Auto, jossa oli liikaa vilkkuja, ja muita katsastuskertomuksia

Silläkin uhalla, että blogeissani toistuu usein autoteema, eikä kirjastoa sivuta kuin hyvin huterin aasinsilloin, kirjoitan tänään auton katsastamisesta. Tässä blogissahan kirjoitetaan, mitä tulee mieleen, ja koska katsastin autoni keskiviikkona, on se nyt mielessä. Taas, niin kuin joka kerta kun konttorilla käy.

Tiedät, ettet ole automies, mikäli katsastus on sinulle ihan huoleton ja yhdentekevä asia. Oikealle automiehelle katsastus on kuin hammaslääkäriin meno, yhtä mukava ja rento. Oikea automies istuu odotushuoneessa hikiset kämmenet konttorin tarjoamaa kertakäyttökahvimukia kaulaten. Siinä hän istuu särpien haaleaa juomaansa ja vaihtaa hermostuneena asentoa. Ja kuuntelee: joko on oma auto hallissa? Joko katsastusmiehen sorkkarauta hakkaa oman auton pohjaa, joko rääkätään vanhaa dieseliä päästötestissä? Mitä jos ne huomaavat sen ruostereiän pohjapellissä pakoputken päällä tai että puhallin ei toimi?

Kamalinta on seurata autonrääkkäystä vierestä, hallissa. En ole enää muutamaan vuoteen sitä tehnyt, vaan pysynyt konttorissa pahinta peläten. Peläten sitä, että katsastaja saapuu pirullinen virne naamallaan kesken kaiken ja sanoo: ”Tuus vähän tänne kattomaan”, ja vie nosturin päällä keikkuvan auton alle, missä katkenneet jarruputket liristävät nestettä lattialle repeytynyttä jarrukilpeä pitkin. Minulle on käynyt näin. Ihan mainiosti toimineen Rellun jarrut rikottiin katsastuksessa, auto sai ajokiellon ja ainoaksi tehtäväkseni jäi työntää se hallista pihalle. Evästykseksi sain, että romu pitää toimittaa pihasta kahden päivän sisällä, eikä sillä saa ajaa "metriäkään". Tuskailuuni siitä, miten nyt pääsisin kotiin 15 kilometrin päähän, todettiin lohduttavasti: ”Se on sun asias.” Yhtään eivät piristäneet muiden asiakkaiden kommentit siitä, että parempihan se on, että jarrut hajoavat katsastuksessa, kuin tositilanteessa tien päällä. Vaikka se niin onkin.

Sillä kun ajaa vanhoilla autoilla, vikaa löytyy aina. Ja vaikkei löytyisikään, niin löydetään. Yhteen toiseen Relluun olin ostanut erikoiset vihreät takavalot Saksasta, kun alkuperäisissä oli lasissa reikä. Katsastaja sitten päätään raapimaan, kun vilkku vilkutti vihreää. Toinenkin tuli raapimaan. Säännöistä ei löytynyt pykälää vilkun väristä, vaikka selvästi moinen oli moitittavaa. Mutta sitten huomattiin, että myös peruutusvalo oli vihreä, ja sehän ei käy päinsä: pitää olla valkoinen. Valot siis vaihtoon. No, sitten hommasin uudet tavalliset takavalot Saksasta ja ajelin ne päällä uusintakäynnille. Nyt vilkkua syynättiin, ja todettiin, että takavalot olivat liian oranssit! Ei jarruvalo saa olla noin oranssi, joku voi ajaa päälle. Selvähän tämä, eivät kelpaa. Ei auttaneet selitykset, että kyseessä olivat ihan tavalliset Rellun takavalot. Sitten ajoin kotiin, otin ne alkuperäiset rikkinäiset takavalot, teippasin reiän päälle läpinäkyvän muovinpalan, ja voilá: nyt olivat vilkut kunnossa ja katsastusmies tyytyväinen.

Kerran oli Mitsun pohjassa ”pientä laittoa” ruostereikien muodossa, ja niinpä kaverini hitsaili autoa oikein antaumuksella. Kehui vielä, että on kovempi kuin uutena. Katsastusmies, joka auton oli hylännyt, oli kuitenkin esteetikko. Hän ei tykännyt korjauksista: ne olivat liian rumia. ”Tahallaan hitsattu huonosti!”, oli hänen arvionsa parin tunnin työstä auton alla maaten. Sauma oli liian röpelöistä hänen makuunsa, siispä tuli hylkytuomio: pitää saada nätimpää saumaa. Auto takaisin kaverille, joka hivenen vähemmän innostuneena hioi kulmahiomakoneella pohjapellin hitsaussaumat sileämmiksi (ja ohuemmiksi), ja tällä tavallahan autosta tuli jälleen liikenneturvallinen ja nätti myös alhaalta päin, ja tuore leima lyötiin kolmannella yrityksellä.

Jaa, että miten kävi keskiviikkona? No, leima tuli kyllä. Ongelmia aiheuttivat liian isot renkaat. Ei sillä, että niissä olisi ollut mitään vikaa, mutta kun niin suurta kokoa ei ollut merkitty papereihin, piti auto muutoskatsastaa. Tämä tarkoitti sitä, että katsastaja kirjoitti uuden rengaskoon papereihin ja pyysi siitä 45 euroa. Siinä oli tuntipalkka kohdallaan. Sain minä yhden korjauskehotuksenkin: autossa on yksi sivuvilkku liikaa per puoli. Siinä kun on sivuvilkku sekä sivupeilissä, että lokasuojassa, ja tämänhän täytyy olla kovin haitallista, ilmeisesti.

Voin kuvitella virkamiesjoukon, joka miettii auton sivuvilkkujen määrää, kun on ensin laatinut direktiivin, että autossa on oltava jonkinlaiset sivuvilkut. ”Mutta entäs jos joku kuminpolttaja laittaa kaksi sivuvilkkua?”, huomaa joku, ”…tai, herra paratkoon: enemmän!”. Ja sitten on lisätty ohjeistus, että vilkkuja saa olla vain yksi/puoli. Pois lukien semmoiset autot, joissa ei sivuvilkkuja ole alun perinkään, kuten vuoden -73 Rellussani. Siinä on vilkku vain edessä ja takana, eikä kukaan ole sanonut mitään. Mutta jos autossanne on kaksi sivuvilkkua, teidän täytyy poistaa toinen, esim. johdot katkaisemalla tai peittämällä vilkku ilmastointiteipillä. Ja taas on maailma astetta parempi paikka. 65 euroa, kiitos, ja tervetuloa uudelleen.