) ja tiedän, että harjalintu on satunnainen vierailija Virosta. Lunnilla on kirjava papukaijamainen nokka ja niitä on Islannissa ja muuttohaukka oli ennen sukupuuton partaalla, mutta kanta on viime aikoina ollut vahvistumassa. Eikä piekana ole mikään kana, vaan petolintu, jonka huuto on kimakka ”pjää”.

Ei minusta silti varsinaista lintuharrastajaa koskaan tullut, siis että olisin ympäri metsiä ja ruovikoita lintujen perässä rämpinyt. Sain kyllä kiikaritkin, muttei niitä tullut kotipihaa kauempana käytettyä. Lähinnä vaan luin tuota kirjaa, jossa oli kauniisti maalatut kuvat, yksi laji per sivu. Eläinkirjoja olin lukenut jo nuorempanakin, valtava ruskein kluuttikansin varustettu Valittujen Palojen eläinkirja luettiin vielä lintukirjaakin huonompaan kuntoon.

Kaikenlaista ”tutkimusta” piti tehdä myös, olihan lempiammattini lapsena kuulemma tutkija. Tutkijuudesta löytyy todisteena muun muassa vanha vihko, johon huteroilla tikkukirjaimilla, oranssilla tussilla, oli listattu eri eläinten lajinimiä ja niiden latinankielisiä nimiä. Eipä tule mieleen, minkä syyn takia, mutta varmaan sillä hetkellä se oli jotain tärkeää. Sittemmin listailin myös käytettyjen autojen hintatietoja ja autojen rekisterinumeroita, sekä tein kaikki maailman maat ja alueet käsittävän tutkimuksen postimerkkien tuotannosta vuosina 1980-85…sitä tehtiin kuukausikaupalla. No, lapsi on terve kun se leikkii, vaikka yksikseenkin, ehkä.

Ehkä tervehenkisempää on kuitenkin harrastaa välillä ulkonakin jotain, ja ryhtyä vaikka lintubongariksi. Lintubongaukseksi kutsutaan hieman virheellisesti lähes kaikkea lintuharrastusta, mutta linturetkellä oleminen ja siellä lintujen tunnistaminen ei ole määritelmän mukaista lintubongausta. Lintubongausta on se, että pyrkii näkemään linnun, josta joku muu on jo tehnyt havainnon. Wikipedian mukaan: ”Jos henkilö saa vaikka tietää, että Helsingin Viikissä on parhaillaan jalohaikara ja hän päättää mennä sinne linturetkelle nähdäkseen kyseisen jalohaikaran, hän on menossa bongaamaan sitä. Kaikki muut sillä retkellä havaitut ja määritetyt linnut ovat spontaaneja havaintoja, eivät bongauksia. Jos henkilö näkee kyseisen jalohaikaran ja lisäksi todella tunnistaa sen jalohaikaraksi, on hän bongannut sen.”

Lintukirjat saat kirjastosta. Samalla voit ehkä bongata sen lokin, oli se nyt sitten kala- tai harmaaversio.

perjantai 25. toukokuuta 2012

Opin avaimet

Taas tein sen. Vaikka viimeksi vannoin, että koskaan en enää tee. Että muistan, pidän huolen. Otan ne heti, enkä jää puuhaamaan muuta. Varmistan, ennen kuin lyön oven kiinni. Varmistan, etteivät avaimet ole sisällä.

Mutta siellä ne taas ovat, auton virtalukossa. Auto on kirjaston pihassa ja auton ovet ovat lukossa. Olisiko noin kymmenes kerta? Taisi olla loppusyksyä, kun viimeksi lukitsin itseni ulos, ja auto jäi Teatteriaukiolle. Puolentoista tunnin päästä olisi pitänyt olla Porissa. En ehtinyt. Silloin taas vannoin, että tästä lähin muistan. Heti kun lukkoseppä saa oven auki, vaihdan vara-avaimen toiseen avainnippuun. Ja vaihdoinkin.

Mutta pari kuukautta sitten ostin taas uuden autonromun, jonka avaimet olivat kaikki samassa nipussa. En muistanut vaihtaa vara-avainta toiseen nippuun ja tänä aamuna se sitten kostautui. Nyt odottelen lukkoseppää. Olen tehnyt tämän lähes kaikkien omistamieni autojen kanssa ja olen omistanut aika monta autoa. En koskaan opi.

Toisaalta olen saanut opetella autoon murtautumista jälkiä jättämättä. Se on nuorten miesten maailmassa ihailtu taito. Aikaisemmin minulla oli pari Rellua, joiden ovet opin avaamaan lasintiivisteen välistä koukulla. Mitsubishin ovetkin aukenivat, vaikka silloin ekalla kerralla, 2000-luvun alussa Turussa, tarvittiin ohi kulkeneen alan miehen avustusta. Löin ovet lukkoon jätettyäni auton jalkakäytävälle tehtyyn 5 minuutin pika-asiointiparkkiruutuun. Tietysti keskellä iltapäiväruuhkaa. Eipä tarvinnut yksin ihmetellä, kun ohi virtasi jatkuva jalankulkijoiden virta.

Karun näköinen jannu huomasi silloin lopulta ahdinkoni, ja haki murtoraudan kotoaan. Ei edes maksua huolinut. Kunnon kansalaiset sen sijaan kävelivät kaulukset pystyssä ohi. Useimmat eivät vilkaisseetkaan, kun tuulilasinpyyhkijän sulan metallilistasta vääntämälläni koukulla ronkin ikkunanrakoa. Joku ehkä hiukan kyräili autoani väistäessään; en totta puhuen jäänyt reaktioita tarkkailemaan. Joltakulta pyysin apua, mutta tämä vain kiihdytti askeliaan. Tilanne oli lievästi sanoen kiusallinen.

Kävin vieressä olleen hotellin vastaanotossa kertomassa murheistani, ja sainkin yhden miehen yrittämään aukaisua. Ei se onnistunut, kun ei ollut hänelläkään oikeaa tatsia ja kokemusta. Poliisillekin soitin, mutta he eivät ehtineet tulla paikalle. Sanoivat, että soita lukkosepälle. En tahtonut laittaa kahden viikon ruokarahaa oven aukaisemiseen, enkä soittanut. Oven aukaisu olisi maksanut enemmän kuin olin koko Mitsusta maksanut.

Ja sitten tämä avulias kaapin kokoinen sänkinaamainen mies tuli luokseni pyytämättä ja sanoi: ”ei se tolla tavalla onnistu, mä haen raudan kotoa”, ja vartin päästä tuli takaisin ja 10 sekunnissa avasi oven. Myöhemmin sitten tein samanlaisen koukun ja harjoittelin asiaa kotona, ja useamman kerran taidoista oli hyötyä. Kun on tämä sama pää kesät talvet.

Sisälle jääneet avaimet olivatkin itse asiassa avaimia uuden oppimiseen, mikäli näin ontuvaa kielikuvaa sopii käyttää. Kun oikein psyykkaa itseään, pystyy kenties hivenen vähentämään tapahtuneen aiheuttamaa harmistusta. Mutta kovasti on yritettävä.

