Salahevari

Tiedät tulleesi vanhaksi, kun nuoruuden suosikkilevystäsi julkaistaan 25-vuotisjuhlajulkaisu. Mutta ei se mitään, sillä kaikki paitsi henkinen vanheneminen on sallittua. Jotkut asiat vain eivät vanhene, hyvä musiikki esimerkiksi.

Kuinkahan moni ihminen kuuntelee vielä 38-vuotiaana musiikkia, jota kuunteli 12-vuotiaana? Eikö musiikkimaun pitäisi iän myötä kypsyä ja jalostua, kun ymmärtää, mitä on todella hyvä ja oikea musiikki, eikä enää ole lapsellisten laumailmiöiden vietävissä? Minulle ei koskaan käynyt niin. Matkan varrelta kyllä tuli paljon uutta hyvää musiikkia, mutta eivät ne vanhat suosikit mihinkään kadonneet. En koskaan muistele kevyesti häpeilevän naurahduksen säestämänä, että ”silloin kuuntelin sitä, mutta eipä nyt enää sentään nykyään, heh heh..”. Musiikki, joka on joskus tehnyt vaikutuksen, tekee sen yhä edelleen. Luojan kiitos en koskaan innostunut vaikkapa Petri Nygårdista.

Levy, josta kaikki alkoi, vuonna 1985, oli Twisted Sister –yhtyeen albumi Stay Hungry. Olin 12-vuotias ala-astetta käyvä poika, enkä ollut aikaisemmin juuri musiikkia edes kuunnellut. Kotoa löytyi Atsipoppaa ja Mikko Alatalon Parhaat -kasetti. Ja sitten tulee musiikkityyli, jollaista ei tajunnut edes olevan, jotain niin äärimmäistä ja voimakasta ja voimaannuttavaa, että se avasi kokonaan toisen maailman. Twisted Sister soitti heviä, niin sitä silloin kutsuttiin. Ei mitään tytöille tarkoitettua sukkahousuheviä, kuten lukemattomat Van Halen-, Mötley Crue- tai Skid Row –kloonit, joissa tiukkoihin nahkahousuihin pukeutuneet pitkätukat kiemurtelivat rintakarvat rehottaen ja sifonkiliinat heiluen lavalla, laulaen teinitytöistä ja kuumista öistä. Twistareilla oli farkkutakit ja astetta karumpi ulkomuoto ja karummat biisit. Yhtyeen keulakuva Dee Snider näytti hurjine kasvomaalauksineen ja repaleisine kirjavine vaatteineen kuin niittokoneen läpi lentäneeltä ja muutaman torajyvän syöneeltä transseksuaalisirkuspelleltä ja muutkin äijät olivat aika yrmyä sakkia. Deehän teki kaiketi mauttoman pukeutumisen ennätyksen päästessään vuonna 1986 maailman huonoiten pukeutuvien naisten listalle, vaikka mies olikin.

Kieltämättä nykypäivänä hieman nolossa levynkannessa hän poseeraa tamineissaan lihaisa luu kourassa hirveästi irvistäen, mutta musiikki ei ollut pelkkää shokeeraamista. He lauloivat siitä, että ei saa antaa periksi, pitää taistella, olla vapaa ja aito ja rehellinen eikä kuunnella muita. Kiltin 12-vuotiaan tajuntaan se jätti lähtemättömän jäljen; vaikka rohkeus ei riittänyt elämään täysillä (mitä se sitten tarkoittaakin) eikä edes ostamaan nahkatakkia, riitti, että sanoma jäi sydämeen. Ja kun vielä löysin Stay Hungryn kansivihkosta maininnan, että yksi biisi oli omistettu kirjailijaidolilleni Stephen Kingille, joka taas kutsui bändin esiintymään yksityiskeikalle, tunsin saaneeni Deestä suorastaan sielunkumppanin. Ei tarvinnut pukeutua kuin Dee, eikä edes käyttäytyä kuin hän. Sydän vain muuttui hevarin sydämeksi.

Usassa bändin suosio nostatti vanhoilliset ja uskonnolliset piirit varpailleen, ja lopulta käytiin jo oikeudenkäyntejä lapsille turmiollisen ja selvästi ties mitä saatananpalvontaa sisältävän musiikin tekemisestä. Jostain syystä juuri Twisted Sister joutui hampaisiin, mutta tuskin se bändin markkinointia ainakaan haittasi. Levyjä myytiin miljoonatolkulla. Kohun seurauksena syntyivät amerikkalaisten levyjen kansissa vielä nykyäänkin käytössä olevat Parental advisory –tarrat varoittamaan musiikin mahdollisesta turmiollisuudesta. Oli silloin kyllä kovempaakin musiikkia olemassa. Koulussa kovikset kuuntelivat WASPia, joku jopa Iron Maidenia. Huhuttiin, että yhdet apukoulua käyvät kuuntelivat Venomia! Opettaja soitti meille nauhoja, joissa kerrottiin heavy rockissa piilevistä saatanallisista viesteistä, mikä tietysti vain lisäsi mielenkiintoa aiheeseen.

Mutta minulle Twisted Sister oli aina se juttu. Ja vaikka sitä juttua ei kestänyt kuin muutaman albumin verran ja bändi hajosi vuonna 1987, musiikki on seurannut kaikki nämä vuodet. Vaikka jo viiden vuoden sisällä syntyi bändejä, jotka veivät äärimmäisyyden aivan toiseen potenssiin, ja saivat Twistareiden uhon tuntumaan hyvin viattomalta; vaikka löysin kokonaan muitakin musiikkityylejä, ihan sitä ”hyvääkin” musiikkia, nämä albumit soivat edelleen autossani silloin tällöin. Oli aika, jolloin se hävetti hiukan, mutta nykyään sitä taas kehtaa. Sitä se vanhuus teettää. Ja kyllähän bändikin teki comebackin, ja kiertää jälleen, kuten 25 vuotta sitten. No, Dee meni välillä leikkaamaan tukkansa ja rumpalilla alkaa olla pälvikaljua, mutta vielä kulkee vanhaan malliin. Sitä paitsi eikö ole jotenkin hellyttävää, kun pian kuusikymppiset ukot karjuvat lavalla, että eivät mene kouluun. Tai jos menevätkin, niin eivät ainakaan tee läksyjä!

Twisted Sisterin tuotannonkin saat kirjastosta seutulainana. 1 euro/cd.