Metsän kuningas ja Musta Pekka

Nyt on sellainen tilanne, etten keksi oikein mitään kirjoitettavaa kirjastosta. Kirjoitan siis vaikkapa suurpedoista. No mikä ettei.

Karhu on nimittäin ajankohtainen aihe. Lauantaina 11.12. järjestetään Emil Cedercreutzin museossa Harjavallassa koko päivän kestävä karhuseminaari, jossa puidaan karhuaihetta monesta eri näkökulmasta useiden asiantuntijoiden esityksillä. Kutkuttavan poikkitieteellisen seminaarin otsikoita ovat mm. ”Karhurituaalit subarktisissa kulttuureissa”, ”Turvalelut ja nallet lapsen ja nuoren maailmassa” sekä ”Nallekarhut historiallisena ilmiönä”. En tiedä teistä, mutta minussa tapahtuman ohjelma herätti oitis positiivisen hymynkareen suupieleen. Luvassa on nimittäin ihan aitoa ”vakavaa” tiedettä, ja luennoitsijoina professoria, ylilääkäriä ja psykologia. Ja kuitenkin koko aihe on jotenkin sympaattinen ja hassu…tutkijat luennoimassa nallekarhuista. Jotkut varmasti pitävät tällaista joutavana puuhasteluna, mutta minusta on mahtavaa, että joku innostuu nallejen tutkimisesta. Sellainen ihminen ei voi olla läpeensä paha. Jos vain pääsette, niin menkää kuuntelemaan, luennoille on ilmainen pääsy.

Karhuhan on Suomessa aina ollut merkittävässä asemassa, muinoin suorastaan jumalallinen olento. Se on toisaalta pelottava vihollinen; verokarhu tai Venäjän karhu, toisaalta turvaa tuova unilelu. Kirjastokin lähettää karhukirjeitä (sainpas sen kirjastonkin tähän kirjoitukseen!). Harvalla lapsella ei ole ollut omaa nallea, joka sylissä vasta sai unen päästä kiinni. Minullakin oli veljeni kanssa Onni ja Manni –nimiset nallet, jotka tosin taisivat luppakorvista päätellen olla paremminkin koiria, mutta ei se haitannut. Nämä Korkeasaaressa muinoin eläneiden karhujen mukaan nimetyt nallet olivat kovassa käytössä. Ehkä lasten nallet ovat jonkinlaista uhan kääntämistä omaksi suojaksi: karhun kuva, jonka voimat suojaavat lasta. Kun lapsi paijaa nallea, karhu ei tule metsästä ja syö. Sama voiman anastaminen liittynee vaikka Satakunnan karhuvaakunaan.

Minä en ole nähnyt karhua koskaan luonnossa, ja tuskin tulen näkemäänkään. Nykyihmiselle karhu ei enää ole konkreettinen metsän kuningas tai peto, joka kamppaili samasta ruuasta ja jonka tappaminen oli metsästäjän rohkein teko. Olihan karhunkaataja sankari vielä sotienkin jälkeen. Asenteet ovat varmasti paljon lieventyneet, mutta siihen nähden, kuinka pieni mahdollisuus on karhuun törmätä, monilla ihmisillä on yhä suuri pelko sitä kohtaan. Sama koskee muitakin suurpetoja. Joku Nurmeksen korpiseudulla elävä voi tietenkin sanoa, että on helppo huudella kaupungista, että ei ne karhut mitään tee, kun ei tarvitse aamuisin katsella karhunjälkiä pihassa, mutta todellisuudessa karhupelossa on kyse muustakin, kuin todennäköisyyksiin perustuvasta konkreettisesta uhasta. Karhuun liittyy yhä jonkinlaista mystiikkaa ja yliluonnollista kunnioitusta, joka varmaan on suomalaisilla geeneissä, eikä sieltä pitkiin aikoihin poistu.

Jos karhua pelätäänkin, liittyy siihen aina kuitenkin tietynlainen sympaattisuus. Samaa ei voi sanoa sudesta: en ole kuullut lapsesta, jolla olisi unisusi. Susiraukat ovat aina saaneet olla pelkojemme ja vihankin kohteena, useimmiten ilman omaa syytään. Tätä valaiskoon tosikertomus Eurasta ja Honkilahden kylästä, jota muutama vuosi sitten piinasi susilauma. Lampaitakin tappaneet sudet herättivät paljon kirjoittelua ja pelkoakin. Euran kirjastolautakunnan jäsen ja aktiivinen honkilahtelainen vaikuttaja kertoi tarinan, kuinka hän oli ollut hiihtämässä Pyhäjärven jäällä. Oli ollut ilta, kirkas, kuutamoinen pakkaskeli. Hän oli alkanut miettimään Honkilahden susia, ja matkan edetessä hänen päähänsä oli tullut ajatus, että mitä jos ne sudet vaanivat jossain täällä…pelko alkoi saada otetta ja hän paransi tahtia. Mitään ei kuulunut, paitsi suksien suihke ja narina ja kiihtyvä hengitys.