Jos tässä nyt jotain kohottavaa pitäisi keksiä blogin lopuksi, niin listaan kaksi asiaa: a) maailmassa on avuliaita ihmisiä, b) tekemällä oppii, ja uudet yllättävät tilanteet auttavat oppimaan uutta. Mutta toisaalta c) vahingosta ei viisastu ja d) tyhmyydestä aina sakotetaan.

Lukkoseppä lupasi soittaa ”tänään”, vielä ei ole soitellut. Syömäänkin pitäisi mennä. Odottelen. Työpäivä ilman ruokaa tuntuu tällä hetkellä ihan oikeutetulta rangaistukselta.

perjantai 11. toukokuuta 2012

Aika aikaa kutakin

Taas pitäisi kirjoittaa blogi, mutta ei oikein ole aikaa. Aikaa on aina vähän, se on ihan lopussa suorastaan. Se valuu hyppysistä kuin hiekka, kauhean nopeasti, eikä uutta aikaa tule.

Länsimainen aikakäsitys on sellainen. Meille annetaan syntyessämme kourallinen aikaa, joka pikkuhiljaa alkaa valua sormien välistä ja vähenee. Joillekin on annettu vähän suurempi kourallinen kuin toisille, mutta kukaan ei pysty ajan valumista estämään, ja eräänä päivänä kädet ovat tyhjiä ja aika lopussa.

Tulevat ajat ovat edessäpäin. Katsomme tulevaisuuteen; kuka enemmän, kuka vähemmän leuka pystyssä. Näemme horisontin, kuvittelemme ainakin, ja horisontissa päämäärän. Ja päämäärää kohti askellamme eteenpäin. Taikka soudamme ajan virrassa, mutta myötävirtaan… ehkäpä emme souda, vaan paremminkin ajelehdimme. Airot ovat jääneet rannalle, eikä takaisin päin pääse, vaikka kuinka yrittäisi kämmenillä huovata.

Olemme aina ajatelleet näin. Siksi onkin mielenkiintoista ja ajatuksia herättävää kuulla, että maailmassa on erilaisiakin aikakäsityksiä. Afrikassa ajan katsotaan kasvavan, mitä pidemmälle elämä etenee. Se ei vähene, vaan sitä tulee lisää. Alussa on tyhjät kourat, ja jokainen eletty päivä pudottaa niihin hiekanjyvän: muiston koetusta, uuden päivän. Olemme saaneet aikaa. Ja jonain päivänä kädet ovat täynnä, eikä enempää mahdu.

Tulevaisuus puolestaan on selän takana. Koskaan ei voi tietää, mitä se tuo. Ihminenhän näkee vain menneen, ei tulevaa. Kun tarkemmin miettii, idea on aivan looginen ja yksinkertaisuudessaan ällistyttävän itsestään selvä. Afrikkalaisen aikakäsityksen mukaan jokainen päivä on jostain saatu lisäaika, länsimaisen mielestä jokainen päivä vie aikaa pois.

Miten erilaiset aikakäsitykset vaikuttavat elämään? Kannattaako suunnitella tulevaa ja tähdätä jonnekin, jos ei kuitenkaan näe eteensä, vaan peruuttelee kohti kohtaloaan selkä edellä? Voi olla, että pitkäjänteinen suunnittelu on enemmän länsimaisen kulttuurin heiniä. Me asetamme tavoitteita ja viisivuotissuunnitelmia. Selvitykset, mietinnöt ja sopimukset tähtäävät aina tulevaan, ennustavat ja ennakoivat sitä. Miettivät, mitä tulevaisuudessa tapahtuu. Se on tehokkaampaa, tuottavampaa. Se varautuu olosuhteiden muutoksiin ja muuttaa itse niitä. Uskottelee ainakin muuttavansa.

Me elämme aina tulevaisuudessa. Ajatuksemme ovat tavoitteissa, eivät nykyhetkessä. Me emme osaa ottaa uutta päivää ihmeellisenä ja ainutkertaisena lahjana, vaan uskomme, että kourissamme on vielä hiekkaa kukkuroittain. Uskomme, että se on meidän oikeutemme, meidän hiekkaamme, jota ei saa viedä pois ja joka ei saa loppua kesken. Me ärrymme ja suremme, kun päiviä kuluu, ja vaikka uskottelemme, että hiekkaa riittää, tiedämme, että joskus koura on tyhjä. Masennumme, kun tajuamme sen lopulta, ja tulevaa surressamme unohdamme nykyisyyden.

Malawissa keskimääräinen elinajanodote on alle 40 vuotta. Heidän kourallisensa on hyvin pieni länsimaisittain ajatellen. Kurjuutta piisaa, köyhyyttä ja tauteja. Periaatteessa aivan karmeaa elämää. Mutta ihmiset hymyilevät, näin kerrotaan. Koska tänäkin päivänä on saanut yhden päivän lisää elämään. Se voi olla viimeinen, mutta hei; tänään ollaan elossa. Pistetään tanssiksi, kun kerran siltä tuntuu. Kun elää jatkuvasti lisäajalla, on iloinen jokaisesta minuutista.

Ja kuin huomaamatta aika riittää vaikka blogiksi asti. Mutta tanssimaan en nyt ala kuitenkaan.

keskiviikko 25. huhtikuuta 2012

Kahden viikon päästä ne tulevat


Samuel Beckettin näytelmässä ”Huomenna hän tulee”, kaksi miestä odottaa tien varressa salaperäistä henkilöä, joka ei koskaan saavu. Vähän samanlaisin fiiliksin on kirjastossa odotettu uusia kannettavia asiakastietokoneita. Erona se, että Beckettin hahmot odottivat kaksi päivää, mutta kirjasto on odottanut jo pian puoli vuotta. Toinen ero on se, että Godot ei koskaan saapunut, mutta tietokoneet: ne ovat nyt täällä. Vihdoinkin!

Projekti starttasi jo viime vuoden keväällä, jolloin pääkirjastoon asennettiin langaton internet-verkko. Tai oikeastaan projekti starttasi jo syksyllä 2010, jolloin siihen haettiin valtionavustus: ”Kannettavien asiakastietokoneiden kokeilu ja langattoman internet-verkon asentaminen Rauman pääkirjastoon”. Ideana oli siis hankkia kymmenkunta pienikokoista läppäriä, joita lainattaisiin asiakkaille aivan kuin kirjoja, ja he voisivat sitten käyttää niitä kirjastossa uuden langattoman verkon avulla. Toki lainaamisessa on tiettyjä rajoituksia, joista kerron jäljempänä.

