Kirjastotyö on siitä erikoinen homma, että tätä joutuu monessa kunnassa lähes joka vuosi perustelemaan. Pitää perustella olemassaolonsa ja työnsä tärkeys. Pitää vakuuttaa, että on tarpeellinen. Kirjastotyön kehittäminen on jo monia vuosia ollut sitä, että keksitään kirjastolle lisää tehtäviä, jotka eivät liity itse kirjastotyöhön mitenkään. Tai kehitetään toimintoja lakkauttamalla toimipisteitä.
Yleensäkin ihmetyttää, että se tuntuu aina olevan juuri kirjasto, jonka niitä palveluja pitäisi uusilla tehtävillä laajentaa. Miksei se edellisen blogin hammaslääkäri päivystä urheilukentällä? Miksi hammaslääkärin vastaanotto kaupungintalon aulassa on vitsi, mutta kirjastossa se on toiminnan kehittämistä? Miksi kaikesta tulee tunne, että se, mitä kirjasto NYT tekee, ei riitä: se ei ole riittävän laadukasta, hyvää ja rahanarvoista. Meidän pitäisi tehdä kaikenlaista muutakin kuin kirjastotyötä: samalla palkalla, koulutuksella ja resursseilla. Eikö rivien välistä voi lukea, että työtämme ei arvosteta? Että me itse asiassa vähän laiskottelemme ja pystyisimme paljon parempaankin?
Minulla on teoria mistä tämä johtuu. Jokainen ihminen luulee tietävänsä kirjastotyöstä paljon. Jokainen ihminen voi tulla tarkkailemaan kirjastoon, mitä siellä tehdään. Hän ei voi mennä vesilaitokselle insinööriä tarkkailemaan, ja siksi hän ei tiedä ko. insinöörin työstä yhtään mitään. Vesilaitoksen insinöörin työ näyttäytyy satunnaiselle ihmiselle jonain mystisenä ja arvokkaana tieteenä, jota tuo alansa ammattilainen pitkän koulutuksen jälkeen laitoksella tekee. Ihminen ei tiedä mitä tuo työ on, mutta varmasti jotain vaikeaa ja erikoista, ja siitä maksetaankin ainakin tuplasti se, mitä yhtä pitkän ajan kouluttautunut kirjastonhoitaja saa.
Jokainen näkee mitä kirjastonhoitaja tekee: se istuu pöydän takana, hymyilee, ja antaa lapselle kirjan. No ei ole todellakaan vaativaa tuo homma. Nehän voisi tehdä paljon enemmän ja vaativampia töitä, ajatellaan. Tilaakin täällä olisi tehdä mitä vain. Kukaan ei ehdota, että vesilaitoksen insinööri pitäisi myös lastenkerhoa tai korjaisi autoja vesilaitostyön ohessa.
Silti vesilaitoksen insinööri voi tehdä ihan sitä samaa: istua pöydän takana ja värkätä papereitaan, ja se työ voi olla päällepäin nähtynä ihan helpon näköistä. Se voi ollakin hänelle ihan helppoa ja kiireetöntä. Me emme vaan tiedä, ja siksi me emme osaa asiaa arvostella. Emme pysty arvioimaan työtä, jota emme näe ja jota emme tunne. Satunnainen tarkkailija ei tiedä, mitä kirjastonhoitaja tekee silloin kun hän ei ole tiskin takana, tai mitä hän on tehnyt voidakseen ojentaa oikean kirjan. Hän näkee vain sen kun virkailija hymyilee ja kirja vaihtaa haltijaa. Tarkkailija katsoo tätä ja kirjastonhoitajan palkkapussia ja arvioi työn sen mukaan.
Kirjastojen toiminnasta päättävien joukossa on usein ikään kuin syvä huoli siitä, että ellei mitään dramaattisia muutoksia tehdä, kirjasto lakkaa kokonaan käytön puutteessa. Tästä ei kuitenkaan esimerkiksi Raumalla ole mitään vihjettä: lainausluvut ovat vain nousseet viiden vuoden takaisista, ja silloinkin käyttö oli vilkasta. Kirjastot ovat kaupungin kaikkein käytetyimpiä tiloja. Kirjastojen käyttö Suomessa ylipäätään on maailman vilkkainta. Ruotsin kirjastoista tehdään keskimäärin 8 lainaa/vuosi/asukas, ja se tuntuu riittävän heille. Suomessa kaikkein pysähtyneimmissäkin syrjäseutujen sivukirjastoissa tuo luku ylitetään. Raumalla luku on 21,6! Rauman pääkirjasto voi lainauslukujen puolesta hyvinkin olla maailman 200:n vilkkaimman kirjaston joukossa, väkilukuun nähden.
Totta kai kaikkea toimintaa pitää kehittää ja pyrkiä mahdollisimman taloudelliseen ja hyödylliseen toimintaan, ja totta kai myös kirjasto joutuu kohtaamaan esimerkiksi digitalisoitumisen ja vapaa-ajankäytön muuttumisen tuomat haasteet, mutta ei kirjastolla ole mitään paniikkia vähäisen käytön tai budjetissa pysymisen kanssa, ainakaan Raumalla. Lisäksi kirjasto tuottaa palvelut pienellä rahalla: kirjastopalvelut käyttää alle 1,5% prosenttia kuntien budjetista, ja osa tästäkin katetaan valtion vuotuisella tuella. Ei kirjasto ole mikään voimavaroja syövä käenpoika. Raumalla määrärahat ovat pysyneet käytännössä samoina 4 vuotta, eikä budjettia ole ylitetty kertaakaan.
Tällä rahalla saadaan hyvät kokoelmat ja laajat aukioloajat, Raumalla yli 10000 tuntia vuodessa. Kun kaupungintalo laitetaan neljältä kiinni, kirjastossa jatketaan seitsemään. Eikä ovia suljeta viikonlopuiksikaan. Kun kaupungintalon väki on pari viikkoa joululomalla, kirjasto palvelee vielä uudenvuoden aattonakin.
