Haaveet & toteutus

Varmaan kaikilla ihmisillä on haaveita ja pieniä toiveita, jotka ovat sinänsä hyvin realistisia ja mahdollisia, mutta joiden toteutus aina vain tuntuu siirtyvän jonnekin tulevaisuuteen. Sitten kun on lomaa, sitten kun viimeinkin ehdin, sitten kun olen eläkkeellä… SILLOIN varmasti teen sen, menen sinne, opettelen tämän asian; ja kuinka kivaa sitten onkaan, kun haaveeni lopultakin toteutuu.

Joskus sitä oikeaa aikaa vain ei koskaan tunnu tulevan. Moni asia jää ikuiseksi aikomukseksi, ja lopulta lykkääntyy ihan vain sen takia, että tuntuu, ettei enää kannata aloittaa. Ei kuitenkaan enää ehdi; olisi pitänyt jo vaikka kuinka monta vuotta sitten. Jos silloin olisin alkanut harrastaa, olisin tänään asiassa mestari. Jos olisin aloittanut design-lasin keräilyn silloin 10 vuotta sitten, niin nyt olisi jo valtavat ja arvokkaat kokoelmat, mutta… jos aloitan nyt, kestää monta vuotta, ennen kuin kokoelma on minkäänlainen. Noloa, kun hyllyssä on parin lasin ”kokoelma”. Ei kannata enää. Ja ne on niin kalliitakin jo nykyään. Vaikka olisi se kiva silti…

Ja jos olisi ehtinyt ja opetellut hoitamaan puutarhaa ja istuttamaan kasveja 10 vuotta sitten, niin nyt olisi hienon näköistä. Mutta kun ei ehtinyt, ei ollut lomaa; ja sitten kun vähän oli, oli niin paljon kaikkea muuta, että ei jaksanut. Nyt ei ole puutarhaa vieläkään, eikä enää kannata aloittaa, eikä oikein ehdikään. Ehkä eläkkeellä sitten on aikaa. Sitten sitä on aikaa tehdä vaikka millainen puutarha.

Itse olen aina haaveillut, että ostaisin hitsausvehkeet ja opettelisin autopeltihitsauksen niksit. Autokantani huomioon ottaen se olisi erittäin hyödyllinen taito, ja lisäksi olisi upea tunne, kun ruosteisesta romusta saisi aikaan hienon entisöidyn auton. Tai edes katsastuskelpoisen. Haaveet eivät koskaan huomioi tuntikausien makaamista auton alla hitsauskipinöiden roiskuessa silmiin ja kuumuudesta sulavan palavan kiveniskumassan valuessa hihoihin. Ei kuraisten tukivarsien ja nivelten umpiruostuneiden muttereiden yrittämistä auki rystyset verillä, ei sitä, että ikinä ei avain sovi, kädet eivät mahdu, eikä pysty vääntämään. Haaveissa näkyy vain lopputulos ja työnteon varmuus ja helppous: uutta saumaa syntyy vihellellen ja lopputulos on hieno. Niin kuin hitsausoppaan sivuilla. Autopeltikorjausoppaat ovat hitsausunelmaiselle samaa kuin Suomela-lehti talonrakentajalle. Isäntä pystyttelee terassin porealtaineen samalla kun emäntä keittää kahvit. Eikä budjetti ylity ja lapsetkin tykkää nyt.

Toistaiseksi en ole hankkinut hitsausvälineitä, mutta joskus, varmasti. Eläkkeellä ollessa viimeistään on aikaa.

Lapsena ajattelin alkaa pitää lukupäiväkirjaa. Siis kirjata ylös lukemani kirjat järjestyksessä, laittaa vähän niiden juonesta ja lopuksi arvostelun. Niistä näkisi myöhemmin kuinka monta sataa kirjaa on lukenut, ja mitä on mistäkin pitänyt kymmeniä vuosia sitten. Olisin voinut pitää lukupäiväkirjaa jo ainakin 32 vuotta. Se olisi komea teos. Yläasteella ja lukiossa ajattelin, ettei oikein enää kannata aloittaa: on jo lukenut niin monta kirjaa, joita ei ole merkinnyt ylös. Toivoton urakka aloittaa NYT lukiossa vasta: olisi pitänyt aloittaa jo silloin ala-asteella. Nyt ajattelen, että jos olisin aloittanut edes silloin lukiossa. Silloin kun vielä ehti lukemaan. Mutta en aloittanut.

Viikolla 17, eli 23-28.4 on Lukuviikko. Silloin on aika unohtaa tekosyyt ja aloittaa lukupäiväkirjan pito. Kirjasto auttaa alkuun. Me nimittäin annamme jokaiselle vähintään 10 kirjaa tai muuta kirjastosta löytämäänsä lainanneelle oman lukupäiväkirjan ilmaiseksi. Saat lukupäiväkirjan kaikista Rauman kirjastoista (mikäli ne eivät suuren kysynnän vuoksi lopu kesken), ja kun olet merkinnyt ylös ne lainaamasi 10 kirjaa, sinulla on jo jonkinlainen alku, josta jatkaa. Ennen kuin huomaatkaan, on ensimmäinen kirja täynnä, ja muutaman vuoden päästä sinulla on hieno arkisto kirjoista, jotka olet lukenut. Kyllä vielä ehtii, sittenkin! Täytyy vain aloittaa. Nyt, eikä sitten.