Pääkirjastossa on aika paljon kiinteitä asiakaskoneita. Monet alkavat kuitenkin olla uusimisen tarpeessa, ja joka vuosi niitä uusitaankin, mutta rahavarat eivät anna periksi riittävään päivittämiseen. Koneita on käytettävissä oleviin varoihin nähden liikaa (kaikkiaan Rauman kirjastopalveluilla on 85 tietokonetta, kun otetaan mukaan myös lähikirjastot ja työntekijöiden koneet). Uusia pitäisi ostaa suurin piirtein 10 vuodessa, etteivät koneet vanhenisi käsiin, eikä semmoiseen tahdo rahat riittää. Niinpä tuntuu, että jatkuvasti joku kone tilttaa jossakin ja sitä saa olla uusimassa. Jotkut koneet ovat pian 10 vuotta vanhoja, ja sen tietää, etteivät ne silloin ihan nopeimpia mahdollisia enää ole.

Toisaalta monet asiakkaat tuovat omia kannettaviaan kirjastoon, nyt kun langaton verkko on käytössä. Täällä voit surffata ilmaiseksi ja lähettimien teho riittää lähes joka nurkkaan asiakastiloissa. Ei ole muutenkaan tarpeen sitoa kaikkia asiakkaita kiinteille nettikoneille, ja onhan surffailu omassa rauhassa Kanaalia katsellen paljon mukavampaakin. Siispä saimme idean: hankkimalla kannettavia asiakaskoneita voimme kenties luopua muutamista kiinteistä ainakin sitten kun ne hajoavat. Normaaleihin koneisiin ei apurahoja saa, mutta tällainen kokeilu hellyttää helpommin sydämet ministeriössä ja löysää kukkaronnyörit. Monessa kirjastossa ei nimittäin vastaavaa toimintaa ole. Kun apurahaa anottiin, kannettavia sai lainata kai vain Espoossa ja Hämeenlinnassa. Nyt keväällä ilmoitti Porikin niitä hankkineensa. Esittelivät niitä Satakirjastojen johtajien kokouksessa ylpeinä, jolloin sain tietysti kehaista, että meillä Raumalla on noita hankittu jo viime vuoden puolella...

Haimme siis apurahaa, ja saimme sen, ja tilasimme loppuvuodesta 10 miniläppäriä ja 2 iPadia lisäksi. Niiden laittaminen lainauskuntoon ei vain ollutkaan kaupungin atk-osastolle niin yksinkertainen juttu, ja kun muutkin kiireet painoivat nörttien hartioita, lykkääntyi alkuvuoteen aiottu lanseeraus toukokuulle. Koneisiin pitää nimittäin saada sellaiset asetukset, ettei niiden sekoittaminen onnistu, ja toisaalta kaikki edellisen käyttäjän surffailutiedot pitää hävitä automaattisesti laite suljettaessa.

Koneet on tarkoitus ottaa käyttöön viikolla 19. Lainaaminen käy näin: lainatessa tarvitset sekä kirjastokortin, että henkilöllisyyspaperit. Koneita säilytetään ”tiskin takana” ja ne lainataan kuten kirjat ja palautetaan tiskille. Laina-aika on 1 vuorokausi, eikä laitetta saa viedä talon ulkopuolelle. Akun kesto on nykyään jopa 8 tuntia, joten koneet ladataan öisin ja päivisin ne ovat käyttökunnossa. Kuten kirjojenkin kohdalla, lainaaja vastaa lainaamastaan tavarasta. Lattialle pudonnut tai jonnekin ”hukkunut” iPad tuottaa siis lainaajalle noin 600 euron maksulapun. Eli ollaan tarkkoina sitten. Laitteiden kunto tarkastetaan aina palautuksen yhteydessä. Luonnollisesti koneet on myös suojattu pitkäkyntisten varalta. Koska laina tulee tietokantaamme, lainaaja tavoitetaan tarvittaessa nopeasti. Samalla saamme kätevästi käyttötilastot.

Alle 18-vuotiaille koneita ei lainata. Läppäreissä voi käyttää muistitikkua ja niihin voi väliaikaisesti tallentaa tiedostoja Työpöydälle, mutta ei muualle. Asetuksia ei pysty muuttamaan. Printtaaminen ei valitettavasti onnistu (tätä ongelmaa ei saatu ratkaistua), mutta tikulle siirretyn tiedoston printtauksen voi suorittaa kiinteistä koneista. Läppäreissä on Office-paketti käytettävissä.

Opettelemme erityisesti iPadin käyttöä ensi viikon, ja sitten toivoaksemme henkilökunta on valmis neuvomaan asiakasta, mikäli ongelmia käytössä ilmenee. Komea pelihän tuo on. Tule kokeilemaan, kahden viikon päästä!

perjantai 13. huhtikuuta 2012

Haaveet & toteutus

Varmaan kaikilla ihmisillä on haaveita ja pieniä toiveita, jotka ovat sinänsä hyvin realistisia ja mahdollisia, mutta joiden toteutus aina vain tuntuu siirtyvän jonnekin tulevaisuuteen. Sitten kun on lomaa, sitten kun viimeinkin ehdin, sitten kun olen eläkkeellä… SILLOIN varmasti teen sen, menen sinne, opettelen tämän asian; ja kuinka kivaa sitten onkaan, kun haaveeni lopultakin toteutuu.

Joskus sitä oikeaa aikaa vain ei koskaan tunnu tulevan. Moni asia jää ikuiseksi aikomukseksi, ja lopulta lykkääntyy ihan vain sen takia, että tuntuu, ettei enää kannata aloittaa. Ei kuitenkaan enää ehdi; olisi pitänyt jo vaikka kuinka monta vuotta sitten. Jos silloin olisin alkanut harrastaa, olisin tänään asiassa mestari. Jos olisin aloittanut design-lasin keräilyn silloin 10 vuotta sitten, niin nyt olisi jo valtavat ja arvokkaat kokoelmat, mutta… jos aloitan nyt, kestää monta vuotta, ennen kuin kokoelma on minkäänlainen. Noloa, kun hyllyssä on parin lasin ”kokoelma”. Ei kannata enää. Ja ne on niin kalliitakin jo nykyään. Vaikka olisi se kiva silti…

Ja jos olisi ehtinyt ja opetellut hoitamaan puutarhaa ja istuttamaan kasveja 10 vuotta sitten, niin nyt olisi hienon näköistä. Mutta kun ei ehtinyt, ei ollut lomaa; ja sitten kun vähän oli, oli niin paljon kaikkea muuta, että ei jaksanut. Nyt ei ole puutarhaa vieläkään, eikä enää kannata aloittaa, eikä oikein ehdikään. Ehkä eläkkeellä sitten on aikaa. Sitten sitä on aikaa tehdä vaikka millainen puutarha.

Itse olen aina haaveillut, että ostaisin hitsausvehkeet ja opettelisin autopeltihitsauksen niksit. Autokantani huomioon ottaen se olisi erittäin hyödyllinen taito, ja lisäksi olisi upea tunne, kun ruosteisesta romusta saisi aikaan hienon entisöidyn auton. Tai edes katsastuskelpoisen. Haaveet eivät koskaan huomioi tuntikausien makaamista auton alla hitsauskipinöiden roiskuessa silmiin ja kuumuudesta sulavan palavan kiveniskumassan valuessa hihoihin. Ei kuraisten tukivarsien ja nivelten umpiruostuneiden muttereiden yrittämistä auki rystyset verillä, ei sitä, että ikinä ei avain sovi, kädet eivät mahdu, eikä pysty vääntämään. Haaveissa näkyy vain lopputulos ja työnteon varmuus ja helppous: uutta saumaa syntyy vihellellen ja lopputulos on hieno. Niin kuin hitsausoppaan sivuilla. Autopeltikorjausoppaat ovat hitsausunelmaiselle samaa kuin Suomela-lehti talonrakentajalle. Isäntä pystyttelee terassin porealtaineen samalla kun emäntä keittää kahvit. Eikä budjetti ylity ja lapsetkin tykkää nyt.