Onneksi kirjaston asiakkaat ymmärtävät työmme tärkeyden, heillehän me tätä teemme. Kun kysytään Rauman parasta paikkaa, se on kirjasto. Kun asukastyytyväisyyskyselyssä vammaispalveluja pitää 11% raumalaisista hyvin hoidettuina, on kirjastopalveluilla luku 92%. Onhan siinä toki 8% kehitystarpeita vielä.
keskiviikko 15. lokakuuta 2014
tiistai 30. syyskuuta 2014
Toimintaa kehittämässä I
Sastamala on profiloitunut Suomen kirjapääkaupunkina. On Vanhan kirjallisuuden päivät, kirjamuseo Pukstaavi ja Mauri Kunnaksen töiden laaja hyödyntäminen kaupungin markkinoinnissa. Sastamala, ja etenkin Vammala sen keskuksena, on näyttänyt, että kirjallisuuskin voi olla vetovoimaista ja tuoda kaupunkiin merkittävästi rahaa. Kirjakaupungin imagon vaaliminen mainitaan tavoitteena jopa Sastamalan kaupunginjohtajan talousarvioalustuksessa.
Sastamalassa on myös kunnan kokoon nähden paljon kirjastoja. Tämä ei niinkään johdu kirjastomyönteisyydestä, vaan lukuisista kuntaliitoksista. Lakihan edellyttää, että joka kunnassa on kirjasto, joten kun kunnat yhdistyvät, onkin yhdessä kunnassa paljon kirjastoja. Kirjastojen tai asukkaiden lukumäärä ei ole silti kasvanut liitosta edeltäneestä tilanteesta yhtään. Ihan yhtä monta kirjastoa palvelee aivan samaa aluetta ja väestöpohjaa. Mutta jos vertaa johonkin muuhun kuntaan, johon ei ole yhdistynyt muita kuntia, näyttää kirjastoja olevan paljon.
Sastamalassa on tehty kirjastoverkkoselvitys, joka suosittelee esim. Sastamalan keskustasta 35 km:n päässä olevan Suodenniemen kirjaston lakkauttamista. Paikallinen Alueviesti –lehti uhrasi asialle paljonkin palstatilaa: pääkirjoituksen, mielipidekirjoituksia ja yhden artikkelin. Mielipidekirjoitukset olivat kaikki suodenniemeläisten lasten hellyttäviä pikku kirjoituksia. Kirjastoa ei saa lopettaa, koska se opettaa. Artikkelissa sitten haastateltiin kuvan kanssa tohtorismiestä, joka arvovaltaisesti kertoi, ettei ”pelkillä kirjalainaamoilla” ole tulevaisuutta, ja että toimintaa pitää kehittää yhdessä muiden toimijoiden kanssa. Hän kertoi, ettei nouse barrikadeille sivukirjastojen säilyttämisen puolesta. Pääkirjoitus puolestaan kertoi, että toimittaja oli pohtinut tohtorin ajatuksia ja todennut ne hyviksi.
Alueviestin asiantuntijatohtori ehdotti, että miksei Mouhijärven kirjastoon voisi perustaa myös hammaslääkärin vastaanottoa, se kun oli kylältä jo aikaisemmin viety. Ok idea, ei siinä mitään, jos tilaa on ja hammaslääkäri tähän suostuu. Henkilökunta tuskin hommaan ryhtyy, tai ainakaan paljon asiakkaita kerää. Kiikoisten kirjastoa hän ehdotti siirrettäväksi ABC-asemalle. Ok, mikäs siinä, hauska idea. Kirjastoautoja pitäisi hankkia lisää ja niitä toimisi useita, naapurikuntien alueellakin. Ihan hienoa.
On vain semmoinen pieni mutta. Tätä toiminnan kehittämistä perusteltiin sillä, että ”nykyisellään kirjastoverkko käy yhä raskaammaksi ylläpitää”. Toisin sanoen loihdittiin lukijan eteen kuva käenpojan lailla kansalaisten varoja imevästä, alati kasvavasta Suodenniemen kirjastosta, jonka taakan alla Sastamalan talous horjuu. Todellisuudessa kysymys on yhden henkilön työllistävästä sivukirjastosta, joka on taajaman liki ainoa oleskelupaikka, jos ei kyläkaupan edustalla tai kirkossa viitsi aikaa viettää.
Kirjaston kulut ovat arviolta 15te kirjastoaineistoon, 40te palkkoihin kuluineen ja 45te sisäisiin vuokriin ja kaikkeen muuhun toimintaan. Ehkä noin satatuhatta euroa vuodessa siis, joista ainakin 40000e menee takaisin kaupungille ja osa verotuloiksi. Se on 0,0005% Sastamalan kaupungin yli 200 miljoonan vuosimenoista. Puoli promillea. Tämä summa säästyy, jos kirjasto lopetetaan. No, ei säästy: työntekijä varmaankin siirretään muualle, joten palkkamenot pysyvät samoina. Rakennus, jossa kirjasto toimii, ei häviä: jos sille ei keksitä uutta käyttöä tai sitä ei voida myydä, sitä pitää edelleen pitää kunnossa ja se maksaa. Kirjastopalveluilta raha säästyy, mutta samaa konsernia oleva tekninen toimi tai talotoimi menettää vastaavan määrän. Eivät eurot lisäänny eivätkä vähene sillä, että siirtää rahaa toisesta taskusta toiseen, jos se sama takki on edelleen harteilla.
Kirjaston siirtäminen huonoista kunnan omistamista tiloista ABC-asemalle on hyvä idea (jos siellä olisi tilaa, ja ketju asian hyväksyisi), mutta vuokramenot kasvavat tästä melkoisesti. Miten tällaista voidaan ehdottaa säästöjen nimissä, ja ikään kuin asia olisi vain kirjastonjohtajan tahdosta kiinni?
