Opin avaimet

Taas tein sen. Vaikka viimeksi vannoin, että koskaan en enää tee. Että muistan, pidän huolen. Otan ne heti, enkä jää puuhaamaan muuta. Varmistan, ennen kuin lyön oven kiinni. Varmistan, etteivät avaimet ole sisällä.

Mutta siellä ne taas ovat, auton virtalukossa. Auto on kirjaston pihassa ja auton ovet ovat lukossa. Olisiko noin kymmenes kerta? Taisi olla loppusyksyä, kun viimeksi lukitsin itseni ulos, ja auto jäi Teatteriaukiolle. Puolentoista tunnin päästä olisi pitänyt olla Porissa. En ehtinyt. Silloin taas vannoin, että tästä lähin muistan. Heti kun lukkoseppä saa oven auki, vaihdan vara-avaimen toiseen avainnippuun. Ja vaihdoinkin.

Mutta pari kuukautta sitten ostin taas uuden autonromun, jonka avaimet olivat kaikki samassa nipussa. En muistanut vaihtaa vara-avainta toiseen nippuun ja tänä aamuna se sitten kostautui. Nyt odottelen lukkoseppää. Olen tehnyt tämän lähes kaikkien omistamieni autojen kanssa ja olen omistanut aika monta autoa. En koskaan opi.

Toisaalta olen saanut opetella autoon murtautumista jälkiä jättämättä. Se on nuorten miesten maailmassa ihailtu taito. Aikaisemmin minulla oli pari Rellua, joiden ovet opin avaamaan lasintiivisteen välistä koukulla. Mitsubishin ovetkin aukenivat, vaikka silloin ekalla kerralla, 2000-luvun alussa Turussa, tarvittiin ohi kulkeneen alan miehen avustusta. Löin ovet lukkoon jätettyäni auton jalkakäytävälle tehtyyn 5 minuutin pika-asiointiparkkiruutuun. Tietysti keskellä iltapäiväruuhkaa. Eipä tarvinnut yksin ihmetellä, kun ohi virtasi jatkuva jalankulkijoiden virta.

Karun näköinen jannu huomasi silloin lopulta ahdinkoni, ja haki murtoraudan kotoaan. Ei edes maksua huolinut. Kunnon kansalaiset sen sijaan kävelivät kaulukset pystyssä ohi. Useimmat eivät vilkaisseetkaan, kun tuulilasinpyyhkijän sulan metallilistasta vääntämälläni koukulla ronkin ikkunanrakoa. Joku ehkä hiukan kyräili autoani väistäessään; en totta puhuen jäänyt reaktioita tarkkailemaan. Joltakulta pyysin apua, mutta tämä vain kiihdytti askeliaan. Tilanne oli lievästi sanoen kiusallinen.

Kävin vieressä olleen hotellin vastaanotossa kertomassa murheistani, ja sainkin yhden miehen yrittämään aukaisua. Ei se onnistunut, kun ei ollut hänelläkään oikeaa tatsia ja kokemusta. Poliisillekin soitin, mutta he eivät ehtineet tulla paikalle. Sanoivat, että soita lukkosepälle. En tahtonut laittaa kahden viikon ruokarahaa oven aukaisemiseen, enkä soittanut. Oven aukaisu olisi maksanut enemmän kuin olin koko Mitsusta maksanut.

Ja sitten tämä avulias kaapin kokoinen sänkinaamainen mies tuli luokseni pyytämättä ja sanoi: ”ei se tolla tavalla onnistu, mä haen raudan kotoa”, ja vartin päästä tuli takaisin ja 10 sekunnissa avasi oven. Myöhemmin sitten tein samanlaisen koukun ja harjoittelin asiaa kotona, ja useamman kerran taidoista oli hyötyä. Kun on tämä sama pää kesät talvet.

Sisälle jääneet avaimet olivatkin itse asiassa avaimia uuden oppimiseen, mikäli näin ontuvaa kielikuvaa sopii käyttää. Kun oikein psyykkaa itseään, pystyy kenties hivenen vähentämään tapahtuneen aiheuttamaa harmistusta. Mutta kovasti on yritettävä.

Jos tässä nyt jotain kohottavaa pitäisi keksiä blogin lopuksi, niin listaan kaksi asiaa: a) maailmassa on avuliaita ihmisiä, b) tekemällä oppii, ja uudet yllättävät tilanteet auttavat oppimaan uutta. Mutta toisaalta c) vahingosta ei viisastu ja d) tyhmyydestä aina sakotetaan.

Lukkoseppä lupasi soittaa ”tänään”, vielä ei ole soitellut. Syömäänkin pitäisi mennä. Odottelen. Työpäivä ilman ruokaa tuntuu tällä hetkellä ihan oikeutetulta rangaistukselta.