keskiviikko 26. syyskuuta 2012

Ei tämmöistä tarvitse kenenkään lukea!

Kirjastosensuuri nousi otsikoihin, kun Tukholman Kulttuuritalon kirjaston lasten- ja nuortenosaston aineistosta vastaava kirjastonhoitaja päätti poistaa Tintti-sarjakuvat hyllystä niiden muita kansoja halventavan ja rasistiseksi katsottavan esitystavan vuoksi. Koska pienemmälle huomiolle jäi, että päätös seuraavana päivänä peruttiin, keskustelupalstoilla riitti aiheesta mielipiteitä, etenkin kun ko. kirjastonhoitajan mukaan Tinttien lisäksi löytyisi vielä paljon muutakin poistettavaa.

Kirjaston ja sensuurin suhde on aina ollut ongelmallinen. Kirjastolaitosta perustettaessa sen tehtävänä oli sivistää köyhiä, ja oli tietenkin itsestään selvää, ettei mikä tahansa teksti tai mielipide sopinut rahvaan luettavaksi. Väärät poliittiset mielipiteet eivät saaneet juurtua työväkeen, eikä toisaalta turha todellisuuspakoinen hömppä saanut aiheuttaa sitä, että renki jätti peltotyönsä kesken. Siksi tarvittiin kirjastonhoitajia ja kirjastolautakuntia valitsemaan sopivaa aineistoa. Aineiston piti olla ”laadukasta” ja ”sopivaa” ja aikojen muuttuessa mentiin aina sen hetkisten sopivuuskäsitysten mukaan.

Sodanjälkeisessä kirjastomaailmassa alkoi hitaasti vahvistua ajatus siitä, että kirjastossa pitää olla valikoimatta kaikki mahdollinen aineisto, mutta erilaisia kärhämiä nousee silti esiin aina silloin tällöin. Lisäksi käytännössä valintaa on kauniista periaatteista huolimatta aina tehtävä, koska rahat eivät riitä kaikkeen. Kirjaston aineistonhankkijan on aina valittava aineistoa: otettava joku ja jätettävä joku toinen ottamatta.

”Kirjasto ei sensuroi!”, painottavat Raumankin kirjaston ylevät toimintaperiaatteet. Tahallista sensuuria tuskin tapahtuukaan. Aineistonvalinnan tulisi tapahtua käytettävissä olevien resurssien mukaan tasapuolisesti jokaiselle jotakin tarjoten. Käytännössä joka asiasta pitäisi olla JOTAIN saatavilla. Jos joku kyselee riippuliitokirjaa, sellainen pitäisi löytyä, jos sellainen tehty on. Mutta jos samana vuonna ilmestyy kaksi erilaista riippuliitokirjaa, voi toinen jäädä hankkimatta, mikäli kysyntä on kovin pientä. Nykyään kirjasto hankkii aineistoa nimenomaan lainausta ja kysyntää silmällä pitäen. Pyrimme välttämään aineistoa jota ”kukaan” ei lainaa. Siitä huolimatta kokoelman pitää olla kattava ja laadukas: sen tulee kattaa myös harvinaisemmat aiheet. Emme ryhdy pelkäksi dekkari- ja dvd-vuokraamoksi, vaikka näin lainojen määrä ehkä kasvaisikin.

Aineistonvalitsijan omat henkilökohtaiset mieltymykset eivät saisi vaikuttaa siihen, mitä hankitaan. Jos hän harrastaa kissoja, ei se tarkoita, että kirjastoon hankitaan jokainen kissoja käsittelevä opus tai systemaattisesti suljetaan pois kaikki aineistonvalitsijan mielestä tyhmät, turhat ja huonot teokset tai aihepiirit. Aineistonvalitsija ei osta kirjoja itselleen, vaan asiakkaille. Hänen ei pidä kuvitella olevansa ylin auktoriteetti, joka pystyy ja saa päättää, mitä muut ihmiset haluavat tai saavat lukea tai katsella. Nykyaikana kirjaston työntekijä ei ole enää kansan sivistäjä, vaan tiedon välittäjä ja oikeaan tietoon johtaja. Hänelle itselleen turhasta tai vastenmielisestäkin aineistosta hänen on kyettävä valitsemaan laadukkain osa kirjaston kokoelmiin. Mikään helppo homma se ei ole.