Ja entäs ne kirjastoautot? Miten ne korvaavat kiinteät kirjastot, kun ne eivät mitenkään ehdi joka paikkaan laajaa kuntaa? Millä rahoilla niitä hankitaan? Tohtori maalailee kuvaa kirjastoauton ”lukunurkkauksista” ja kokoontumispaikoista, tapahtumista ja terveyspalveluista. Kauanko hän uskoo auton kullakin pysäkillä viipyvän? Kuka ehtii jotain autossa lukemaan, kun pysäkillä ollaan puoli tuntia? Kuka siellä kokoontuu? Autojahan pitäisi olla vaikka kuinka monta, että ne ehtisivät seisomaan pysäkillä tuntikausia. Auto ei voi kuljettaa asiakkaita kyydissään, ne eivät ole linja-autoja. Ja siltikin, auto on vain auto: ei sinne mahdu kuin pieni määrä ihmisiä kerrallaan. Sitä ei mitenkään voi verrata kiinteään kirjastoon. Se antaa lainat, mutta paljon muuhun oleelliseen se ei pysty, vaikka kuinka innovoitaisiin.
Kaikessa kehittämisessä tuntuu usein realismi loistavan poissaolollaan. Ehdotetaan toisaalta palvelujen lakkauttamista ja resurssien vähentämistä ja toisesta suupielestä loihditaan uusia hienoja ja kalliita ideoita kirjaston toteutettavaksi. Kirjaston työntekijöiden mielipidettä näiden ideoiden toteuttamiskelpoisuudesta kovin harvoin kysytään. Ja sitten kun kysytään, ja työntekijät pilaavat ilon muistuttamalla kulujen vain kasvavan, syytetään heitä siilipuolustuksessa poteroissa kyyhöttäviksi ja uusiutumiskyvyttömiksi tylsimyksiksi, joilta vain se innovatiivinen johtajuus puuttuu.
Ja mistä tämä johtuu? Siitä kuulemme kahden viikon kuluttua!
Sastamalassa on myös kunnan kokoon nähden paljon kirjastoja. Tämä ei niinkään johdu kirjastomyönteisyydestä, vaan lukuisista kuntaliitoksista. Lakihan edellyttää, että joka kunnassa on kirjasto, joten kun kunnat yhdistyvät, onkin yhdessä kunnassa paljon kirjastoja. Kirjastojen tai asukkaiden lukumäärä ei ole silti kasvanut liitosta edeltäneestä tilanteesta yhtään. Ihan yhtä monta kirjastoa palvelee aivan samaa aluetta ja väestöpohjaa. Mutta jos vertaa johonkin muuhun kuntaan, johon ei ole yhdistynyt muita kuntia, näyttää kirjastoja olevan paljon.
Sastamalassa on tehty kirjastoverkkoselvitys, joka suosittelee esim. Sastamalan keskustasta 35 km:n päässä olevan Suodenniemen kirjaston lakkauttamista. Paikallinen Alueviesti –lehti uhrasi asialle paljonkin palstatilaa: pääkirjoituksen, mielipidekirjoituksia ja yhden artikkelin. Mielipidekirjoitukset olivat kaikki suodenniemeläisten lasten hellyttäviä pikku kirjoituksia. Kirjastoa ei saa lopettaa, koska se opettaa. Artikkelissa sitten haastateltiin kuvan kanssa tohtorismiestä, joka arvovaltaisesti kertoi, ettei ”pelkillä kirjalainaamoilla” ole tulevaisuutta, ja että toimintaa pitää kehittää yhdessä muiden toimijoiden kanssa. Hän kertoi, ettei nouse barrikadeille sivukirjastojen säilyttämisen puolesta. Pääkirjoitus puolestaan kertoi, että toimittaja oli pohtinut tohtorin ajatuksia ja todennut ne hyviksi.
Alueviestin asiantuntijatohtori ehdotti, että miksei Mouhijärven kirjastoon voisi perustaa myös hammaslääkärin vastaanottoa, se kun oli kylältä jo aikaisemmin viety. Ok idea, ei siinä mitään, jos tilaa on ja hammaslääkäri tähän suostuu. Henkilökunta tuskin hommaan ryhtyy, tai ainakaan paljon asiakkaita kerää. Kiikoisten kirjastoa hän ehdotti siirrettäväksi ABC-asemalle. Ok, mikäs siinä, hauska idea. Kirjastoautoja pitäisi hankkia lisää ja niitä toimisi useita, naapurikuntien alueellakin. Ihan hienoa.
On vain semmoinen pieni mutta. Tätä toiminnan kehittämistä perusteltiin sillä, että ”nykyisellään kirjastoverkko käy yhä raskaammaksi ylläpitää”. Toisin sanoen loihdittiin lukijan eteen kuva käenpojan lailla kansalaisten varoja imevästä, alati kasvavasta Suodenniemen kirjastosta, jonka taakan alla Sastamalan talous horjuu. Todellisuudessa kysymys on yhden henkilön työllistävästä sivukirjastosta, joka on taajaman liki ainoa oleskelupaikka, jos ei kyläkaupan edustalla tai kirkossa viitsi aikaa viettää.
Kirjaston kulut ovat arviolta 15te kirjastoaineistoon, 40te palkkoihin kuluineen ja 45te sisäisiin vuokriin ja kaikkeen muuhun toimintaan. Ehkä noin satatuhatta euroa vuodessa siis, joista ainakin 40000e menee takaisin kaupungille ja osa verotuloiksi. Se on 0,0005% Sastamalan kaupungin yli 200 miljoonan vuosimenoista. Puoli promillea. Tämä summa säästyy, jos kirjasto lopetetaan. No, ei säästy: työntekijä varmaankin siirretään muualle, joten palkkamenot pysyvät samoina. Rakennus, jossa kirjasto toimii, ei häviä: jos sille ei keksitä uutta käyttöä tai sitä ei voida myydä, sitä pitää edelleen pitää kunnossa ja se maksaa. Kirjastopalveluilta raha säästyy, mutta samaa konsernia oleva tekninen toimi tai talotoimi menettää vastaavan määrän. Eivät eurot lisäänny eivätkä vähene sillä, että siirtää rahaa toisesta taskusta toiseen, jos se sama takki on edelleen harteilla.