Toistaiseksi en ole hankkinut hitsausvälineitä, mutta joskus, varmasti. Eläkkeellä ollessa viimeistään on aikaa.

Lapsena ajattelin alkaa pitää lukupäiväkirjaa. Siis kirjata ylös lukemani kirjat järjestyksessä, laittaa vähän niiden juonesta ja lopuksi arvostelun. Niistä näkisi myöhemmin kuinka monta sataa kirjaa on lukenut, ja mitä on mistäkin pitänyt kymmeniä vuosia sitten. Olisin voinut pitää lukupäiväkirjaa jo ainakin 32 vuotta. Se olisi komea teos. Yläasteella ja lukiossa ajattelin, ettei oikein enää kannata aloittaa: on jo lukenut niin monta kirjaa, joita ei ole merkinnyt ylös. Toivoton urakka aloittaa NYT lukiossa vasta: olisi pitänyt aloittaa jo silloin ala-asteella. Nyt ajattelen, että jos olisin aloittanut edes silloin lukiossa. Silloin kun vielä ehti lukemaan. Mutta en aloittanut.

Viikolla 17, eli 23-28.4 on Lukuviikko. Silloin on aika unohtaa tekosyyt ja aloittaa lukupäiväkirjan pito. Kirjasto auttaa alkuun. Me nimittäin annamme jokaiselle vähintään 10 kirjaa tai muuta kirjastosta löytämäänsä lainanneelle oman lukupäiväkirjan ilmaiseksi. Saat lukupäiväkirjan kaikista Rauman kirjastoista (mikäli ne eivät suuren kysynnän vuoksi lopu kesken), ja kun olet merkinnyt ylös ne lainaamasi 10 kirjaa, sinulla on jo jonkinlainen alku, josta jatkaa. Ennen kuin huomaatkaan, on ensimmäinen kirja täynnä, ja muutaman vuoden päästä sinulla on hieno arkisto kirjoista, jotka olet lukenut. Kyllä vielä ehtii, sittenkin! Täytyy vain aloittaa. Nyt, eikä sitten.

keskiviikko 28. maaliskuuta 2012

Huhtikuu on kuukausista hurjin

Huhtikuussa riittää kirjastossa ylimääräistä tapahtumaa niin, ettei meinaa ilmoitustaulut piisata. Jouduttiin itse asiassa tilaamaan kaksi uutta isoa ständiä, kun päällekkäistä mainostettavaa alkoi kertyä. Kun nyt vaan vielä tulisivat, pian niitä tarvitaan.

Ensi viikolla voimaan astuvista uusista halvemmista maksuista jo viimeksi puhuttiinkin. Ensi viikon keskiviikkona alkaa taiteilija Lasse Kempaksen Karibia-aiheinen kuvallinen kolmiosainen luentosarja pääkirjaston kokoustilassa. Taiteilija vietti alkukevään Karibialla, ja innoittui siitä niin, että maalasi paikallisista maisemista joukon akvarelleja, joita nyt on huhtikuun ajan näytteillä kirjaston taidelainaamossa. Näyttelyn lisäksi hän pitää siis 3 Karibia-teemaista tunnin luentoa keskiviikkoisin 4.4., 11.4. ja 25.4.klo 17:30-18:30, eri painotuksin tietenkin. Eksoottinen ja mielenkiintoinen aihe, jota kannattaa tulla kuuntelemaan, etenkin kun ilmaiseksi pääsee.

Viikko 16 on sitten Rauman kaupungin 570-vuotisjuhlaviikko, ja se aloitetaan kirjastossa avaamalla maanantaina 16.4. Rauman filatelistikerhon Rauma-aiheinen postikortti- ja merkkinäyttely. Näytteilleasettajat ovat valtakunnallisia, jopa kansainvälisiä palkintoja saaneita filatelisteja, joita Rauman filatelistikerhossa on useampikin (+ minä ja kymmeniä muita rivikerääjiä). Tulossa on monta pientä ja ”kansanomaista” mielenkiintoista kokoelmaa, jossa Rauman historia saa kasvot aivan uudella tavalla. Tule bongaamaan vanhat maisemat, tutustu raumalaisiin kauppiaisiin tai Raumalla rakennettuihin laivoihin. Näyttely on avoinna kolmen viikon ajan pääkirjaston ala-aulassa.

Toinen maanantain 16.4. tilaisuus on kaupunginteatterin ja kirjaston yhteisproduktio. Kirjasto on kerännyt raumalaisten suosikkirunoja, ja teatterin väki, etunenässä teatterinjohtaja Kirsi-Kaisa Sinisalo, esittävät toiverunoja teatteriravintola Ankkurissa klo 18:00 alkaen. Ilmaiseksi tietenkin. Vielä ehdit ilmoittaa oman runotoiveesi mukaan. Tule pääkirjastoon, ja jätä toive tietopalvelutiskin edessä olevaan laatikkoon. Perusteluitakin saa laittaa. Sen jälkeen merkitse kalenteriisi 16.4. ja tule yleisöksi.

No, keskiviikkona 18.4. on sitten aamulla ensin satusukellusta lapsille lukukummin johdolla Uotilan kirjastossa klo 10, ja pääkirjastossa klo 17:30 alkaa Tapio Koivukarin kirjailijavierailu ( EDIT 30.3. : Ei alakaan! Vierailu peruuntui... harmittaa melkoisesti ). Tiistaisen suuren toritapahtuman juontaja Mika Rapala hoitaa Koivukarin haastattelun, ja aiheena on tietenkin Koivukarin uusin kirja, tulevat kirjat ja kirjailijan Rauma-suhde. Samat teemat ovat käsittelyssä myös perjantaina 20.4. klo 17.30, kun Rapalan tenttiin joutuu/pääsee Topelius-palkinnon talvella voittanut Jukka-Pekka Palviainen. Topelius-palkinto tuli nuortenkirjasta, mutta uusi, syksymmällä ilmestyvä kirja on melko traaginenkin aikuistenromaani; esittelytekstistä päätellen. Toistaiseksi Palviaisen teokset ovat sijoittuneet Raumalle; onkohan tilanne muuttumassa nyt kun hän asuu Sastamalassa? Tule kuulolle, ja kysy vaikka itse! Tarkoitus on järjestää suht ”intiimejä” ja vuorovaikutteisia rentoja tilaisuuksia, pääkirjaston yläkerran ”lukuaukiolla”. Tule ajoissa, niin saat varmasti istumapaikan läheltä.

