Tietoyhteiskuntaa rakentamassa

Viimeksi maalailin uhkakuvia siitä, miten käy digitalisoitumisen kelkasta pudonneille. Jos ei ole taitoja tai mahdollisuutta käyttää tietoverkkoja ja -välineitä, saattaa vaarassa olla jopa osallistuminen yhteiskunnan toimintaan ja mahdollisuudet yhteiskuntaan vaikuttamiseen. Voisi kuvitella, että kun tietokoneet ovat olleet arjessamme jo parikymmentä vuotta, niiden pitäisi olla tuttuja kaikille. Käytäntö kuitenkin osoittaa toista. Maassamme on valtavasti ihmisiä, jotka eivät osaa käyttää tietokoneita, internetiä tai tietokoneohjelmia, koska eivät ole niihin koskaan tutustuneet.

Kuilu osaajien ja osaamattomien välillä on suuri: näppärille mikään digitaalinen suojaus ei ole este. Muutama päivä sitten kerrottiin, että ylioppilastutkintolautakunnan järjestämässä kilpailussa sähköisen ylioppilaskokeen koeversio hakkeroitiin helposti kymmenillä eri konsteilla. Tästä tentistä olisivat kaikki saaneet huipputuloksia, koska huijaaminen oli osaajille helppoa. Jotkut liikkuvat tietoverkoissa ja koodien keskellä kuin kotonaan. Toisille taas hiirenkin käyttö on ihan uusi asia.

Eihän se taito geeneissä tule, vaan kokemuksen ja harjoittelun kautta. Ei kukaan polkupyörälläkään harjoittelematta ajaa osaa. Kuvitellaan vaikka rakennusmies työmaallaan. Ei hän tarvitse työssään tietokonetta, joten mikäli hän ei sellaista kotiinsa hommaa, ei hän mitenkään voi käyttöä oppiakaan. On paljon ihmisiä, jotka eivät innostu uudesta tekniikasta, eivätkä hanki kalliita laitteita kotiin pölyttymään. Kaikkeen ei ole rahaakaan. Tai ei huomata uuden tekniikan tuomia hyötyjä ja miten perusteellisesti uusi tekniikka saattaa mullistaa yhteiskunnan käytäntöjä. Näennäisesti hyödyttömästäkin tavarasta saattaa tulla yhteiskunnassa toimimisen näkökulmasta ”pakollinen”.

Kuvittelinhan itsekin vielä vuonna 1997, ettei kännykkää tarvita mihinkään, enkä sellaista hankkinut. Mikä lie ohimenevä muoti-ilmiö, ajattelin, enkä todellakaan olisi tahtonut olla kaikenaikaa ”saavutettavissa”. Älypuhelinta en omista vieläkään, kun en tajua sen hyödyllisyyttä. Kotitietokone hoitaa surffailut isommalla ruudulla, ja puhelin on puhelin, sanon mielessäni. Ostan harvoin tavaraa vain siksi, että muillakin on, tai että uusi vempain olisi kiva. Siksi on vaarana, ettei myöskään saa uuteen tekniikkaan kosketusta, eikä näin ollen edes saa tietää, mitä oikeaa hyötykäyttöäkin laitteilla olisi. Älypuhelimissa on valtavat määrät sovelluksia, joita voisi hyödyntää arjessa. Varmaankin. Pitäisi tutustua.

No, miten sitä tietokonekokemusta ja -oppia sitten saisi? Ette varmaan millään arvaa vastausta, mutta se on: kirjastosta! Ensinnäkin, kirjastossa on laitteistot tarjolla ilmaiseksi. Nettikoneen voi varata (myös kannettavia ja iPadeja löytyy pääkirjastosta) ja surffailla omin päin tai harjoitella Officen käyttöä. Kirjastosta löytyy tietysti myös oppaat ja ohjekirjat suurin piirtein kaikesta mahdollisesta tietotekniikkaan(kin) liittyvästä. Kirja käteen ja opiskelemaan.

Laitteiden ja oppaiden lisäksi kirjasto tarjoaa myös käytönopetusta. Raumalla järjestetään kirjaston henkilökunnan toimesta keväisin ja syksyisin tietokoneenkäytön alkeiskursseja, jotka ovat tavattoman suosittuja. Yleensä kurssipaikat täyttyvät melkein saman tien. Kurssien idea on auttaa osallistuja totuttautumaan tietokoneen ja internetin käyttöön, jotta hän voisi omin päin opiskella lisää. Teemme kansalaisopiston kanssa yhteistyötä kurssien suunnittelussa, ja idea on se, ettemme kursseillamme syö heidän leipäänsä, vaan opetamme aivan alkeet, jonka jälkeen asiakas voi vaikka jatkaa kansalaisopiston kursseilla eteenpäin. Yleensä kahdesta tai kolmesta parin tunnin opetuskerrasta koostuvilla kursseilla tutustutaan myös sosiaaliseen mediaan ja verkkokauppoihin sekä muuhun internetin palvelutarjontaan.

Käytönopetus järjestetään pääkirjaston atk-luokassa, johon sopii suosiolla n. 12 osallistujaa koneiden ääreen. Ikä- tai muita rajoja ei ole. Opetuksessa edetään rauhallisesti ja neuvotaan henkilökohtaisesti. Eikä tämäkään maksa mitään!