Kirjaston siirtäminen huonoista kunnan omistamista tiloista ABC-asemalle on hyvä idea (jos siellä olisi tilaa, ja ketju asian hyväksyisi), mutta vuokramenot kasvavat tästä melkoisesti. Miten tällaista voidaan ehdottaa säästöjen nimissä, ja ikään kuin asia olisi vain kirjastonjohtajan tahdosta kiinni?
Ja entäs ne kirjastoautot? Miten ne korvaavat kiinteät kirjastot, kun ne eivät mitenkään ehdi joka paikkaan laajaa kuntaa? Millä rahoilla niitä hankitaan? Tohtori maalailee kuvaa kirjastoauton ”lukunurkkauksista” ja kokoontumispaikoista, tapahtumista ja terveyspalveluista. Kauanko hän uskoo auton kullakin pysäkillä viipyvän? Kuka ehtii jotain autossa lukemaan, kun pysäkillä ollaan puoli tuntia? Kuka siellä kokoontuu? Autojahan pitäisi olla vaikka kuinka monta, että ne ehtisivät seisomaan pysäkillä tuntikausia. Auto ei voi kuljettaa asiakkaita kyydissään, ne eivät ole linja-autoja. Ja siltikin, auto on vain auto: ei sinne mahdu kuin pieni määrä ihmisiä kerrallaan. Sitä ei mitenkään voi verrata kiinteään kirjastoon. Se antaa lainat, mutta paljon muuhun oleelliseen se ei pysty, vaikka kuinka innovoitaisiin.
Kaikessa kehittämisessä tuntuu usein realismi loistavan poissaolollaan. Ehdotetaan toisaalta palvelujen lakkauttamista ja resurssien vähentämistä ja toisesta suupielestä loihditaan uusia hienoja ja kalliita ideoita kirjaston toteutettavaksi. Kirjaston työntekijöiden mielipidettä näiden ideoiden toteuttamiskelpoisuudesta kovin harvoin kysytään. Ja sitten kun kysytään, ja työntekijät pilaavat ilon muistuttamalla kulujen vain kasvavan, syytetään heitä siilipuolustuksessa poteroissa kyyhöttäviksi ja uusiutumiskyvyttömiksi tylsimyksiksi, joilta vain se innovatiivinen johtajuus puuttuu.
Ja mistä tämä johtuu? Siitä kuulemme kahden viikon kuluttua!
perjantai 12. syyskuuta 2014
Roskajuttu
Olin joskus vuosia sitten, toisella paikkakunnalla, eräillä cocktail-kutsuilla. En muista, mitkä pippalot olivat kyseessä, mutta tarjoiluissa löytyi kuohuviiniäkin ja monenmoista pikkupurtavaa. Paperipäällysteisiä konvehteja oli suuressa maljassa.
En ole tämänkaltaisten tilaisuuksien ystävä, enkä niissä juuri käy kuin ”pakotettuna”, mutta juhlat saatiin onnistuneesti loppuun ja tunnelma oli kaikin puolin hyvä ja rento. Tilaisuuden päätyttyä ihmiset tekivät lähtöä kuka minnekin, jotkut jatkoille, jotkut (kuten minä) autolleen. Herkkupöydästä haettiin viimeisiä suupaloja. Eräs nainen kahmi kulhon pohjalta viimeisiä konvehteja tarjoilusta ylijäänyt puolityhjä viinipullo kädessään. Pöydälle koottu suuri kasa karkkipapereita lennähti lattialle ja levisi ympäri juhlasalia. ”Ei taida siivoojat tykätä”, sanoin, ja aloin kokoilla roskia lattialta. ”Anna olla, siitä he palkkansa saa”, totesi nainen jotenkin halveksivaan sävyyn ja meni sammuttamaan valoja. Minua ärsytti suuresti.
Rauma vaikuttaa minusta hyvin siistiltä kaupungilta. Lehdissä on joskus juttuja pikaruokaloiden ympäristön roskaisuudesta, mutta yleiskuva kaduilla ei ole häiritsevän roskainen, paremminkin pikkusievän siisti. Ulkomailta tullut saattaisi hämmästellä; esimerkiksi mieleeni on jäänyt Manchesterin käsittämättömän roskaiset kadut 90-luvulla: tuuli kieputteli kaikkialla jalkakäytävillä käärepapereita, sanomalehtiä ja muovipusseja, eikä se kaiketi ollut kenenkään mielestä mitenkään outoa, koska niitä ei kukaan pois siivonnut. Kallion Helsinginkadun kieltämättä boheemi meno ei saa aikaan läheskään niin paljon roskaa kuin siellä oli. Ja Helsinkiin verrattuna Rauma on kuin Singapore, jossa karkkipaperin heittämisestä kadulle saa sakot.
Kyllä täällä sen verran roskia kuitenkin on, että kahdessa tunnissa saa yhden jätesäkin ainakin puolilleen. Kirjaston kolmen hengen tiimi osallistui keskiviikkoaamuna Lähivesihaasteen Kanalin siivoustalkoisiin, ja putsasi Kanalin molemmat rannat Teatterisillalta Hankkarintien sillalle, sekä vielä suihkulähteen ympäristön. Vedoten kaksi viikkoa vaivanneeseen selkäkipuun ja miehiseen teknisten laitteiden käytön tarpeeseen sain itselleni ryhmän ainoan roskapoimurin, jolla tupakantumpitkin sai nätisti koukistelematta mukulakivien raoista. Muut käyttivät sitten vaan sormia, mikä ehkä olikin käytännössä nopeampi tapa, mutta onhan se paljon tylsempää niin.
