Suuruusluokkien hahmottaminen on usein ihmiselle vaikeaa. On hankala arvioida suuria lukuja, tai suhteuttaa keskenään erilaisiin palveluihin kuluvaa rahaa. Niinpä säästökohteita kysyttäessä kadunmies vastaa helposti, että kansanedustajien palkoista voisi säästää ja oopperasta voisi säästää. Joku toinen säästäisi puoluetuista tai jääkiekkohallien rakentamisesta. Joku säästäisi lakkauttamalla lähikirjastot.
Totuus on kuitenkin, ettei tämmöisillä säästöillä säästetä mitään. Raha kuluu aivan muualle, eikä sitä säästy valtion mittakaavassa minimaalisten kohteiden karsimisella. Vaikka kunta lopettaisi koko kirjastopalvelunsa, ei se näkyisi missään. Tilinpäätöksessä siis. Todennäköisesti se näkyisi mielenosoituksina ja kaikinpuolisen tyytymättömyyden kasvuna, mutta leipä ei levenisi milliäkään. Veroprosenttikaan ei laskisi.
Kirjasto on tuttu ja näkyvä kunnallinen ja lakisääteinen peruspalvelu. Kaikki tietävät kirjaston, mutta rahalla mitaten kirjasto on kooltaan melko mitätön. Kuntien rahoista se ”vie” n. 1-1,5 %, joista lähes puolet on palkkakuluja ja kolmasosa menee vuokriin; yleensä kaupungin omaan taskuun. Itse lainattavaan aineistoon ja kaikkeen toiminnan pyörittämiseen menee loput.
Noin 15% kirjaston määrärahoista käytetään kaiken sen lainattavan aineiston hankkimiseen, jota kirjastoista löytyy. Kun kirjastolta aletaan kysyä säästöjä, on tämä 15 % se, mistä säästöt yritetään kaapia. Ei ole juurikaan mitään muita rahoja: kaluste- ja tarvikerahoista voidaan ehkä kaapia 5 % lisää. Kyse on kaupungin mittakaavassa mitättömän pienistä rahoista.
Usein ihmetellään, miksi aina säästetään lapsista ja vanhuksista. Tämä johtuu siitä, että valtaosa rahoista ON lapsissa ja vanhuksissa. Vuodepotilaan vuorokausi voi maksaa tuhat euroa päivässä, eikä tässä suinkaan ole hoitotoimenpiteitä mukana. Netistä löytämäni hinnaston mukaan vaikkapa yksi ainoa laajan palovamman hoitojakso kustantaa kunnalle yli 32000e, siis liki kymmenesosan siitä, mitä Rauman kirjastot käyttävät vuodessa aineistonhankintaan. Summat ovat valtavia, ja säästettäessä tietenkin yritetään ottaa sieltä, missä rahaa on.
Koska kirjasto on lakisääteinen palvelu, valtio tukee sitä. Kaupungin ei siis tarvitse kaivaa tuota 1-1,5%:n osuuttakaan pussistaan kokonaan, vaan valtio antaa joka vuosi summan, jolla kirjastoa pitäisi laskennallisesti pystyä tarpeeksi hyvin pyörittämään. Ennen vuotta 1993 tämä summa oli niin sanotusti korvamerkitty kirjastoille: se piti kokonaisuudessaan käyttää kirjastotoimintaan. Koska tuki oli varsin suuri, kirjastot voivat hyvin. Uusia kirjastoja rakennettiin, ja aineistonhankinta oli runsasta. Laman iskettyä täydellä tehollaan monissa kunnissa alettiin ahdistua: rahat eivät riittäneet moniin muihin palveluihin, mutta valtionosuutensa turvin kirjastot senkun porskuttivat. Jos kirjastojen rahoista voisi ottaa vähän muihin palveluihin myös, niin rahat riittäisivät paremmin.
Näin sitten tapahtuikin: kirjaston valtionosuuksien korvamerkintä poistui, ja kunnat saivat itse määrätä, mihin he tuon rahan laittoivat. Tämä tietysti johti kirjastojen määrärahojen radikaaliin laskuun: päättäjistä ja taloustilanteesta riippuen kirjastorahat kanavoitiin sinne, missä kukin niitä kulloinkin uskoi paremmin tarvittavan. Kirjastojen aineistomäärärahat putosivat kymmenessä vuodessa kolmanneksella, ja tietotekniikan esiinmarssi kalliine laitteistohankintoineen vielä vauhditti kehitystä. Monissa kunnissa kirjastot itse asiassa toimivat kunnan rahoittajina: tukea tuli enemmän kuin kirjastoon käytettiin.
Yksi kirjastoille korvamerkitty valtion tukimuoto vielä jäi: kirjastorakennuksiin ja –autoihin on valtiolta saanut tukea. Ilman tätä tukea ei esim. Lapin uusi lähikirjasto valmistuisi. Ei tätäkään rahaa paljon jaossa ole: kaikki Suomen kunnat kilvoittelevat noin 5 miljoonan euron potin jakamisesta. Siksi uudet kirjastohankkeet ovat niin hitaita. Kestää vuosia nousta listalla tukea saavien joukkoon, että rakentaminen voitaisiin alkaa. Lapin kirjastohanke on ollut vireillä jo pitkään ”itsenäisen” Lapin kunnan aikanakin. Ensi vuonna rakennuksen pitäisi sitten ihan oikeasti valmistua. Se saattaa olla yksi viimeisistä lähikirjastoista, johon on saatu valtion tukea. Toivottavasti se ei ole yksi viimeisistä lähikirjastoista, joita Suomeen rakennetaan.
Kauhukuva on nimittäin aivan mahdollinen. Hallituksen uusimpien suunnitelmien mukaan myös kirjastorakentamiseen jaettavien valtionavustusten korvamerkintä uhkaa poistua. Kunta saisi jatkossa käyttää rahat mihin lystää, aivan muihin projekteihin. Yksi eritasoristeys vai uusi kirjasto? Näitä kunnat alkaisivat pohtia, ja kun säästetään, on helppo sanoa, että tehdään se tie sittenkin, kun se tuo työtä ja kauppaa. Miljoonalla ei pitkää pätkää tietä tee, mutta jostain se raha on otettava.
Tätä kehitystä vastaan voit allekirjoittaa adressin osoitteessa
http://www.adressit.com/kirjastoille_korvamerkitty_maararaha_sailytettava
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti