Ajatuksia lukemisesta

Kun perjantai-aamuna herää kello kuusi, menee ulos, näkee lumen, ja alkaa vaihtaa pimeällä pihamaalla talvirenkaita auton alle, ehtii ajatella kaikenlaista. Pääosaa ajatuksista ei voi sopivaisuussyistä tässä kertoa, mutta ehdin ajatella myös rauhaa. Lukurauhaa erityisesti. Mitä sinulle tulee mieleen, kun ajattelet kirjan lukemista?

Otatin eilen itsestäni lukukuvia: takan ääressä, villapaita päällä ja Reino-tohvelit jalassa. Niiden on tarkoitus kuvittaa Rauman tiedotuslehteen tulevaa juttua myöhemmin tänä vuonna. Toimituksesta toivottiin tunnelmallista kuvaa, jossa luen. Saa nyt nähdä kelpaavatko, kun ovat ihan tavallisella kameralla otettuja ja tyylinkin kanssa on vähän niin ja näin. Tarkoitus oli kuitenkin tavoittaa jotain lukemisen tunnelmasta. Takan lämpö, hiljaisuus, rauha. Suojassa ulkomaailman pauhulta ja pakkasilta ja takeltelevilta hallitunkeilta. Keskittyminen. Niistä se tunnelma kaiketi muodostuu.

Kyllä lukeminen voi tapahtua ulkonakin. Laiskana aurinkotuolissa tai viltillä, auringon porottaessa, puiden, tai onnekkaimmilla veden kohistessa ja lintujen laulaessa. Itse kokemus on kuitenkin sama: kiireettömyys, rentous ja vapaus.

Tai äiti tai isä lukemassa lapselle: suoja, turva, läheisyys, jännittynyt odotus, uuden oppiminen, nauru. Lukeminen voi olla myös yhteinen hetki, yhdessä jaettu matka.

Lukemiseen tuntuu aina kuuluvan kiireettömyys ja vapaaehtoisuus, mutta onhan sitä toisenlaistakin lukemista. Pänttääminen on rauhallisen ja vapaaehtoisen lukemisen vastakohta. Se on aivojen pakkoruokintaa. Tietoa ahdetaan sisään väkisin, kiireellä, eikä läheskään aina vapaaehtoisesti. Siksi tieto vain käy aivoissa, ja valuu usein viimeistään tentin jälkeen toisesta korvasta ulos. Luetun omaksuminen, pysyvä muistijälki, vaatii aitoa kiinnostusta ja halua. No, kyllähän Oulu-Siika-Pyhä-Kala –tyyppinen aivopesu saattaa myös pysyvän jäljen jättää, kiinnostuksesta tai sen puutteesta riippumatta, mutta ennemminkin voisi puhua vauriosta kuin jäljestä.

Lukija näyttää päällepäin rauhalliselta, mutta usein sisällä kuohuu. Aivolohkot suorastaan kipinöivät, kun mielikuva toisensa jälkeen syntyy ja muuttuu, ajatukset ja assosiaatiot lentävät, pulssi kohoaa ja ulkomaailma unohtuu kokonaan. Kaiken tämän saavat aikaan nuo paperille painetut koukerot, kirjaimet. On se loppujen lopuksi ihmeellinen asia tuo luku- ja kirjoitustaito: ajattelen jotain, kirjoitan sen ylös, ja joku voi lukea sen ajatuksen, vaikka ei ole koskaan minua tavannut. Hän voi jopa käsittää mitä ajattelen, tai sitten käsittää kaiken ihan eri tavalla. Jonkinlainen reaktio syntyy joka tapauksessa.

Teksteillä onkin mahtava voima. Ne synnyttävät sotia ja solmivat rauhan, ihastuttavat ja vihastuttavat ja aiheuttavat iloa, surua, itkua ja naurua. Ei turhaan sanota, että kynä voittaa aseena miekan. Tekstiä vain on osattava käyttää varoen ja oikein; muuten siitä voi tulla ase itseä vastaan tai miekka, johon itse heittäytyy. Työssäkin sen huomaa: joskus voi kirjoittaa tekstiä, jossa ei lainkaan ole sitä tarkoitusta, jonka lukija siitä löytää. Muutama harkitsemattomasti laitettu sana voi loukata toista tai lähettää matkaan aivan väärän viestin. Siksi pitää paitsi lukea, myös kirjoittaa harkitsevasti, ajatuksella ja rauhassa.

Parhaiden kirjoittajien teksteistä löytää aina uudestaan ja uudestaan eri sisältöjä, ja jokainen löytää niistä jotain itselleen sopivaa, mielenkiintoista ja kiehtovaa. Ajatukset on kiteytetty ja ilmaistu niin taitavasti, että ne pitävät otteessaan ja saavat lukijan uppoutumaan omaan maailmaansa. Maailmaan, jonne ulkopuoliset asiat eivät pääse. Omaan lukurauhaan.