Vapaaehtoistyötä

Kävin poliisiasemalla; uusi passi piti hakea. Virkailija näytti tutulta. Ei tosin siltä virkailijalta, jonka tiesin luukulla normaalisti istuvan: kopissa istuikin naapurini. Hmm… tämäpä outoa.

”Hei, olet uusissa hommissa aloittanut?”, avasin. ”Juu, tää on tämmöistä vapaaehtoistyötä”, naapuri vastasi. ”Vapaaehtoistyötä?” ”Juu-u, poliisien määrärahoja leikattiin niin, ettei palveluja voi pitää auki kuin vapaaehtoisvoimin. Päivystän täällä muutaman tunnin päivässä.” ”Oho, onko noin kurjaksi mennyt julkinen rahoitus?”, äimistelin. ”et saa mitään palkkaa?... ja eihän sulla ole mitään koulutustakaan tuohon..??”

”No ei tässä mitään koulutusta tarvita”, naapurivirkailija tuhahti ja huiskautti huolettomana kättään. ”Tässä vaan istutaan. Käsken tulemaan huomenna uudestaan, jos joku jotain kysyy.” ”Jaa…”, vastasin ihan hämmentyneenä. ”Mites se nyt… eihän tuo tuolla lailla toimi…”, mutisin.

”Kyllä täällä saa ajan kulumaan: täällä on semmonen ohjelma, mistä näkee koko läänin ihmisten kaikki rikokset! Arvaas, kuinka monta kertaa se yks Arska siitä tienristeyksestä on viety putkaan tänä vuonna ryyppäämisen takia”, naapuri vinkkasi silmää. ”En mä…öh… oisko sulla se mun passi?”, sain sanotuksi. Olo tuntui epätodelliselta. ”En mä semmosista mitään tiedä, oon vaan vapaaehtoinen. Tuu huomenna uudestaan, klo 12 pitäis olla oikea päivystäjä tunnin verran paikalla. Mutta kannattaa tulla jonottamaan jo yhdeltätoista, jos meinaat keritä!”

Poistuin epäuskoisena. Lähdin hakemaan lasta tarhasta. Tarhan pihalla suuri lauma lapsia leikki omin päin. Tai jotkut leikkivät. Jotkut tappelivat ja jotkut hortoilivat yksinään ympäri pihaa. Huuto ja itku kuului kauas. Missä kaikki aikuiset olivat?

Nappasin oman nelivuotiaani kura-asuisen ja –naamaisen joukon keskeltä. ”Missäs kaikki tädit on”?, ihmettelin hänelle. ”Ei oo tätejä!”, poika sanoi tomerasti. ”Mitä… ei oo? Ei saa narrata”, vastasin, katse pihamaata haravoiden. ”Kuka teitä on vahtinut?” ”Se on yks Sepi, mut se lähti”, vastasi kuranaama.

”Sepi? Mikä ihmeen Sepi? Missä tädit on?” Aloin huolestua nyt todenteolla. Pihalla ei näkynyt yhtään kouluikäistä ja lapset pyörivät kuka missäkin. ”Sepi meni sisälle nukkumaan, niin Eemeli ja Joonatan lähtivät kaupungille!”, lapsi ilmoitti iloisena. ”Mutta se ei ollut hauskaa, kun Jesse heitti mua lapiolla”, hän sitten sanoi apeana.

”Missä se Sepi on? Mitä tämä nyt on?”, toistelin enemmän itsekseni ja retuutin lapsen sylissäni päiväkodin ulko-ovelle. Se oli lukossa ja ovessa oli kyltti: ”klo 13-16 päiväkotia hoidetaan vapaaehtoisvoimin. Vanhempia pyydetään huomioimaan, että palvelussa saattaa olla puutteita tänä aikana. Henkilökuntamme on paikalla taas huomenna klo 9-13 välisenä aikana. Tervetuloa!”

”Ei ole totta! Tämähän on ihan hullua!”, huudahdin kauhuissani. Minua huimasi, ja yhtäkkiä ympärilleni kokoontuneiden itkevien ja nauravien lasten melu paisui korvia huumaavaksi. ”Ei tämä ole totta!” huusin. ”Mulla on pissahätä!”, sanoi joku.

Heräsin hikisenä ja sydän hakaten. Yksin, kotona. Ilman passia, ilman lasta. Eihän minulla edes ollut lasta. Se oli ollut painajainen. Kamala painajainen.

Järjetöntä. Täysin alalle kouluttautumattomat satunnaiset ihmiset pyörittämässä julkisia palveluita ja henkilötietorekistereitä tutkimassa. Eihän siitä tulisi mitään. Ihan hullu uni. Sain pienen hymynpoikasen huulille, ja hengityskin alkoi jo rauhoittua. Kaikkea sitä ihmismieli kuvittelee.

Laitoin teeveden kiehumaan ja hain lehden laatikosta. Haukkasin voileipää ja silmäilin otsikoita. Syyriaa…tupoa…jääkiekkoa… mjaaa… sitten sydämeni loikkasi kurkkuun ja juututti sinne myös leipäpalan. Köhin ja yskin vedet silmissä. Sain hädin tuskin selvää otsikosta. ”Jyväskylän Kypärämäen kirjasto pyörii vapaaehtoisvoimin”, siinä luki. ”Kokeilua ollaan laajentamassa Kuokkalan sivukirjastoon”