Kirjaston tunnelmaa

”Kyllä tämä on kaunein kirjasto, missä olen käynyt”, sanoi vierailija. Painoarvoa mielipiteelle antoi se tosiseikka, että vierailija oli Pohjanmaan ELY-keskuksen sivistystoimentarkastaja Anneli Ketonen, joka on varmasti työnsä puolesta vieraillut kymmenissä kirjastoissa. Esittelin Ketoselle ja noin kolmellekymmenelle Pohjanmaalta kotoisin olevalle kirjastonjohtajalle Rauman pääkirjastoa muutama viikko sitten. Noin 30 heitä tosiaan oli, vaikka itse olin luullut, että ryhmä saapuu yhdellä henkilöautolla, ja että heitä on siis noin 5 henkeä. Siinä sitten olin kaikkien kymmenen esitteeni kanssa vähän ex tempore –tunnelmissa. Mutta hyvin esittely meni kuitenkin, ja vieraiden ihastelu ja kirjaston ahkera valokuvaaminen herättivät kevyesti epäuskoista mielihyvää. Ensi perjantaina on pääkirjastoon tulossa tutustumaan ryhmä Hämeenkyrön kirjaston työntekijöitä. Ei sitä ihmettelyä ja ihastelua oikein itse tajua, kun joka päivä täällä töissä käy. Näkymiin alkaa turtua ja ne ottaa itsestäänselvyytenä.

Kirjastotila ei ole mikään kirjavarasto, vaan sen pitäisi antaa elämys jo sinällään, rakennuksena ja kirjaston tunnelmana. Valot, arkkitehtuuri, taideteokset, hyllyjen sijoittelu, rauhallisuus… ne muodostavat kaikki kirjaston tunnelman, joka on ainutlaatuinen julkiselle tilalle. Eri kirjastoissa on erilainen tunnelma: Rauman pääkirjasto on monumentinkaltainen Rauman näyteikkuna, hiukan prameileva käyntikortti muualta tulleille. Sen arkkitehtuuri on tarkasti suojeltu; juuri mitään muutoksia ei saa tehdä ilman arkkitehdin lupaa ja pitkää prosessia. Korkea kirkkomainen tila, laadukkaat kalusteet, erikoiset arkkitehtoniset ratkaisut huokuvat kaikki arvovaltaa, juhlallisuutta ja vaurautta. Viesti on erilainen kuin lähikirjastoissa. Kodikkuus ei ehkä tule pääkirjastosta ensimmäisenä mieleen; ovathan jotkut perheelliset asiakkaat jopa kertoneet hieman arastelevansa koko paikkaa: miten tänne voisi tulla lapsien kanssa? Koko valtava, juhlallisen valoisa tila saa kulkemaan hiljaa, metelöimättä ja hartaana.

Olin viime viikolla Lapin uuden kirjaston suunnittelupalaverissa arkkitehti Mari Virtasen ja Lapin kirjastonhoitajan Teija Henrikssonin kanssa. Kun arkkitehti kysyi, mitä Teija tahtoisi siirtää vanhasta Lapin kirjastosta uuteen, hän vastasi: kodikkuuden. Vaikea oli kuitenkin määritellä, mikä tuon kodikkuuden sai aikaan. Matalat katot, hämärät valot, sokkeloiset, hieman nuhjuiset tilat, tuttu henkilökunta? Kieltämättä hiukan ajastaan jäänyt 70-lukuinen kirjastotila voi monen mielestä kuitenkin olla kodikas ja viihtyisä, vaikka hyllyt hipovat kattoa ja ikkunoita on vain yhdellä seinällä. Lähikirjaston tunnelma on erilainen kuin monumenttirakennuksissa; kukaan ei varmasti ihastele arkkitehtonisia ratkaisuja, mutta ehkä tilan arkipäiväisyys juuri antaa asiakkaalle luvan hengittää vapaammin ja viihtyä? Kirjastosta puhutaan nykyään usein kansalaisten olohuoneena: olohuoneita on monenlaisia. Siinä missä toinen viettää aikaansa tuhansien eurojen design-kalusteiden ympäröimänä, toisen olohuone on koottu eri aikakausien kirpputoritavarasta tai vain siitä, mitä on sattunut vuosien varrella kertymään. Viihtyisyys ja kodikkuus merkitsevät eri ihmisille eri asioita.

Lapin kirjastosta ei aiota rakentaa monumenttia, mutta toimiva ja kodikas kirjasto siitä on tarkoitus tulla. Nykyaikaista tekniikkaa 50-luvun kuorissa. Ja edelleen pidän kiinni siitä tavoitteesta, että kyseessä olisi Satakunnan paras lähikirjasto. Pyynpään lähikirjastossa tosin oltiin sitä mieltä, ettei heidän kirjastostaan voi enää parantaa. No, yritetään kumminkin!