Ei kirjailijavierailu ole suinkaan perjantain ainoa ponnistus, vaan kirjasto osallistuu vielä kevätmarkkinoillekin omalla teltallaan, missä kirjastovinkkarit levittävät kirjastosanomaa kannettavan ja kirjakärryjen avulla. Yhden vuoden perinteet velvoittavat, eli viime vuonna oltiin myös, ja hyväksi havaittiin. Ja laulava kirjastonhoitajamme Piia Päivike esiintyy lavalla viimevuotiseen tapaan vs. kulttuuri- ja vapaa-aikajohtaja Risto Kuparin säestyksellä. Teltallamme saattaa olla arvontakin, joten poikkea!

Sivu loppui jo, mutta kerrotaan nyt vielä, että 16.4. avataan kolmeviikkoinen raumalaista kirjallisuutta esittelevä näyttely pääkirjastossa, ja Lapin lähikirjastossa on Lapin kunnan historiaa kertaava näyttely. Lukuviikolla 23.4. -28.4. jaetaan ahkerille lainaajille lukupäiväkirjoja kaikissa Rauman kirjastoissa ja Lapin lähikirjaston perinteiset 10 sentin poistokirjamyyjäiset ovatkin sitten jo toukokuun puolella, 5.5.

Lainaamaan pääsee joka päivä.

maanantai 12. maaliskuuta 2012

Vastavirtaan

Bensa kallistuu, sähkö kallistuu, ruoka kallistuu, kirjat kallistuu, inflaatio kasvaa, kirjaston käyttö kallistuu… eikun, hetkinen… kirjaston käyttö ei kallistu, vaan halpenee!

Satakunnan yhteiskirjastojärjestelmä Satakirjastot on nyt ollut toiminnassa yli kaksi vuotta, ja saavutti nykyisen, koko Satakunnan kattavan kokoonpanonsa runsas vuosi sitten, Eurajoen, Köyliön ja Säkylän liittyessä mukaan. Alusta asti oli yhteiskirjastojärjestelmän ideana yhdenmukaistaa mahdollisimman paljon sääntöjä, käytäntöjä ja maksuja, jotta systeemi olisi tavalliselle asiakkaalle mahdollisimman yksinkertainen, toimiva ja edullinen. Aineistotietokantojen yhdistämisen jälkeen käytössä oli yli kahden miljoonan niteen kirjasto yhdellä haulla, yksi yhteinen kirjastokortti, euron seutulaina mistä tahansa kirjastosta ja ilmainen kuljetus ja lainojen palautus mihin tahansa kirjastopisteeseen. Maksutkin saa maksaa missä vain kirjastossa.

Järjestelmän syntyessä oli jokaisella kirjastolla omat, oman kuntansa asianomaisen lautakunnan määräämät maksut ja maksukäytännöt, ja niissä oli suuria eroja. Jossain kirjastossa, kuten Eura, lähti ensimmäinen euron maksumuistutus viikon päästä eräpäivästä, eli lainoja sai pitää 6 päivää yli eräpäivän ”ilmaiseksi”. Joissain kirjastoissa, kuten Pori tai Rauma, oli käytössä ”päiväsakko”, eli pieni maksu jokaiselta eräpäivän yli menevältä päivältä. Jotkut hinnoittelivat oman kirjaston kokoelmasta varaamisen halvemmaksi kuin seutulainat, joissain, kuten Raumalla, hinta oli sama 1 euro joka varauksesta.

Maksujen yhtenäistäminen osoittautuikin vaikeaksi. Kun on 21 kuntaa ja kaupunkia mukana, ja jokaisella mielestään käytössä juuri ne oikeat maksukäytännöt, ei yhteisen sävelen löytyminen ollut helppoa. Niinpä maksujen yhtenäistämistä lykättiin. 1.4.2012 ne kuitenkin ovat tulossa voimaan. Samat maksut joka kirjastoon. Asiakkaan ei enää tarvitse ihmetellä, miksi tästä kirjasta meni enemmän sakkoa, kuin tästä toisesta. Kun opettelee yhdet säännöt, osaa kaikki.

Raumalaisten kirjastonkäyttäjien iloksi lähes kaikki muuttuvat maksut muuttuvat edullisempaan suuntaan. Ei Rauman nykyisiäkään maksuja kalliina ole pidetty, mutta huhtikuussa ne halpenevat entisestään. Eniten on kättä ojennettu lastenaineiston lainaajille: ensinnäkin lastenaineiston varaaminen kirjaston omasta kokoelmasta muuttuu täysin ilmaiseksi; toisekseen jatkossa myös lasten dvd:t tulevat olemaan myöhästymismaksuista vapaat. Viikon päästä eräpäivästä lähtee kyllä euron huomautus, mutta päiväsakkoa ei lastenaineistosta peritä lainkaan.

Muutokset pähkinänkuoressa:
Aikuisten aineiston varaus Rauman kirjaston kokoelmasta. Nyt 1e -> 1.4.: 0,50e
Lasten aineiston varaus Rauman kirjaston kokoelmasta. Nyt 1e -> 1.4.: maksuton
Lasten dvd:t ja blu-rayt myöhästymismaksu. Nyt 0,30e/vrk -> 1.4.: ei peritä
Aikuisten dvd:t ja blu-rayt myöhästymismaksu. Nyt 0,30e/vrk -> 1.4.: 0,20e/vrk
Ensimmäinen huomautus 1 viikon päästä. Nyt maksuton –> 1.4.: 1 euro
Toinen huomautus. Nyt 2 euroa –> 1.4.: 1 euro

Eli huomautusmaksu lähtee tulevaisuudessa nopeammin, mutta käyttö on halvempaa. Tarkat maksu- ja muut säännöt löydät kirjaston sivuilta, ja uudet maksut päivitetään sinne lähitulevaisuudessa. Rauman kirjastojen hyvän valikoiman vuoksi omasta kokoelmasta varaaminen lähestulkoon naurettavan alhaiseen 50 sentin hintaan tarjoaa raumalaisille kirjastonkäyttäjille entistäkin halvemman tavan saada haluamaansa luettavaa. ”Oma kokoelma” kattaa siis pääkirjaston lisäksi kaikki lähikirjastot, joten vaikkapa Kodisjoelle voi siis varata pääkirjaston uutuuskirjan perille kuljetettuna 50 sentillä! Enkä pitäisi euron seutulainaakaan kalliina, mikäli semmoinen kirja, cd tai dvd löytyy, mitä ei Raumalla ole. Eurolla saa vajaat 6 desilitraa 98-bensaa. Ennenkuin hinta taas nousee.

keskiviikko 29. helmikuuta 2012

Viha(ista) puhetta

Olen harvoin kovin jyrkkä mielipiteissäni. Yritän aina löytää asioista toisenkin puolen, ja olla tuomitsematta erilaisesti ajattelevia, kunhan eivät suoranaista vahinkoa aiheuta. Joka asiasta ei kannata päreitään polttaa, siinä palaa vain itsekin lopulta tuhkaksi.

