Ryynejä palkaksi

Paljonkohan on 30000 ohraryyniä? Suht iso säkki varmaan, mutta rahallinen arvo on aika pieni. Tekee siitä puuroa jonkun verran. Kolmellakymmenellätuhannella eurolla taas puuroa riittää vuosiksi, mutta eipä senkään saatuaan vielä kannata lottoamista lopettaa. Kirjailijan ura ei sovi niille, jotka uskovat kirjoittavansa rikastuakseen.

Finlandia-palkinnon 30000 euroa pokkasi tänä vuonna Ulla-Lena Lundberg, ja ohraryynit olivat puolestaan Heli Laaksosen perustaman, tuomaroiman ja omasta pussistaan kustantaman Kodiksamia-palkinnon voittopotti, mikä lahjoitettiin Eeva Kilvelle. Molemmat palkitut ovat pitkän linjan kirjailijoita, joiden tuotanto käsittää yli 20 teosta ja ura yli 60 vuotta. Vaikka Lundberg on ollut Finlandia-ehdokkaana neljästi, hän lienee suomenruotsalaisena kirjailijana suurelle yleisölle melkoisen tuntematon. Esimerkiksi 1987 kirjoitettua teosta ”Kalaharin hiekkaa”, on tänä vuonna lainattu Rauman kirjastosta tasan yhden kerran, ja tämä laina tehtiin 4 päivää sitten, Finlandia-voiton jälkeen. Eeva Kilpi on kolmen kirjallisuuden valtionpalkintonsa ansiosta ainakin vanhemmalle lukijakunnalle tunnetumpi, mutta varsinaisia bestsellereitä ei hänenkään tuotantonsa sisällä. Vuonna 2007 julkaistu romaani ”Unta vain” löytyy kirjastosta kuutena niteenä: yksikään ei ole lainassa.

Luetun, ostetun ja lainatun kirjallisuuden kärki on hyvin kapea. Valtaosaa suomalaisista kirjoista ei hivenen liioitellen sanottuna lue kukaan, eikä tällä ole mitään tekemistä niiden laadun kanssa sinänsä. Aivan kuin musiikissa: 99,5% tehdystä musiikista ei soi radiossa kertaakaan. Valtaosa urheilijoista urheilee piirisarjoissa tai kiertää latua itsekseen. Suurin osa taitavistakin taiteilijoista on hyvin tyytyväinen, kun saa edes joskus jonkun teoksen myytyä, tai edes ilmaiseksi siskonmiehen seinälle. Ei raha ole se, mikä heidät saa tekemään. Ei voi olla, sillä muuten he lopettaisivat.

Toisaalta, onhan se mukavaa työllään rikastua, tai tulla edes toimeen sillä, mitä mieluiten tekee. Kulttuuriministeri Paavo Arhinmäelle luovutettiin yli 5300 allekirjoitusta sisältänyt vetoomus kirjastojen lainauskorvausten korottamiseksi. Olisin voinut itsekin allekirjoittaa, jos olisin kampanjan huomannut. Kyseessä on summa, joka jaetaan kirjailijoille korvauksena kirjastolainoista, ja se on tällä hetkellä maksimissaan 4 senttiä/laina.

Tilastojen mukaan 96,7% korvausta saaneista joutuu tyytymään alle 5000 euron vuosikorvaukseen, 35%:n jäädessä alle 100 euron. Vain parikymmentä kaikkein suosituinta kirjailijaa (ulkomaiset mukaan lukien) saa korvauksia yli kymppitonnin. Syystä voidaan sanoa, ettei tällä korvauksella ole käytännössä juuri mitään merkitystä kirjailijan toimeentulon kannalta. Kun lainauskorvausten yhteissumma vuositasolla pyörii runsaassa kolmessa miljoonassa eurossa, nähdään, ettei sillä valtion taloudenkaan kannalta ole juuri mitään merkitystä. Vaatimus summan nostamiseksi 10 miljoonaan euroon ei tunnu kohtuuttomalta.

