Lomaltapaluuajatuksia

Sanovat, ettei loma ole ollut tarpeeksi pitkä ja rentouttava, mikäli töihin palatessaan muistaa tietokoneensa salasanan. Tällä perusteella oma kuukauden lomani oli tarpeeksi rentouttava, sillä sekä tietokoneen, että henkilöstöhallinnon ohjelman salasana meni ensi yrittämällä väärin. Onneksi olin merkinnyt molemmat muistiin.

Siitä se taas alkoi, paluu arkeen. Startin piti tietysti olla kevyt, ettei tule liian kovaa shokkireaktiota, joten työpäivä alkoi lomaltapaluukahveilla muiden kohtalontovereiden seurassa. Sitten varovasti tunnustellen kohti yläkertaa ja omaa työhuonetta. Kirjasto oli edelleen pystyssä ja Juicen sanoja lainatakseni ”Minua ilmankin hommani näyttävät hoituneen”, ja tästä osastonjohtajille kiitos. Kesällä lomien vuoksi tuurausjärjestelmien pitää toimia. Vaikka asiakkaita on kesällä vähemmän, on työntekijöitäkin vähemmän, jolloin ei lomalaisten lisäksi tarvita kuin pari sairauspoissaoloa, niin alkaakin taas olla kiire.

Uudet (joskin vanhat tutut) kesätyöntekijät olivat saapuneet, uusia näyttelyitä pystytetty ja lainausluvutkin olivat edelleen nousussa viime vuodesta, jolloin ne taas olivat nousussa edellisestä vuodesta. Kahvila aulassa pyöri kuten ennenkin ja melko hätäisesti Eino Leinon päiväksi buukattu porilaisten runonlausujien ja muusikoiden esitys oli osoittautunut yleisömenestykseksi. Ei hassumpaa. Sähköpostissa odotti 246 meilin joukossa pyyntö saada käyttää pääkirjaston kuvaa ennen syksyä ilmestyvän englanninkielisen, kirjastojen tilahistoriasta kertovan kirjan kannessa. ”Kuva teidän uusimmasta upeasta kirjastosta”, oli tarkka sanamuoto.

Sitten aletaankin vääntää puolivuotisraporttia ja elokuun loppuun mennessä pitää olla ensi vuoden budjettikin suunniteltuna ja anottuna. Tietyt asiat tulevat aina tiettyyn aikaan vuodesta, syksyllä on kiireisintä.

Mutta jotenkin nopeasti se loma vaan meni. Yksi viikko flunssassa, yksi viikko mökillä, hiukan lähialuematkailua, autojen ronkkimista ja puutarhan ihmettelyä. Piti tehdä kyllä paljon muutakin, mutta ei vaan ehtinyt, viitsinyt eikä jaksanut. Pidettiin sadetta, sisätiloissa. Onneksi juhannuksena paistoi sen verran aurinko, että käsivarteni ehdin polttaa.

Yhden kirjankin ehdin lukea. Marko Hautalan ”Torajyvät” on ihan mukavasti toimiva, lähinnä kauhujännäriksi laskettava kertomus syrjäiseen saaristoon 1600-luvulla haaksirikkoutuneen noidan synnyttämästä kultista, jonka perinteet ovat yhä edelleen elossa eristäytyneellä saarella. Ja viattomat kaupunkilaiset tietysti saavat kärsiä, kuten tapana on. Olen lukenut Hautalan pari edellistäkin teosta ja homma toimii hyvin. Hautalan edellinen teos, 2009 ilmestynyt, mielisairaalaan sijoittuva ”Käärinliinat”, voitti Kalevi Jäntin kirjallisuuspalkinnon.

Torajyvien juoni rullaa uskottavasti, eikä lopun koukku lässäytä fiilistä. Henkilöhahmoissakin on jonkinlaista syvyyttä ja asioita maltetaan taustoittaa, mikä ei lajityypissä ole tavanomaista. Menneitten ja nykyisten tapahtumien seuraaminen rinnakkain antaa juoneen vaihtelua, eikä arkipäivään iskevä yliluonnollisuuden tuntu ehkä kuitenkaan ole yliluonnollisuutta. Enemmänkin Hautala operoi arkielämän ahdistusten ja pelkojen kanssa, vaikka viitekehys vaikuttaa yliluonnolliselta.

Tosin pitää sanoa, että hahmottelin lähes samanlaisen tarinan päässäni jo melkein 20 vuotta sitten. Vaikka oma stoorini tapahtuikin ihan toisenlaisessa ympäristössä ja toisin motiivein (ja hieman reippaammin puhtaan kauhun puolelle sijoittuen), se sisälsi useamman aivan samanlaisen kohtauksen. Oikein ihmetytti tämä asia, mutta kaipa se vaan johtuu siitä, että ”kaupunkilaiset Suomen syrjäseutujen kylähullujen armoilla” –kauhuteemasta tulee väkisinkin tapahtumiltaan rajattu kertomus. No, toiset vaan miettii ja toiset kirjoittaa!