Jokaisella on kuitenkin joku asia, jota ei siedä. Asia, joka aiheuttaa lähes pahoinvoinnin kaltaista vastenmielisyyden tunnetta ja sydämessä asti tuntuvaa ärsytystä ja ärtymystä. Auraamattomat kadut? Kuntauudistus? Pedofiilit? Ei. Kirjoitan tänään iltapäivälehdistä.

Olen ylpeä, etten ole koskaan ostanut, enkä tule koskaan ostamaan yhtään iltapäivälehteä. Monet kuittaavat uhoni vähän vitsinä, onhan sitä jokaisella omat omituisuutensa. Toisaalta harva heittäytyy myöskään iltapäivälehtiä kehumaan; niiden ostamista puolustellaan ja selitellään. Ostin, kun niissä on niin hyvät telkkariohjelmatiedot. Ostin, kun oli linnanjuhlista. Lähinnä urheilutulosten takia ostin. Mitä sitä harmittomasta huvista riehumaan?

Ja minä sanon, että ei saa ostaa. Asia on vakava. Näistä lehdistä on vain haittaa. Jos olisin diktaattori, kieltäisin iltapäivälehdet.

Ihme hysteerikko, kuulen kuvitteellisen lukijan tuhahtavan. Onhan sitä nyt maailmassa paljon huonompiakin asioita, joita vastaan melskata. Ja paljon huonompia lehtiäkin. Ajatellaan nyt vaikka jotain seiskaa: semmoiseen verrattuna iltapäivälehdet ovat korkeakulttuuria! Ja ovathan ne. Iltapäivälehtien vaarallisuus piileekin niiden näennäisessä tiedonvälittäjäroolissa. Ne julkaistaan ikään kuin ne olisivat täysin vakavaa objektiivista tiedonvälitystä: sanomalehtiä. Seiskat taas ovat avoimesti sitä mitä ovat; jotenkin heikkolahjaisille (anteeksi nyt yleistys) suunnattua ”harmitonta” hömppää ja viihdettä, joka ei yritäkään väittää olevansa mitenkään vakavasti otettavaa tai tarjoavansa maailmasta täyttä ja selkeää kuvaa. Sen sijaan moni saattaa luulla, että iltapäivälehtiä lukemalla tietää, mitä maailmassa tapahtuu ja miten kaikki tapahtuu.

Millainen on iltapäivälehtien maailmankuva? Sen peruspilari on negatiivisuus. Tarkoitus on herättää lukijoissa negatiivisia tunteita, kuten pelko, kateus, vahingonilo ja viha. Näistä aineksista on koottu iltapäivälehtien uutiset, koska ne ovat vahvoja tunteita ja saavat ihmiset reagoimaan oikealla tavalla. Tarkoitus ei ole välittää tietoja tai uutisia tai lisätä ymmärrystä maailman asioista. Tarkoitus on saada ihmiset ostamaan ja klikkaamaan. Tarkoitus on tehdä rahaa ja vahvistaa löysää kaksinaismoralistis-konservatiivista keskitien massa-ajattelua. Tarkoitus on saada ihmiset puristelemaan nyrkkiä taskussa omissa kopeissaan, tarkoitus on liioitella, yksinkertaistaa ja keksiä helppoja vihollisia meidän tavallisten kunnon ihmisten ulkopuolelta. Tarkoitus on ohjailla pelolla, tyydyttää alhaisimpia viettejämme, tyhmistyttää ja raaistaa meitä, ja nauraa matkalla pankkiin.

No juu…muistan hengittää välillä. Mutta kaiken tämän vakavan ja vahingollisen piilovaikutuksen lisäksi iltapäivälehtien kieli on raivostuttavan huonoa. Ne otsikoiden nimihirviöt saavat sapen kiehumaan. Kun tilaa ja asiaa on vain vähän, syntyy uusia karmeita sanalyhennelmiä ja -yhdistelmiä: ”Arajärven prinsessatuijotus”, ”Nokian hirviöpuhelin”, ”Facebook-raivo repesi”. Jatkuvat ”raivostumiset”, ”repeämiset”, ”lumikaaokset” ja ”hirmupakkaset”, megat, superit ja jättiyllätykset riipivät sielua.

Ei voi mitään, kauppa käy. Mutta niin kauan, kuin tällaisia lehtiä ostetaan, ei maailmasta tule parempaa paikkaa. Kova kärjistys, mutta totta.

maanantai 13. helmikuuta 2012

Trendien aallonharjalla

Lainaaminen on päivän trendi. Näin sanottiin eilen uutisissa, missä asiantuntija kertoi, että nykytrendin mukaan ihmiset eivät enää halua hankkia kämppänsä esineitä täyteen, vaan lainaavat tavarat tarvittaessa, ja käyttävät rahansa elämyksiin, kuten matkusteluun ja ruokailuun. Jutussa haastateltiin erilaisten juhlapukujen lainauspalvelua, oli puhetta työkaluvuokraamoista ja taidelainaamoista ja joku nettisivusto tarjosi ihmisille mahdollisuuden lainata omia tavaroitaan toisille pientä korvausta vastaan. Ei ole mitään järkeä ostaa puutarhajyrsintä omaksi, jos sitä käyttää kerran vuodessa. Tutkijan mukaan tällainen turhan tavaran haaliminen ja omistaminen onkin ihan vanhanaikaista jo. Miksi tuhlata kalliita asuinneliöitä varastotiloiksi?

Kirjastoa ei kukaan huomannut jutussa mainita. Kai se on niin itsestään selvä asia, ettei muistu mieleen trendejä haistellessa. Ja voi olla, että kirjastoon ilmaisena palveluna liittyy jonkinlainen epätrendikäs leima: että kirjastosta lainataan, kun ei ole rahaa, eli siis on pakko. Kaupunkilaisten tavaranvaihtopalveluiden taas oletetaan johtuvan varakkaiden, mutta tiedostavien ihmisten vapaaehtoisesta downshiftauksesta; lainataan, koska se nyt vaan on sillee niinku trendikästä ja auttaa tätä planeettaa, ja kun muutenkaan ei asunnolla käydä kuin nukkumassa. Mutta vaikka olisi rahaakin, onko olohuoneeseen pakko ostaa iso kirjahylly ja täyttää se kirjoilla, jotka on lukenut kerran, tai joita ei edes ole lukenut? Eikö senkin tilan ja rahan voisi käyttää hyödyllisemmin, ja saada silti sama lukuelämys; kirjaston kirjoista?

Tilastojen perusteella kirjaston käyttö ainakin Raumalla näyttäisi olevan nouseva trendi. Lainaus nousi taas viime vuonna 2,9 %, eli rikottiin yhteensä jo 860 000 lainauksen raja. Jos yhden kirjan arvoksi arvioi 35 euroa, niin kirjasto säästi raumalaisille yli 30 miljoonaa euroa yhden vuoden aikana, verrattuna siihen, että jokainen olisi ostanut jokaisen lainaamansa kirjan. No, ihan näin suoraan ei vaikutusta tietenkään voi laskea, mutta kuitenkin: tavaraa kiersi systeemissä paljon. Varmasti monta miljoonaa euroa säästyi muuhun kulutukseen.