Joissakin kirjailijoissa pieni korvaus on herättänyt kapina-ajatuksia: miksi heidän teoksiaan lainataan käytännössä ilmaiseksi? Toisten mielestä ongelma ratkeaa helposti: lakkautetaan kirjastot, ja tällöin kaikkien ihmisten on ostettava kirja, ja näin kirjailijan tulot kasvavat. Joku aloitteleva kirjailija pohti, pitäisikö hänen kieltää kirjojensa lainaaminen kirjastosta, etteivät lainaukset vähennä myyntiä. Tai entäs jos kirjastojen käyttö olisi maksullista, ja näistä rahoista voitaisiin tilittää kirjailijalle enemmän?

Ajatus kirjastosta kirjailijan tuloja kuppaavana mörkönä on kuitenkin virheellinen. Kirjastosta lainataan eniten niitä teoksia, joita myös eniten myydään. Ihmiset eivät jätä suosikkeja ostamatta, vaikka ne saisikin kirjastosta ilmaiseksi lainaan. Todellista hyötyä kirjastosta saavat juuri tuntemattomat esikoiskirjailijat. Miten he saisivat teoksiaan esille ilman kirjastoa? Ei kukaan osta teosta, jonka olemassaolosta ei edes tiedä, tai joka ehtii kirjakauppaan vain lyhyen sesongin ajaksi, kunnes siirretään alahyllylle ja painoksen loppuessa unohdetaan. Kustantajatkaan eivät keskity mainostamaan kuin kourallista huippunimiä.

Kirjasto on turvallinen väylä tehdä koeajo: testata, onko kirja tarpeeksi hyvä, että sen voi ostaa itselle ja lahjaksi ja suositella muillekin. On turha kuvitella, että runoteosta myytäisiin enemmän, jos sitä ei saisi kirjastosta. Todennäköisesti nimittäin kirjastot ostavat runoteosta kokoelmiinsa jopa enemmän kuin sitä kaupoista myydään, ja näin tuovat osaltaan voita runoilijan leivälle. Omakustanteita taas on kirjakauppoihin melko turha edes tarjota, mutta kirjastolaitos ostaa niitäkin pilvin pimein. Tietokirjallisuuden markkinat puolestaan ovat niin vähäiset, että opukset häviäisivät tyystin näkyvistä ilman kirjastoja. Eivät tietokirjailijat hanki elantoaan kirjamyynnillä: kirjat tehdään apurahoilla ja elanto tulee luennoista tai muusta palkkatyöstä. Kirjoja tehdään paljon, mutta painokset ovat hyvin pieniä.

Tottakai jokainen kirjalliseen teokseen kuukausia tai vuosia uhrannut haluaisi työstään ”kunnon korvauksen”, ja nykyiset lainauskorvaukset ovat lähes naurettavan pieniä. Korvausten pienuuden perimmäinen syy ”tavallisen kirjailijan” kohdalla on kuitenkin se, että teosta ei ole lainattu paljon. Se ei ole ihmisiä kiinnostanut, ja tästä on kyllä turha syyttää kirjastolaitosta. Tekijälle itselleen teos on tärkeä, hän itse on nähnyt vaivaa ja käyttänyt aikaa. Ideaalimaailmassa ja kirjailijan unelmissa palkka juoksisi ja ihmiset ostaisivat ja kiittäisivät. Mutta: kirjailijan, muusikon tai urheilijan ammatti on yksityisyrittämistä ja sidottu tulokseen. Jos tuloksia ei synny, ei synny tulojakaan. Siinä ei kysytä yrittämiseen käytettyä aikaa ja vaivaa, eikä niistä palkita.

Vaikka juoksisin joka päivä 8 tuntia pururataa ympäri, en koskaan voisi elättää itseäni urheilijana. En saisi rahaa, koska kukaan ei haluaisi maksaa. Kukaan ei haluaisi maksaa, koska tulokset olisivat liian vaatimattomia (tietysti 8 tuntia pururadalla taapertavan seuraaminen voisi huumorimielessä olla kiinnostavaa, mutta yleisö olisi varmasti hyvin pieni). Voisin olla katkera ja vaatia, että minun täytyy saada ponnisteluistani kunnon korvaus. Mutta radan varressa ihmiset vain huutelisivat, että mene jätkä töihin.