Lapsilta kielletty

”9½. Jatkossa, yläasteella, kirjoitteletkin sitten hieman kevyemmistä aiheista.” Tällaisen arvosanan ja kommentin sain kerran äidinkielen aineeni perään ala-asteen kuudennella luokalla. Opettaja kyllä arvosti kirjoitustaitoa ja hyvää mielikuvitusta, mutta 80-luvun Yöjuttu-lukulehtien innoittama suhteellisen verinen ruumiinsyöjäghouli-tarina ei aihepiiriltään ollut hänen makuunsa. Onneksi siihen aikaan ei ilmeisesti tarkkailtu oppilaiden psyyken tilaa erilaisista huolestuttavista merkeistä niin tarkoin kuin nykyään. En siis tuolloinkaan joutunut psykiatrille tai rehtorin puhutteluun.

Minä vaan tykkäsin kauhukirjoista, ja kaiken luin mitä kirjastosta löysin. Lajityyppi ei ollut kovin suuri vielä (Stephen Kingin aloittama buumi käynnistyi vasta hieman myöhemmin) ja valtaosa kirjaksi päätyneistä tarinoista melko onnetonta kuraa. Nenoset, Benchleyt, Straubit ja Barkerit ja erinäinen määrä yhden teoksen ihmeeksi jääneiden pöhköjä tarinoita, jotka yleensä alkoivat ihan ”mukavasti”, mutta kirjailijan kyky ei vain riittänyt kantamaan juonta uskottavaan loppuun saakka. Elävistä kuolleistakin voi nimittäin kirjoittaa uskottavasti, jos on kykyä. Nimenomaan loput olivat yleensä aina pettymys: joku puolivillainen hätäinen ratkaisu, joka jättää perustelematta paljon kirjan tapahtumia ja latistaa tunnelman.

Kirjaston kirjoilla ei ole ikärajoja toisin kuin elokuvilla (joita joudumme sivumennen sanoen lainatessa noudattamaan tarkasti). Periaatteessa lapsi voi lainata mitä vaan kauheuksia, emme sitä voi kieltää. Vanhemmat ovat vastuussa lastensa lainoista. En sitten tiedä, ovatko lapset kovinkaan kiinnostuneita kahlaamaan usein tiiliskivimäisiä kauhukirjoja läpi. Suuria kansanliikkeitä tai keskustelua ei olekaan syntynyt lasten lainaamista ”sopimattomista” kirjoista ja niiden haitallisuudesta. Eniten palstatilaa on ehkä käytetty sarjakuvien turmiollisuudesta. Sarjakuvien väkivalta ja muut epäilyttävät aihepiirit ovat helposti todettavissa, heti läsnä. Jos veri lentää, se näkyy oitis. Mielikuvitusta ei tarvita läheskään niin paljon, kun asioita ei tarvitse kuvitella päässä, vaan ne näkee silmillään. Siksi sarjakuvaa pitkään pidettiin yksinkertaisena, kevyenä ja jotenkin kirjoja epäkehittävämpänä ja ”vaarallisempana”.

Suomalainen sarjakuva täyttää tänä vuonna 100 vuotta. Professori Itikaisen tutkimusretkestä alkanut sarjakuvan kehitys on poikinut monenlaisia tyylisuuntia. Pilapiirrosmaisista kolmen kuvan stripeistä laajoihin, usean albumin saagoihin, Maailman Vahvimmasta Nallesta (se se on,eikä mikään Bamse!) k-18 –materiaaliin. Lukuykkösenä edelleen Aku Ankka, joka kehittyi vuosituhannen loppuun mennessä melko yksinkertaisesta lapsille suunnatusta sarjasta, kielellisiä nokkeluuksia ja erilaisia piilotettuja kulttuurillisia viittauksia sisältäväksi ajanvietteeksi, jota aikuinenkin voi lukea. 80-90 –luvuilla jylläsivät supersankarit, 2000-luvulla tuli manga. Pienten piirien vakavaa sarjakuvaakin julkaistaan, mutta yleensä ottaen sarjakuvat ovat kevyttä ajanvietettä.

Manga on nostanut viimeisimmän sarjakuvakohun 2000-luvun alussa. Ei oikein tiedetty, miten lopusta alkuun luettaviin ja oudon japanilaisen kulttuurin läpitunkemiin sarjakuviin pitäisi suhtautua. Niissä nähtiin sekä väkivaltaa, että etenkin epäilyttävää seksuaalista kuvastoa, ja laajasti vaadittiin niiden kieltämistä lapsilta. Pokkareita varustetaan yhä ikäsuositusmerkinnöin, vaikka esim. runsaastikin väkivaltaa sisältävissä supersankarilehdissä niitä ei näe. Raumalla keskustelu mangojen haitallisuudesta lapsille johti aikoinaan manga-hyllyn siirtämiseen kokonaisuudessaan aikuisten osastolle. Jo muutaman vuoden ajan on kuitenkin taas hankittu mangaa myös lasten ja nuorten osastolle. Nuorethan mangaa pääasiassa lainaavatkin. (EDIT: Nyt onkin hiukan epäselvää, siirrettiinkö mangat osin aikuistenosastolle ikärajojen vai pelkästään tilanpuutteen vuoksi. Ilmeisesti mitään ihmeempää kohua ei Raumalla olekaan ollut, vaikka joskus luulin jonkun kanssa asiasta puhuneeni.)

Itse en ole manga-harrastaja millään muotoa, ja satunnaisen selailun avulla on hankala päästä genreen sisälle. Ei vaan kolahda eikä aukene pointti. Mitään erityisen vaarallista ei ainakaan omiin silmiin ole kuitenkaan osunut. Taatusti turvallisempia ja terveempiä kuin ne sarjakuvat, joita kaverien kanssa tehtailtiin ala-asteella. Näissä teoksissa lähinnä ammuttiin ja tapettiin. Toisaalta, kun en ole kovin kummoinen piirtäjä, niin väkivalta ei ollut erityisen graafista. Tein myös ehkä kolmisenkymmentä ruutua sisältäneet, hieman kunnianhimoisemmat huumoriversiot Hohdosta ja Uinu, uinu lemmikkini-kirjasta. Eikä minusta tämän omituisempi tullut.