Tietenkin he, joilla on tunneside kirjaan esineenä, tahtovat kirjahyllyn täyteen omia kirjoja. Ei siinä mitään. Kirjojen ostaminen on erittäin suositeltavaa senkin vuoksi, että jos niitä ei kukaan osta, ei niitä enää kukaan teekään, eikä niitä silloin saa kirjastosta myöskään lainaksi. Tasapaino on siis säilytettävä, mutta kannattaa miettiä, ostaako kirjoja vain siksi, että niitä oletetaan kirjahyllystä löytyvän, vai merkitsevätkö ne jotain enemmän.

Itselläni ei ole suuria määriä kirjoja, ja ostan ja saan niitä lähinnä joululahjaksi. Lahjastatus toisaalta aiheuttaa sen, etten osaa niihin kovin kylmästikään suhtautua, vaan säilytän ne hyllyssä, muistoina, vaikka en niitä aktiivisesti lukisikaan. Uuden kirjahyllyn ostin syksyllä, mutta siihen on majoittunut tällä hetkellä 104 kansiota käsittävä postileimakokoelma (tai yksi niistä…kaikki eivät ole vielä kansioihin saakka päätyneet) ja muutama koriste-esine. Kirjat eivät loppujenlopuksi vie juurikaan tilaa asunnossani.

Käytän kirjahyllyjä ilmeisen omituisesti, sillä Suomen Kirjainstituutin vuosi sitten aloittamassa laajassa kirjahylly-kyselyssä ei ole edes vastausvaihtoehtoa, että kirjahyllyssä ei olisi lainkaan kirjoja. Tämä on muuten mielenkiintoinen kysely, ja vastausaikaa on vielä kuluva viikko, minkä jälkeen tietojen keruu päättyy. Käy vastaamassa osoitteessa http://www.pukstaavi.fi/fi/kirjahyllyni-kysely.html ja lähetä vaikka kuva omasta hyllystäsi; niitäkin kerätään arkistoitavaksi ja tulevaa näyttelyä varten. Samassa yhteydessä voit miettiä suhdettasi kirjoihin ja kirjahyllyihin: rakastatko kirjojasi esineinä, vai hamstraatko niitä vain tavan vuoksi? Kumpaan vaihtoehtoon sitten päädyitkin, voit laajentaa kirjaelämyksiäsi kirjastossa. Meillä on kirjahyllyjä, jotta sinun olohuoneeseesi mahtuisi muutakin.

tiistai 31. tammikuuta 2012

No miten ois joku kirjailijavierailu?

Kirjaston oletetaan nykyään järjestävän paljon erilaisia tapahtumia ja näyttelyitä. Siis ”päättäjät” ja suuria strategisia linjoja maalailevat visionäärit olettavat; asiakkaat olettavat lähinnä, että hyllyissä on kirjoja. Monet ovat edelleen siinä käsityksessä, että se on kirjaston perustehtävä: lainata kirjoja. Ja onhan se, vaikka virallisista strategioista kirjat puuttuvat nykyään jo lähes kokonaan. No, mainitaan Yleisten kirjastojen neuvoston strategiassa 2010-2015 sentään, että kirjasto ”ruokkii kaikenikäisten lukutottumuksia, mielikuvitusta ja tiedonhalua”. Se sujunee parhaiten laajalla kirjavalikoimalla.

Mutta muuten: kirjasto on strategioissa langatonta nettiä, etätyöskentelytiloja, sisällöntuotantoa, yhteistyötä eri toimialojen kanssa, olohuone, rauhallinen tila, elokuvaesityksiä, musiikinkuuntelua, kahvila, aamuisin ja sunnuntaisin auki + aktiivinen näkyjä mediassa. ”Kirjasto tukee yhteisöään tapahtumilla, tarjoamalla toimintatiloja ja osallistumalla yhteistyöhankkeisiin. Siellä kansalainen voi myös tuottaa ja tallentaa omia sisältöjään.” Nykymenoon verrattuna Rauman kirjaston perustamiskokouksessa 161 vuotta sitten kirjattu kirjaston tehtävä ”edistää palvelus- ja työväessä halua ja taipumusta saada vapaa-aikoina lukemalla hyödyllisiä ja tarpeellisia tietoja” vaikuttaa peräti vaatimattomalta tavoitteelta.

Hyödyn ja tarpeen käsite on laajentunut kattamaan myös viihtymisen ja elämykset. Sekään ei pelkästään riitä, vaan kirjaston tulisi tarjota myös tiloja ja mahdollisuuksia asiakkaiden itse tuottamaan toimintaan ja sisältöihin. Pitäisi olla jonkinlainen vapaa ja ilmainen kulttuurikeskus, joka antaa ihmiselle tiedot, tilat ja resurssit sekä vapaa-aikaan, että työhönkin. Liikunnan puolellekin jo monet kirjastot laajenevat, kun lainaksi voi saada vaikka kävelysauvat tai jumppanauhan.

Hyviä tavoitteitahan nämä ovat. Harmi vaan, ettei niihin kirjastoalan koulutuksessa ole panostettu kuin viimeiset vuodet. Useimmilla kirjastolaisilla ei ole koulutusta tapahtumien tuottamiseen, tiedottamiseen, mediassa toimimiseen, tietotekniikan uutuuksien hallintaan, laajaan yhteistyöhön yli kunta- ja hallintokuntarajojen tai sisällöntuottamiseen. Nämä tiedot ja taidot pitää omaksua omin päin. Monet ovat opiskelleet silloin, kun kirjastotyö oli kirjojen hankkimista, luettelointia ja tuntemista. Siksi joskus tulee vastarintaa: tuntuu, että kirjaston rajoja venytetään koko ajan. Kaiken aikaa pitää ottaa uusia palveluja käyttöön, hallita jostain ylhäältä syliin putoavia uusia tehtäviä ja omaksua tietoja ilman, että se perustehtävä kuitenkaan häviää tai muuttuu miksikään. Tehtäviä tulee siis koko ajan lisää, mutta henkilökunta vähenee. Tämä tuottaa joskus stressiä. Toki näin taitaa olla kaikilla aloilla.

