Muistot

Tuskin mikään pysäyttää työelämässä kovemmin kuin työtoverin ja ystävän kuolema. Ihminen, jonka kanssa olet tehnyt töitä vuosia ja vuosikymmeniä, ei yhtäkkiä enää tulekaan töihin. Ei istu tiskin takana asiakkaita palvelemassa, ei naura kanssasi kahvitauolla, ei kuuntele huoliasi, ei auta jossain hankalassa työtehtävässä. Häntä ei enää ole.

Pyynpään lähikirjaston pitkäaikainen työntekijä, kirjastovirkailija Pirjo Mattila nukkui tällä viikolla pois nopeasti edenneen sairauden väsyttämänä. Loppu tuli niin äkkiä, ettei oikein kukaan ehtinyt siihen varautua: miten on mahdollista, että vielä kesällä töissä ollut työkaveri menehtyy vain muutamia viikkoja diagnoosinsa jälkeen? Niin pieniltä tuntuneiden oireiden jälkeen? Kaikki kävi niin nopeasti, ettei edes tieto sairaudesta ollut ehtinyt tavoittaa kaikkia, kun suruviesti tuotiin pääkirjastoon tiistai-iltapäivänä.

Itse en tuntenut Pirjoa kovinkaan hyvin. Pyynpään kirjaston kolmen hengen porukka oli niin hyvin hitsautunut yhteen, että kirjasto tuntui pyörivän täysin omillaan. Vierailin paikalla pari kertaa vuodessa, koska enempää ei tarvinnut. Työt hoituivat ja asiat olivat kunnossa. Ei tarvittu edes sijaisia, kesäisinkään. Olen jutellut Pirjon kanssa vain pari kertaa kahden kesken. Muistan hänet kirjaston retkiltä ja pikkujouluista. Hän vaikutti iloiselta ja rempseältä luonteelta. Muistan Pyynpään kirjaston johtajan Pirjo Jokelan 50v-syntymäpäiväjuhlat, ja Pirjo M:n ja Susannan esittämän hauskan lauluesityksen. Muistan Pirjo Mattilan viitan, jota hän kuulemma usein käytti. Se on varmaan jäänyt mieleeni jostain valokuvasta.

Viime lauantaina olin Tukholmassa veljeni vauvan nimenantojuhlassa. Katselin sängyssään hapuilevaa kuukauden ikäistä lasta ja ajattelin luonnon kiertokulkua: kuinka toisia rakkaita menee, toisia tulee, ja kuinka onni ja suru elämässä vaihtelevat. Ne kuuluvat elämään; oikeastaan niistä koko elämä muodostuu. Onnen ja surun hetket, menetykset ja saamiset. Kaikesta jää muistot, joiden avulla sekin pysyy elossa, joka on täältä lähtenyt.

Miten hauraalta elämä tuntuukaan
kun on vain rakkaus ja kuolema läsnä…
Ja outoa niin…et hän mennyt on pois.



Pirjo Mattila (1954-2012)
Rauman kirjaston työntekijä vuodesta 1977