Vai kuuluiko sittenkin? Jos tarkkaan kuunteli, niin eikö selän takaa ihan selvästi kuulunut tassutusta, ehkä murinaakin? Varmaan siellä oli kokonainen susilauma juoksemassa häntä kiinni! Siihen päättyisi hiihtäjän tarina kuin piispa Henrikillä aikoinaan naapurikunnassa; mihinkään ei pääsisi karkuun. Mies viuhtoi menemään minkä kerkesi, taakseen ja sivuilleen vilkuillen. Kuu heitti lumen peittämälle jäälle epämääräisiä varjoja, rannan musta metsä liikahteli tuulessa kätkien pimeyteensä ties mitä hirviöitä. Ja sitten: musta hahmo häilähti hänen sivullaan, hallava peto hyökkäsi kinoksesta häntä kohti! Mies huusi ääneen, huitaisi sivulleen suksensauvalla, kompastui ja kaatui kylmään lumeen…ja kierähti ympäri varmana, että susi oli pian hänen kurkussaan. Jää oli kuitenkin autio. Hän oli pelästynyt omaa varjoaan.

Onnea 160 -vuotiaalle!

Meinasi vallan unohtua, että Rauman kirjasto täyttää tänä vuonna 160 vuotta. Suuremmat juhlat ovat edessä vasta 15 vuoden päästä, mutta on paikallaan pitää pieni juhlapuhe eräälle Suomen vanhimmista kaupunginkirjastoista. Raumalla on pitkät kirjastoperinteet, sillä kunnallista kirjastoa vasta mietittiin vaikkapa Turussa ja Jyväskylässä, kun Raumalla jo oli hulppeat 60 kirjaa käsittänyt julkinen kokoelma. Lukitussa lasikaapissa tietenkin. Oman kirjastorakennuksen nopeasti kasvaneille kokoelmilleen Rauma puolestaan sai 1887, siis viisi vuotta ennen Helsinkiä!

Jottei puheesta tulisi kovin puolueellinen, meidän täytyy käyttää hyväksemme täysin ulkopuolisen arvioijan mielipiteitä. Siihen tarkoitukseen oivallinen kirja ilmestyi juuri tänä syksynä: Mikko Lahtisen teos Kirjastojen maa. Tämä lähes 400-sivuinen opus esittelee melkein kaikki Suomen yleiset kirjastot rennolla, humoristisella otteella, joka toisinaan saa suorastaan filosofisia sävyjä. Lahtinen seurueineen on siis parin vuoden aikana kiertänyt ympäri Suomea ja vieraillut yli 250:ssä kirjastossa. Tyylilaji on havainnoiva ja tarkkaileva essee, eikä kirjaston henkilökuntaa päättäjistä puhumattakaan ole päästetty ääneen. Ääni on kokonaan Lahtisen oma, eikä hän säästele arvosteluja, eikä kehujakaan, silloin kun ne on ansaittu. Äkkiseltään voisi tuntua, että 400 sivua kirjastojen esittelyjä maantieteellisessä järjestyksessä olisi melkoisen puuduttavaa lukemista, mutta tämä on ihan oikeasti viihdyttävä kirja. Lukekaapa. Palautan tämän pian.

Ja nyt tietysti katsotaan, mitä Lahtisella on sanottavaa Rauman pääkirjastosta. Hmm…alakerran lainaustiloja esittävän kuvan tekstinä: ”Rauman pääkirjasto on yksi Suomen kauneimmista kirjastoista”. Okei…mitäs muuta? ”Rauman kirjaston valoisien tilojen luoma raukea ja levollinen tunnelma on kuin luotu kontemplatiiviseen oleskeluun”. Tämä meni jo niin hienoksi, että sanan merkitys piti tarkistaa: kontemplatiivinen = mietiskelevä. Selvä. Edelleen: ”Kookas, mutta matala rakennus on onnistuttu taidokkaasti sovittamaan maisemaan”. Ja kauniiksi lopuksi: ”Aivan kaikkiin suomalaisiin kirjastoihin astuessaan seurueemme ei ole saanut osakseen yhtä iloisensuopeaa vastaanottoa kuin Rauman kirjaston opastustiskin henkilökunnalta. Heidän hyväntuulisuutensa ei liene silkkaa sattumaa, vaan osan siitä selittänee itse kaunis kirjasto lempeästi virtaavan kanaalin rannalla. Sellaisessa on perin vaikea pitää hapanta naamaa”.

Nyt lukija saattaa kuvitella, että Lahtinen kehuu kaikki kirjastot samalla tavalla. Katsotaanpa, mitä hän kertoo esimerkiksi Porin pääkirjastosta: ”Talo on lyhyesti sanoen ruma pytinki. Arkkitehdiltä olisi vaadittu yli-inhimillisiä ponnisteluja, mikäli hänen olisi täytynyt saada aikaiseksi vielä nykyistäkin karmeampi kummajainen.” ”Talon ulkopintojen jäykkä kantikkuus lyö läpi sisätiloissa, eikä yläkerran limanvihreää lattiaa vasten kolisevien metallijalkaisten kalusteiden ääni ainakaan toimi pehmentävänä vastavoimana rakennuksen betoniselle kovuudelle”. Aika tylyä tekstiä. Tosin Nastolan kirjastosta kirjoittaja toteaa, että sen ”ulkomuoto lyö karmeudessaan laudalta jopa Porin kirjaston”. Siispä mekään emme Poria hauku, kunhan nyt hiukan röyhistämme rintaa 160-vuotiaan Rauman kirjaston kunniaksi. Se on sen ansainnut.