Ei tämmöistä tarvitse kenenkään lukea!

Kirjastosensuuri nousi otsikoihin, kun Tukholman Kulttuuritalon kirjaston lasten- ja nuortenosaston aineistosta vastaava kirjastonhoitaja päätti poistaa Tintti-sarjakuvat hyllystä niiden muita kansoja halventavan ja rasistiseksi katsottavan esitystavan vuoksi. Koska pienemmälle huomiolle jäi, että päätös seuraavana päivänä peruttiin, keskustelupalstoilla riitti aiheesta mielipiteitä, etenkin kun ko. kirjastonhoitajan mukaan Tinttien lisäksi löytyisi vielä paljon muutakin poistettavaa.

Kirjaston ja sensuurin suhde on aina ollut ongelmallinen. Kirjastolaitosta perustettaessa sen tehtävänä oli sivistää köyhiä, ja oli tietenkin itsestään selvää, ettei mikä tahansa teksti tai mielipide sopinut rahvaan luettavaksi. Väärät poliittiset mielipiteet eivät saaneet juurtua työväkeen, eikä toisaalta turha todellisuuspakoinen hömppä saanut aiheuttaa sitä, että renki jätti peltotyönsä kesken. Siksi tarvittiin kirjastonhoitajia ja kirjastolautakuntia valitsemaan sopivaa aineistoa. Aineiston piti olla ”laadukasta” ja ”sopivaa” ja aikojen muuttuessa mentiin aina sen hetkisten sopivuuskäsitysten mukaan.

Sodanjälkeisessä kirjastomaailmassa alkoi hitaasti vahvistua ajatus siitä, että kirjastossa pitää olla valikoimatta kaikki mahdollinen aineisto, mutta erilaisia kärhämiä nousee silti esiin aina silloin tällöin. Lisäksi käytännössä valintaa on kauniista periaatteista huolimatta aina tehtävä, koska rahat eivät riitä kaikkeen. Kirjaston aineistonhankkijan on aina valittava aineistoa: otettava joku ja jätettävä joku toinen ottamatta.

”Kirjasto ei sensuroi!”, painottavat Raumankin kirjaston ylevät toimintaperiaatteet. Tahallista sensuuria tuskin tapahtuukaan. Aineistonvalinnan tulisi tapahtua käytettävissä olevien resurssien mukaan tasapuolisesti jokaiselle jotakin tarjoten. Käytännössä joka asiasta pitäisi olla JOTAIN saatavilla. Jos joku kyselee riippuliitokirjaa, sellainen pitäisi löytyä, jos sellainen tehty on. Mutta jos samana vuonna ilmestyy kaksi erilaista riippuliitokirjaa, voi toinen jäädä hankkimatta, mikäli kysyntä on kovin pientä. Nykyään kirjasto hankkii aineistoa nimenomaan lainausta ja kysyntää silmällä pitäen. Pyrimme välttämään aineistoa jota ”kukaan” ei lainaa. Siitä huolimatta kokoelman pitää olla kattava ja laadukas: sen tulee kattaa myös harvinaisemmat aiheet. Emme ryhdy pelkäksi dekkari- ja dvd-vuokraamoksi, vaikka näin lainojen määrä ehkä kasvaisikin.

Aineistonvalitsijan omat henkilökohtaiset mieltymykset eivät saisi vaikuttaa siihen, mitä hankitaan. Jos hän harrastaa kissoja, ei se tarkoita, että kirjastoon hankitaan jokainen kissoja käsittelevä opus tai systemaattisesti suljetaan pois kaikki aineistonvalitsijan mielestä tyhmät, turhat ja huonot teokset tai aihepiirit. Aineistonvalitsija ei osta kirjoja itselleen, vaan asiakkaille. Hänen ei pidä kuvitella olevansa ylin auktoriteetti, joka pystyy ja saa päättää, mitä muut ihmiset haluavat tai saavat lukea tai katsella. Nykyaikana kirjaston työntekijä ei ole enää kansan sivistäjä, vaan tiedon välittäjä ja oikeaan tietoon johtaja. Hänelle itselleen turhasta tai vastenmielisestäkin aineistosta hänen on kyettävä valitsemaan laadukkain osa kirjaston kokoelmiin. Mikään helppo homma se ei ole.

Pitääkö olla Hitlerin Taisteluni, jotain Pohjois-Korean juche-aatteesta ja Kommunistinen manifesti? Pitääkö olla Koraani, Mormonin kirja ja Johdatus scientologiaan? Pitääkö levyhyllystä löytyä Burzumia, Napalm Deathia ja Cannibal Corpsea? Pitää, pitäisi. Joka alan, ajatuksen ja tyylisuunnan perusteokset tulisi kokoelmassa olla, vaikka muuten painotettaisiinkin koko kansan suosikkeja. Sen sijaan ei välttämättä tarvita Pääministerin morsianta, sadatta Pollux-hevoskirjaa tai Harlekiinia. Niistä ei tule klassikkoja, eikä niitä kukaan muista muutaman vuoden kuluttua. Toisaalta ilmestymisvuotenaan ne voivat olla hyvinkin suosittuja. Aineistonvalitsijan pitääkin painia toisaalta asiakaskysynnän ja toisaalta kokoelman laadun käsitteiden kanssa ja hänellä tulee olla hyvä yleissivistys myös asioista, jotka hän itse henkilökohtaisesti kokee vääriksi, turhiksi, epämiellyttäviksi tai jopa vaarallisiksi.

Ja mitä tulee Tintteihin: on totta, että Hergen ensimmäisiä teoksia voi pitää hieman laaduttomampina kuin myöhempää tuotantoa. On totta, että tarinat olivat avoimen propagandistisia ja holhoavan rasistisiakin, eikä kultakauden Tinttien älyllinen huumori ja tarinankerronta oikein ollut vielä puhjennut kukkaansa. On totta, että afrikkalaiset esitettiin yksinkertaisina ja itsekkäinä neekereinä ja villieläimet puskissa vaanivina petoina, jotka Tintti poikkeuksetta tappoi erilaisin mielikuvituksellisin konstein… mutta.

Tintti Afrikassa ja Tintti Neuvostojen maassa (jota tuskin oli lastenkirjaksi tarkoitettukaan) on tehty 30-luvulla, 30-luvun hengessä, 30-luvun tarpeisiin. Ne eivät kuvaa nykyaikaa tai nykyajan käsityksiä. Ne ovat historiaa. Historiaa kuten Jöröjukka tai Grimmin veljesten sadut, jotka sisältävät hirvittäviä raakuuksia, jos ne ottaa kirjaimellisesti. Pekka imi peukaloaan ja niinpä häneltä leikattiin peukalot pois, veriset tyngät vain jäivät. Vanha lastenkirjallisuus kammottaa joskus aikuista enemmän kuin lasta, joka suhtautuu asioihin mutkattomammin, kunhan vain saa aikuiselta selityksen. Aikuisen olisikin tärkeää tietää, mitä lapsi lukee, ja ennen kaikkea lukea hänen kanssaan. Kertoa, että ennen ajateltiin noin hassusti, mutta ei enää. Eivätkä ne lapsetkaan niin tyhmiä ole, että kaiken uskovat, mitä kirjassa sanotaan.