Mutta siistiä oli. Vitsailimme jopa, että oliko koko siivouspäivä ollut jo edellisenä päivänä, kun roskia sai paikoitellen ihan etsimällä etsiä. Saalis koostui lähinnä tupakantumpeista, joita kyllä poimittiin satamäärin. Muut roskat olivat harvinaisia, eikä varsinaisia löytöjä tullut. No, kokonainen murskaantunut kurpitsa oli aika eksoottinen. Karkkipapereitakin oli vain muutamia ja juomatölkkejä löytyi tasan kaksi. Joko raumalaiset eivät tässä kirjaston edustalla roskaa, tai sitten kaupungin siivous toimii, oli loppupäätelmämme.
Itse Kanali sen sijaan ei ole mikään silmänilo nykykunnossaan. Paksu leväinen liete odottaa muutamankymmenen sentin syvyydessä, kätkien syliinsä ties mitä. Sinne kun päälleen putoaa, niin onkin potkimista. Ei siis tehnyt mieli yrittää noukkia vedestä mitään. Onneksi palokunnan vapaaehtoiset siivoavat Kanalin pohjan omissa talkoissaan. Ruoppaus olisi kiva juttu, mutta en tiedä, estääkö sen jokin tekninen syy.
Roskien keruu kauniina päivänä, pienenä rajattuna urakkana, on ihan hauskaa puuhaa, ja pienellä porukalla voi jopa kilpailla, kuka löytää eniten poimittavaa. Jokainen voi sitä harrastaa joskus. Mutta ei pidä olettaa, että työnjako menee aina niin, että sinä roskaat, ja muut kerää. Maailma toimii vastavuoroisuudella. Roskaaja teettää toisilla ihmisillä työtä ja aiheuttaa kustannuksia kaikille ja lisää epäviihtyisyyttä. Roska on ihan yhtä helppo heittää roskikseen kuin maahan, mutta maasta sen noukkiminen aiheuttaa tuplakulut. Ärtymyksestä puhumattakaan.
En ole tämänkaltaisten tilaisuuksien ystävä, enkä niissä juuri käy kuin ”pakotettuna”, mutta juhlat saatiin onnistuneesti loppuun ja tunnelma oli kaikin puolin hyvä ja rento. Tilaisuuden päätyttyä ihmiset tekivät lähtöä kuka minnekin, jotkut jatkoille, jotkut (kuten minä) autolleen. Herkkupöydästä haettiin viimeisiä suupaloja. Eräs nainen kahmi kulhon pohjalta viimeisiä konvehteja tarjoilusta ylijäänyt puolityhjä viinipullo kädessään. Pöydälle koottu suuri kasa karkkipapereita lennähti lattialle ja levisi ympäri juhlasalia. ”Ei taida siivoojat tykätä”, sanoin, ja aloin kokoilla roskia lattialta. ”Anna olla, siitä he palkkansa saa”, totesi nainen jotenkin halveksivaan sävyyn ja meni sammuttamaan valoja. Minua ärsytti suuresti.
Rauma vaikuttaa minusta hyvin siistiltä kaupungilta. Lehdissä on joskus juttuja pikaruokaloiden ympäristön roskaisuudesta, mutta yleiskuva kaduilla ei ole häiritsevän roskainen, paremminkin pikkusievän siisti. Ulkomailta tullut saattaisi hämmästellä; esimerkiksi mieleeni on jäänyt Manchesterin käsittämättömän roskaiset kadut 90-luvulla: tuuli kieputteli kaikkialla jalkakäytävillä käärepapereita, sanomalehtiä ja muovipusseja, eikä se kaiketi ollut kenenkään mielestä mitenkään outoa, koska niitä ei kukaan pois siivonnut. Kallion Helsinginkadun kieltämättä boheemi meno ei saa aikaan läheskään niin paljon roskaa kuin siellä oli. Ja Helsinkiin verrattuna Rauma on kuin Singapore, jossa karkkipaperin heittämisestä kadulle saa sakot.
Kyllä täällä sen verran roskia kuitenkin on, että kahdessa tunnissa saa yhden jätesäkin ainakin puolilleen. Kirjaston kolmen hengen tiimi osallistui keskiviikkoaamuna Lähivesihaasteen Kanalin siivoustalkoisiin, ja putsasi Kanalin molemmat rannat Teatterisillalta Hankkarintien sillalle, sekä vielä suihkulähteen ympäristön. Vedoten kaksi viikkoa vaivanneeseen selkäkipuun ja miehiseen teknisten laitteiden käytön tarpeeseen sain itselleni ryhmän ainoan roskapoimurin, jolla tupakantumpitkin sai nätisti koukistelematta mukulakivien raoista. Muut käyttivät sitten vaan sormia, mikä ehkä olikin käytännössä nopeampi tapa, mutta onhan se paljon tylsempää niin.
Mutta siistiä oli. Vitsailimme jopa, että oliko koko siivouspäivä ollut jo edellisenä päivänä, kun roskia sai paikoitellen ihan etsimällä etsiä. Saalis koostui lähinnä tupakantumpeista, joita kyllä poimittiin satamäärin. Muut roskat olivat harvinaisia, eikä varsinaisia löytöjä tullut. No, kokonainen murskaantunut kurpitsa oli aika eksoottinen. Karkkipapereitakin oli vain muutamia ja juomatölkkejä löytyi tasan kaksi. Joko raumalaiset eivät tässä kirjaston edustalla roskaa, tai sitten kaupungin siivous toimii, oli loppupäätelmämme.
Itse Kanali sen sijaan ei ole mikään silmänilo nykykunnossaan. Paksu leväinen liete odottaa muutamankymmenen sentin syvyydessä, kätkien syliinsä ties mitä. Sinne kun päälleen putoaa, niin onkin potkimista. Ei siis tehnyt mieli yrittää noukkia vedestä mitään. Onneksi palokunnan vapaaehtoiset siivoavat Kanalin pohjan omissa talkoissaan. Ruoppaus olisi kiva juttu, mutta en tiedä, estääkö sen jokin tekninen syy.