Pitääkö olla Hitlerin Taisteluni, jotain Pohjois-Korean juche-aatteesta ja Kommunistinen manifesti? Pitääkö olla Koraani, Mormonin kirja ja Johdatus scientologiaan? Pitääkö levyhyllystä löytyä Burzumia, Napalm Deathia ja Cannibal Corpsea? Pitää, pitäisi. Joka alan, ajatuksen ja tyylisuunnan perusteokset tulisi kokoelmassa olla, vaikka muuten painotettaisiinkin koko kansan suosikkeja. Sen sijaan ei välttämättä tarvita Pääministerin morsianta, sadatta Pollux-hevoskirjaa tai Harlekiinia. Niistä ei tule klassikkoja, eikä niitä kukaan muista muutaman vuoden kuluttua. Toisaalta ilmestymisvuotenaan ne voivat olla hyvinkin suosittuja. Aineistonvalitsijan pitääkin painia toisaalta asiakaskysynnän ja toisaalta kokoelman laadun käsitteiden kanssa ja hänellä tulee olla hyvä yleissivistys myös asioista, jotka hän itse henkilökohtaisesti kokee vääriksi, turhiksi, epämiellyttäviksi tai jopa vaarallisiksi.

Ja mitä tulee Tintteihin: on totta, että Hergen ensimmäisiä teoksia voi pitää hieman laaduttomampina kuin myöhempää tuotantoa. On totta, että tarinat olivat avoimen propagandistisia ja holhoavan rasistisiakin, eikä kultakauden Tinttien älyllinen huumori ja tarinankerronta oikein ollut vielä puhjennut kukkaansa. On totta, että afrikkalaiset esitettiin yksinkertaisina ja itsekkäinä neekereinä ja villieläimet puskissa vaanivina petoina, jotka Tintti poikkeuksetta tappoi erilaisin mielikuvituksellisin konstein… mutta.

Tintti Afrikassa ja Tintti Neuvostojen maassa (jota tuskin oli lastenkirjaksi tarkoitettukaan) on tehty 30-luvulla, 30-luvun hengessä, 30-luvun tarpeisiin. Ne eivät kuvaa nykyaikaa tai nykyajan käsityksiä. Ne ovat historiaa. Historiaa kuten Jöröjukka tai Grimmin veljesten sadut, jotka sisältävät hirvittäviä raakuuksia, jos ne ottaa kirjaimellisesti. Pekka imi peukaloaan ja niinpä häneltä leikattiin peukalot pois, veriset tyngät vain jäivät. Vanha lastenkirjallisuus kammottaa joskus aikuista enemmän kuin lasta, joka suhtautuu asioihin mutkattomammin, kunhan vain saa aikuiselta selityksen. Aikuisen olisikin tärkeää tietää, mitä lapsi lukee, ja ennen kaikkea lukea hänen kanssaan. Kertoa, että ennen ajateltiin noin hassusti, mutta ei enää. Eivätkä ne lapsetkaan niin tyhmiä ole, että kaiken uskovat, mitä kirjassa sanotaan.

perjantai 14. syyskuuta 2012

Auto, jossa oli liikaa vilkkuja, ja muita katsastuskertomuksia


Silläkin uhalla, että blogeissani toistuu usein autoteema, eikä kirjastoa sivuta kuin hyvin huterin aasinsilloin, kirjoitan tänään auton katsastamisesta. Tässä blogissahan kirjoitetaan, mitä tulee mieleen, ja koska katsastin autoni keskiviikkona, on se nyt mielessä. Taas, niin kuin joka kerta kun konttorilla käy.

Tiedät, ettet ole automies, mikäli katsastus on sinulle ihan huoleton ja yhdentekevä asia. Oikealle automiehelle katsastus on kuin hammaslääkäriin meno, yhtä mukava ja rento. Oikea automies istuu odotushuoneessa hikiset kämmenet konttorin tarjoamaa kertakäyttökahvimukia kaulaten. Siinä hän istuu särpien haaleaa juomaansa ja vaihtaa hermostuneena asentoa. Ja kuuntelee: joko on oma auto hallissa? Joko katsastusmiehen sorkkarauta hakkaa oman auton pohjaa, joko rääkätään vanhaa dieseliä päästötestissä? Mitä jos ne huomaavat sen ruostereiän pohjapellissä pakoputken päällä tai että puhallin ei toimi?

Kamalinta on seurata autonrääkkäystä vierestä, hallissa. En ole enää muutamaan vuoteen sitä tehnyt, vaan pysynyt konttorissa pahinta peläten. Peläten sitä, että katsastaja saapuu pirullinen virne naamallaan kesken kaiken ja sanoo: ”Tuus vähän tänne kattomaan”, ja vie nosturin päällä keikkuvan auton alle, missä katkenneet jarruputket liristävät nestettä lattialle repeytynyttä jarrukilpeä pitkin. Minulle on käynyt näin. Ihan mainiosti toimineen Rellun jarrut rikottiin katsastuksessa, auto sai ajokiellon ja ainoaksi tehtäväkseni jäi työntää se hallista pihalle. Evästykseksi sain, että romu pitää toimittaa pihasta kahden päivän sisällä, eikä sillä saa ajaa "metriäkään". Tuskailuuni siitä, miten nyt pääsisin kotiin 15 kilometrin päähän, todettiin lohduttavasti: ”Se on sun asias.” Yhtään eivät piristäneet muiden asiakkaiden kommentit siitä, että parempihan se on, että jarrut hajoavat katsastuksessa, kuin tositilanteessa tien päällä. Vaikka se niin onkin.