Mutta kun olisikin palkkalistoilla joku tapahtumientuottaja. Joku, joka työkseen suunnittelisi ja toteuttaisi näitä kirjaston uusia tehtäviä ja voisi käyttää työaikansa kokonaan tähän, ”varsinaisen” kirjastotyön häiritsemättä, ja vapauttaen muiden voimavaroja enemmän perustehtäviin. Ja sitten kun vielä olisi rahaa näiden tapahtumien järjestämiseen ja niistä riittävästi tiedottamiseen. Suurin stressi nimittäin tulee yleensä siitä, kuinka saataisiin ihmiset paikalle näihin suurella vaivalla järjestettyihin tilaisuuksiin. On vaikea houkutella ihmisiä, kun erilaisia tapahtumia on muuallakin kaikki paikat täynnä. Kuinka tavoittaa yleisö? Jos paikalle kutsuu jonkun suuren nimen, on palkkiotoive yleensä sellainen, että vuoden tili hupenee kerralla tai parilla. Tonnilla ei ihmeitä tuoteta. Jos tilaisuus on kotikutoisempi, vaarana on, että tilaisuuteen ei tule kukaan. Onko nolompaa, kuin kirjailijavierailu ilman yleisöä? Se on pettymys kaikille; sekä esiintyjälle, että kirjaston henkilökunnalle, joka on stressannut tapahtuman järjestämiseksi ja siitä tiedottamiseksi. Kaikki vaiva on mennyt hukkaan. Siksi usein pyritään saamaan paikalle edes jonkinlainen yleisö, vaikka sitten kutsumalla tai puoliväkisin. Joskus kuitenkin käy mielessä ajatus, että onko mielekästä, jos kirjasto tuottaa sekä tapahtuman, että vielä yleisönkin paikalle?

Siitä huolimatta: näyttelyjä, kursseja, kirjailijavierailuja ja muita tapahtumia tullaan järjestämään tänäkin vuonna. Tule paikalle ja anna positiivinen elämys sekä itsellesi, että meille. Viime vuonna Rauman kirjasto tuotti itse tai tarjosi tilat yli neljällesadalle (kyllä!) virallisesti tilastoidulle oheistapahtumalle. Se on aika paljon se.

perjantai 13. tammikuuta 2012

Menneisyyden kaikuja

”Kyllä se sit alkaa menemään, kun tottuu”, lohdutti haastattelija väliajalla. ”Kerrot vaan ton, mitä äskenkin kerroit”. Niin kai. Paperillahan se on ihan helppoa, ja ilman kameroita. Senkun vastaa haastattelijan kysymyksiin, jotka kaikenlisäksi on edeltä käsin käyty läpi. Helppoa kuin mikä. Aika jähmeältä se silti tuntui, kun kamera laitettiin päälle. Tämä oli sentään ensimmäinen kertani televisiossa (jos sitä 70-luvun lopun tv-välähdystä ei lasketa). No, meni purkkiin kuitenkin.

Hetkeni parrasvaloissa oli kyllä aika lyhyt. Rauma-TV:n ryhmä kävi tekemässä jutun pääkirjaston Rauma-huoneesta ja toisen mm. Finlandia-palkinnon vaikutuksesta lainauslukuihin. Siis kaksi keikkaa yhdellä iskulla, eli pari 5 minuutin haastattelua. Rauma-huonetta esiteltiin myös tuoreessa kaupungin tiedotuslehdessä, Rauma-kokoelman hoitajan, Uotilan lähikirjaston johtaja Anneli Näätäsen, kirjoittamassa artikkelissa.

Jaa mikä Rauma-huone? Rauma-huone on pääkirjaston yläkerrassa sijaitseva varsin viihtyisä, vanhahtavin Boknäs-kirjahyllyin ja muulla rekvisiitalla sisustettu kokoelmahuone, jossa säilytetään pelkästään Raumaan liittyvää ja raumalaisten tekemää aineistoa. Toisin kuin normaalit kirjaston kokoelmat, joista myös kaiken aikaa poistetaan aineistoa (kun kerran uutta hankitaan jatkuvasti lisää, mutta tila pysyy samana), Rauma-kokoelma on eräänlainen raumalaisen kulttuurin arkisto. Tarkoitus on kerätä jälkipolville suurin piirtein kaikki mahdollinen raumalaisten tuottama kirjallisuus, lehdet, musiikki, jopa erilaisten esitysten tallenteet. Huoneessa, ja sen yhteydessä olevassa varastossa on mm. raumankielinen aineisto, raumalaisten kirjailijoiden romaanit, Raumaa koskevat tietokirjat, Länsi-Suomi ja Uusi Rauma-lehdet hamasta alusta asti, kaikki Rauman keskusviraston tuottama materiaali, kymmenittäin erilaisia Raumalla joskus ilmestyneitä lehtiä ja lisäksi suuri määrä karttoja ja erilaisia pienpainatteita. Kokoelmaa on kerätty jo 50-luvulta lähtien.

Rauma-kokoelma on museomainen sikälikin, että siitä ei saa lainata, mutta paikan päällä aineistoa toki saa tutkia. Useimmista kirjoista toki löytyy lainattavakin nide kirjaston varsinaisesta kokoelmasta. Yleisimmin Rauma-huoneesta voi tavata sukututkijan tai kotipaikkakuntansa lähihistoriasta kiinnostuneen asiakkaan. Jotakuta kiinnostaa, mitä Raumalla tapahtui sinä vuonna tai päivänä kuin hän syntyi, joku toinen hakee jotain vanhaa kuolinilmoitusta tai taustamateriaalia erilaisiin tutkimuksiin. Jos haluat vaikkapa selvittää, mitä Olkiluodon ydinvoimalasta on raumalaisten lehtien yleisönosastopalstoilla sanottu vuosien varrella, suuntaat Rauma-huoneen varastoon. Tai ensimmäisenä kannattaa suunnata kirjaston työntekijän pakeille, että saat varaston oven auki. Itse huone on avoinna silloin kun kirjastokin.

Rauma-kokoelmaan otetaan kaikki raumalainen aineisto tyylisuunnasta riippumatta, mutta varsinkin musiikkia (erityisesti omakustanteet) voi joskus jäädä hankkimatta, jos kirjasto ei saa uutuudesta tietoa, eivätkä tekijät tiedä sitä meille tarjota. Siis: jos olet julkaissut vaikka pienen omakustannerunoteoksen tai bändisi on vääntänyt kasaan demon tai sinkun, niin tarjoa sitä kirjastolle. Me ostamme ainakin yhden kappaleen kokoelmaamme, emmekä esitä laatuvaatimuksia. Näin tuotoksesi säilyy jälkipolville ja liittyy osaksi raumalaista kulttuuriperintöä.

Ja kun kulttuuriperinnön säilyttämiseen päästiin, niin muistapa lähettää meille kirjastomuistojasi. Kirjasto on alkanut kerätä kaikkien raumalaisten muistoja kirjastosta eri ajoilta. Lyhyitäkin muisteluksia, tunnelmia, juttuja ja sattumia. Kuvia otamme erittäin mielellämme vastaan. Projekti on juuri startannut, ja pohjalle olemme saaneet muutamien raumalaisten kirjailijoiden muistoja, joita voi käydä nettisivuillamme lukemassa. Rauman kirjastosta on tarkoitus tehdä nettiin historiikki ja perustaa myöhemmin erityiset sivut kirjastomuistoille. Muistoja otetaan vastaan koko vuosi, ja siitäkin eteenpäin. Rauman 570-vuotisjuhlan kunniaksi on myös keskusvirasto keksinyt kerätä tänä vuonna raumalaisten muistoja kaupungistaan. Sinnekin voitte muisteluja lähettää. Mutta kirjastolle kirjastomuistot, me nimittäin keksittiin tämä idea ensin.