Roskien keruu kauniina päivänä, pienenä rajattuna urakkana, on ihan hauskaa puuhaa, ja pienellä porukalla voi jopa kilpailla, kuka löytää eniten poimittavaa. Jokainen voi sitä harrastaa joskus. Mutta ei pidä olettaa, että työnjako menee aina niin, että sinä roskaat, ja muut kerää. Maailma toimii vastavuoroisuudella. Roskaaja teettää toisilla ihmisillä työtä ja aiheuttaa kustannuksia kaikille ja lisää epäviihtyisyyttä. Roska on ihan yhtä helppo heittää roskikseen kuin maahan, mutta maasta sen noukkiminen aiheuttaa tuplakulut. Ärtymyksestä puhumattakaan.
perjantai 29. elokuuta 2014
Joukkovoimaa
Kun netissä rekisteröityy johonkin palveluun, tai lähettää vaikka kommentin keskustelupalstalle, joutuu usein kirjoittamaan vastauksen jonkinlaiseen bottivarmistuskysymykseen. Kyseessä voi olla vastaus vaikka yksinkertaiseen päässälaskutehtävään tai jollain sotkuisella fontilla olevan tekstinpätkän kopioiminen vastausruutuun. Näin voidaan erottaa, yrittääkö kommenttia laittaa ruudulle oikea ihminen vai tietokoneohjelma. Ohjelmat eivät osaa tunnistaa vaikeaselkoista, kuvatiedostona olevaa tekstiä, ja näin ne voidaan torjua. Joskus merkkirivit ovat niin oudoilla fonteilla ja viivoilla sotkettu, että hädin tuskin ihminenkään erottaa, mistä kirjaimista on kyse.
Harvempi tietää, etteivät ko. tekstinpätkät aina ole pelkästään sattumanvaraista siansaksaa. Google esimerkiksi käyttää tunnistussanoina oikeista vanhoista kirjoista ja sanomalehdistä otettuja pätkiä. Tekstin tunnistuksessa kyse on Googlen hankkeesta nimeltä reCAPTCHA, jossa netinkäyttäjiä käytetään apuna käännettäessä kirjoja ja sanomalehtiä digitaaliseen muotoon. Tunnistettavat sanat ovat sellaisia, joista kaksi erillistä tekstintunnistussovellusta on antanut erilaisen tuloksen, eikä niille löydy vastinetta sanakirjasta.
Tällaiset sanat lähetetään toisistaan erotettuina reCAPTCHAN kautta www-sivuille rekisteröityjien tunnistettavaksi. Kun tarpeeksi moni ihminen on tulkinnut ne samalla tavalla, tekstit lähetetään takaisin tunnistettuina, hyväksytyksi osaksi alkuperäistä digitoitua tekstiä. Netinkäyttäjät siis tekevät digitointityötä tietämättään. Vaikka jokainen käyttäjä tunnistaa vain yhden sanan kerrallaan, käyttäjien suuri määrä todellakin jouduttaa käännöstyötä: päivässä lähetetään ihmisten tunnistettavaksi yli 100 miljoonaa tekstinpätkää. Todennäköisesti sinäkin olet tietämättäsi digitoinut The New York Timesia. Idea on kieltämättä nerokas.
Vaikka toisaalta reCaPTCHA herättää kysymyksiä siitä, mitä kaikkea muuta tietoa näppäilyistämme minnekin tallentuu ja tietämättämme hyväksi käytetään, on joukkovoiman käyttäminen isoissa projekteissa suuri säästö kaikille. Kukaan ei jaksa yksinään skannata miljoonaa sivua, mutta miljoonalle käyttäjälle kyseessä on minuutin homma. Suuria urakoita saadaan valmiiksi ilman että kukaan huomasi edes tehneensä työtä.
Tietoverkot ovat mahdollistaneet sekä työn että työn tulosten jakamisen. Kirjastoissa yhteiseen aineistotietokantaan siirtyminen on säästänyt suuren määrän työtä ja nopeuttanut aineiston lainauskuntoon saamista. Ennen Satakirjastojen syntyä, oli käytännössä jokaisella kirjastolla oma, suljettu tietokantansa. Jokaisessa kirjastossa oli työntekijöitä, jotka luetteloivat kirjat tietokantaan. Samoja kirjoja luetteloi, periaatteessa samoin, standardoiduin säännöin, satoja työntekijöitä ympäri Suomen. Jotkut kirjastot tilasivat tiedot maksua vastaan yksityiseltä yritykseltä, jotkut luetteloivat ihan perinteisesti käsipelillä itse.
Yhteinen aineistotietokanta merkitsee sitä, että teos tarvitsee luetteloida vain kerran. Sen jälkeen tieto on kaikkien käytettävissä. Hyöty on valtava. Vaikka luettelointi”kieli” ja säännöt ovat standardoituja, poikkesivat saman kirjan luettelointitiedot eri kirjastoissa. Joissain kirjastoissa luetteloitiin vain melko suppeasti, joissain tietoja oli enemmän. Koska luettelointi toimii asiakasliittymän hakujen pohjana, siitä suoraan riippuu, kuinka hyvin joku aineisto tai aihepiiri on tietokannasta löydettävissä. Väärät tai puutteelliset hakusanat antavat vääriä tuloksia. Nyt sama teos löytyy samoilla kriteereillä joka kirjastossa. Kirjat myös ehtivät hyllyyn asiakkaan lainattaviksi nopeammin, kun jokaista ei tarvitse erikseen luetteloida.
Joskus tulevaisuudessa kaikkien Suomen kirjastojen aineistot saattavat olla samassa tietokannassa, ja luettelointitiedot tilataan valmiina yksityiseltä yritykseltä tai kirjastojen luettelointieksperteistä kootulta ryhmältä. Toisin kuin Googlella, kirjastojen asiakkaita tässä työssä tuskin käytetään. Sen sijaan asiakkaiden kirja-arvostelut, suositukset ja muun sisällöntuotannon hyödyntäminen alkaa olla arkea uusimmissa kirjastojärjestelmissä jo nykyisinkin.