Sillä kun ajaa vanhoilla autoilla, vikaa löytyy aina. Ja vaikkei löytyisikään, niin löydetään. Yhteen toiseen Relluun olin ostanut erikoiset vihreät takavalot Saksasta, kun alkuperäisissä oli lasissa reikä. Katsastaja sitten päätään raapimaan, kun vilkku vilkutti vihreää. Toinenkin tuli raapimaan. Säännöistä ei löytynyt pykälää vilkun väristä, vaikka selvästi moinen oli moitittavaa. Mutta sitten huomattiin, että myös peruutusvalo oli vihreä, ja sehän ei käy päinsä: pitää olla valkoinen. Valot siis vaihtoon. No, sitten hommasin uudet tavalliset takavalot Saksasta ja ajelin ne päällä uusintakäynnille. Nyt vilkkua syynättiin, ja todettiin, että takavalot olivat liian oranssit! Ei jarruvalo saa olla noin oranssi, joku voi ajaa päälle. Selvähän tämä, eivät kelpaa. Ei auttaneet selitykset, että kyseessä olivat ihan tavalliset Rellun takavalot. Sitten ajoin kotiin, otin ne alkuperäiset rikkinäiset takavalot, teippasin reiän päälle läpinäkyvän muovinpalan, ja voilá: nyt olivat vilkut kunnossa ja katsastusmies tyytyväinen.

Kerran oli Mitsun pohjassa ”pientä laittoa” ruostereikien muodossa, ja niinpä kaverini hitsaili autoa oikein antaumuksella. Kehui vielä, että on kovempi kuin uutena. Katsastusmies, joka auton oli hylännyt, oli kuitenkin esteetikko. Hän ei tykännyt korjauksista: ne olivat liian rumia. ”Tahallaan hitsattu huonosti!”, oli hänen arvionsa parin tunnin työstä auton alla maaten. Sauma oli liian röpelöistä hänen makuunsa, siispä tuli hylkytuomio: pitää saada nätimpää saumaa. Auto takaisin kaverille, joka hivenen vähemmän innostuneena hioi kulmahiomakoneella pohjapellin hitsaussaumat sileämmiksi (ja ohuemmiksi), ja tällä tavallahan autosta tuli jälleen liikenneturvallinen ja nätti myös alhaalta päin, ja tuore leima lyötiin kolmannella yrityksellä.

Jaa, että miten kävi keskiviikkona? No, leima tuli kyllä. Ongelmia aiheuttivat liian isot renkaat. Ei sillä, että niissä olisi ollut mitään vikaa, mutta kun niin suurta kokoa ei ollut merkitty papereihin, piti auto muutoskatsastaa. Tämä tarkoitti sitä, että katsastaja kirjoitti uuden rengaskoon papereihin ja pyysi siitä 45 euroa. Siinä oli tuntipalkka kohdallaan. Sain minä yhden korjauskehotuksenkin: autossa on yksi sivuvilkku liikaa per puoli. Siinä kun on sivuvilkku sekä sivupeilissä, että lokasuojassa, ja tämänhän täytyy olla kovin haitallista, ilmeisesti.

Voin kuvitella virkamiesjoukon, joka miettii auton sivuvilkkujen määrää, kun on ensin laatinut direktiivin, että autossa on oltava jonkinlaiset sivuvilkut. ”Mutta entäs jos joku kuminpolttaja laittaa kaksi sivuvilkkua?”, huomaa joku, ”…tai, herra paratkoon: enemmän!”. Ja sitten on lisätty ohjeistus, että vilkkuja saa olla vain yksi/puoli. Pois lukien semmoiset autot, joissa ei sivuvilkkuja ole alun perinkään, kuten vuoden -73 Rellussani. Siinä on vilkku vain edessä ja takana, eikä kukaan ole sanonut mitään. Mutta jos autossanne on kaksi sivuvilkkua, teidän täytyy poistaa toinen, esim. johdot katkaisemalla tai peittämällä vilkku ilmastointiteipillä. Ja taas on maailma astetta parempi paikka. 65 euroa, kiitos, ja tervetuloa uudelleen.