Harvempi tietää, etteivät ko. tekstinpätkät aina ole pelkästään sattumanvaraista siansaksaa. Google esimerkiksi käyttää tunnistussanoina oikeista vanhoista kirjoista ja sanomalehdistä otettuja pätkiä. Tekstin tunnistuksessa kyse on Googlen hankkeesta nimeltä reCAPTCHA, jossa netinkäyttäjiä käytetään apuna käännettäessä kirjoja ja sanomalehtiä digitaaliseen muotoon. Tunnistettavat sanat ovat sellaisia, joista kaksi erillistä tekstintunnistussovellusta on antanut erilaisen tuloksen, eikä niille löydy vastinetta sanakirjasta.
Tällaiset sanat lähetetään toisistaan erotettuina reCAPTCHAN kautta www-sivuille rekisteröityjien tunnistettavaksi. Kun tarpeeksi moni ihminen on tulkinnut ne samalla tavalla, tekstit lähetetään takaisin tunnistettuina, hyväksytyksi osaksi alkuperäistä digitoitua tekstiä. Netinkäyttäjät siis tekevät digitointityötä tietämättään. Vaikka jokainen käyttäjä tunnistaa vain yhden sanan kerrallaan, käyttäjien suuri määrä todellakin jouduttaa käännöstyötä: päivässä lähetetään ihmisten tunnistettavaksi yli 100 miljoonaa tekstinpätkää. Todennäköisesti sinäkin olet tietämättäsi digitoinut The New York Timesia. Idea on kieltämättä nerokas.
Vaikka toisaalta reCaPTCHA herättää kysymyksiä siitä, mitä kaikkea muuta tietoa näppäilyistämme minnekin tallentuu ja tietämättämme hyväksi käytetään, on joukkovoiman käyttäminen isoissa projekteissa suuri säästö kaikille. Kukaan ei jaksa yksinään skannata miljoonaa sivua, mutta miljoonalle käyttäjälle kyseessä on minuutin homma. Suuria urakoita saadaan valmiiksi ilman että kukaan huomasi edes tehneensä työtä.
Tietoverkot ovat mahdollistaneet sekä työn että työn tulosten jakamisen. Kirjastoissa yhteiseen aineistotietokantaan siirtyminen on säästänyt suuren määrän työtä ja nopeuttanut aineiston lainauskuntoon saamista. Ennen Satakirjastojen syntyä, oli käytännössä jokaisella kirjastolla oma, suljettu tietokantansa. Jokaisessa kirjastossa oli työntekijöitä, jotka luetteloivat kirjat tietokantaan. Samoja kirjoja luetteloi, periaatteessa samoin, standardoiduin säännöin, satoja työntekijöitä ympäri Suomen. Jotkut kirjastot tilasivat tiedot maksua vastaan yksityiseltä yritykseltä, jotkut luetteloivat ihan perinteisesti käsipelillä itse.
Yhteinen aineistotietokanta merkitsee sitä, että teos tarvitsee luetteloida vain kerran. Sen jälkeen tieto on kaikkien käytettävissä. Hyöty on valtava. Vaikka luettelointi”kieli” ja säännöt ovat standardoituja, poikkesivat saman kirjan luettelointitiedot eri kirjastoissa. Joissain kirjastoissa luetteloitiin vain melko suppeasti, joissain tietoja oli enemmän. Koska luettelointi toimii asiakasliittymän hakujen pohjana, siitä suoraan riippuu, kuinka hyvin joku aineisto tai aihepiiri on tietokannasta löydettävissä. Väärät tai puutteelliset hakusanat antavat vääriä tuloksia. Nyt sama teos löytyy samoilla kriteereillä joka kirjastossa. Kirjat myös ehtivät hyllyyn asiakkaan lainattaviksi nopeammin, kun jokaista ei tarvitse erikseen luetteloida.
Joskus tulevaisuudessa kaikkien Suomen kirjastojen aineistot saattavat olla samassa tietokannassa, ja luettelointitiedot tilataan valmiina yksityiseltä yritykseltä tai kirjastojen luettelointieksperteistä kootulta ryhmältä. Toisin kuin Googlella, kirjastojen asiakkaita tässä työssä tuskin käytetään. Sen sijaan asiakkaiden kirja-arvostelut, suositukset ja muun sisällöntuotannon hyödyntäminen alkaa olla arkea uusimmissa kirjastojärjestelmissä jo nykyisinkin.
keskiviikko 6. elokuuta 2014
Kaikki hajoaa
Työelämäni pisin kesäloma päättyi viime viikon maanantaina, ja taas mennään. Ylimääräistä askartelua ja huolta onkin riittänyt, sillä tuntuu, että pääkirjastosta pettää paikka toisensa jälkeen. Tässä pitäisi sitten tehdä puolivuotisraportti, koulutussuunnitelma ja ensi vuoden talousarvio samalla, joten työt ovat käynnistyneet ns. reippaasti.
Heti ensimmäisenä työpäivänä asiakkaat valittivat ilmastoinnista: yläkerrassa alkoi olla melkoisen nihkeä tunnelma. Työhuoneet sen sijaan olivat paikoin kuin jääkaappeja. Talotoimi hälytettiin apuun, mutta he eivät vikaa löytäneet, vaan päättelivät, ettei järjestelmä yksinkertaisesti jaksa viilentää asiakastilojen valtavaa ilmamassaa. Manuaalisesti ilmastointia säätämällä olo kuitenkin helpottui.
Seuraavana päivänä alkoi vesihanoista tulla syvänkeltaista vettä. Näytti kuin olisi menneet lähtevän ja tulevan veden putket jossain ristiin. No, tämä ilmiö ei onneksi kestänyt kuin iltapäivän, ja korjaantui itsestään. Syy oli kuulemma putkiremontti jossain keskikaupungilla.
Keskiviikkona hajosi palautusautomaatti, eikä suostunut ottamaan kirjoja vastaan. Laite on kalliisti huollettu alkukesästä, ja hajonnut kaksi kertaa sen jälkeen. Iltapäivällä saatiin puhelinneuvontaa puolisen tuntia, mutta laitetta ei saatu käynnistymään. Seuraavana aamuna konsultoitiin lisää, samoin tuloksin. Parin päivän päästä saapui asentaja, ja nyt kone taas toimii. Ohjelmointivika.
Torstaina asiakkaat valittivat lukusalin hämäryydestä. Kattolamppuja on sammunut niin paljon, ettei myrskyn pimentämä taivas enää tuottanut tarpeeksi valoa. Onneksi olemme jo vuosi sitten hankkineet pöydille erillisiä pöytälamppuja, sillä katonrajassa olevien lamppujen vaihto ei onnistu noin vain. Ennen syyspimeitä ne täytyy kuitenkin urakoida nosturin kanssa.
Perjantaina ei muistaakseni hajonnut mitään, ainoastaan tuli yöllä aiheeton murtohälytys. Lauantaina kirjasto on kiinni, joten mikään paikka ei voinut hajota, mutta sunnuntaina reistaili ulko-oven sähköinen avaussysteemi; murheenkryyni jota on korjattu ja pelätty vuosittain. Ovi korjaantui tälläkin kertaa itsekseen. Asiakkaat valittivat myös miesten vessan vilkkuvasta lampusta. Sen sain kunnian vaihtaa itse eilen. Toivottavasti lampun kupu ei putoa kenenkään päähän, kun oli se kiinnityssysteemi semmoinen ruuviton malli.
Tämä viikko käynnistyi hissin hajoamisella. Joku muuntaja tms. isompi juttu. Asiakkaat joutuivat kipuamaan portaita yläkertaan, ja vielä harmillisempi oli, että yläkertaan hyllytettävät kirjatkin piti kantaa portaita pitkin. Palautetut kirjathan tuodaan kärryissä hissillä ylös, joten niiden kantaminen koreissa on aikamoista jumppaa. Hissinkorjaaja on töissä parhaillaan, ja toivottavasti työ onnistuu. Ja vielä kun riittäisi rahaa tämän kaiken korjaamisen maksamiseen.
Maanantai-iltapäivällä huomattiin, että katolla olevan ilmastointijärjestelmän vesijäähdytys vuotaa pitkin rakennuksen seinää. Kyseisen puoliomatekoinen systeemi on aiheuttanut harmia ja vuotoja ennenkin, koska lehdet ja roskat tukkivat lattiakaivon, jonne veden pitäisi virrata, ja näin vesi uhkaa valua rakenteisiin.
Tiistaina sitten eräs asiakas tuli kertomaan, ettei kirjaston langaton verkko ole toiminut viiteen päivään. Omilla lainattavilla koneillamme se kuitenkin näytti toimivan ihan normaalisti, joten asia jäi siihen. Ehkä vika oli asiakkaan laitteissa tai asetuksissa.
Nyt on keskiviikko. Odotellaan.
EDIT: seuraavan viikon saldoa: kassakone kiukutteli, 3 aiheetonta murtohälytystä, kulunvalvonta ei toiminut kahden päivän ajan, miesten vessan ilmastoinnista (sen puutteesta) valitettiin ja digitointihuoneen kone on taas rikki, eikä sitä saada lainkaan hereille. Toimii normaalisti korjaajan pöydällä, mutta kirjastoon tuotuna ei tule virratkaan päälle. On tämä ihmeellistä.
Heti ensimmäisenä työpäivänä asiakkaat valittivat ilmastoinnista: yläkerrassa alkoi olla melkoisen nihkeä tunnelma. Työhuoneet sen sijaan olivat paikoin kuin jääkaappeja. Talotoimi hälytettiin apuun, mutta he eivät vikaa löytäneet, vaan päättelivät, ettei järjestelmä yksinkertaisesti jaksa viilentää asiakastilojen valtavaa ilmamassaa. Manuaalisesti ilmastointia säätämällä olo kuitenkin helpottui.
Seuraavana päivänä alkoi vesihanoista tulla syvänkeltaista vettä. Näytti kuin olisi menneet lähtevän ja tulevan veden putket jossain ristiin. No, tämä ilmiö ei onneksi kestänyt kuin iltapäivän, ja korjaantui itsestään. Syy oli kuulemma putkiremontti jossain keskikaupungilla.
Keskiviikkona hajosi palautusautomaatti, eikä suostunut ottamaan kirjoja vastaan. Laite on kalliisti huollettu alkukesästä, ja hajonnut kaksi kertaa sen jälkeen. Iltapäivällä saatiin puhelinneuvontaa puolisen tuntia, mutta laitetta ei saatu käynnistymään. Seuraavana aamuna konsultoitiin lisää, samoin tuloksin. Parin päivän päästä saapui asentaja, ja nyt kone taas toimii. Ohjelmointivika.
Torstaina asiakkaat valittivat lukusalin hämäryydestä. Kattolamppuja on sammunut niin paljon, ettei myrskyn pimentämä taivas enää tuottanut tarpeeksi valoa. Onneksi olemme jo vuosi sitten hankkineet pöydille erillisiä pöytälamppuja, sillä katonrajassa olevien lamppujen vaihto ei onnistu noin vain. Ennen syyspimeitä ne täytyy kuitenkin urakoida nosturin kanssa.
Perjantaina ei muistaakseni hajonnut mitään, ainoastaan tuli yöllä aiheeton murtohälytys. Lauantaina kirjasto on kiinni, joten mikään paikka ei voinut hajota, mutta sunnuntaina reistaili ulko-oven sähköinen avaussysteemi; murheenkryyni jota on korjattu ja pelätty vuosittain. Ovi korjaantui tälläkin kertaa itsekseen. Asiakkaat valittivat myös miesten vessan vilkkuvasta lampusta. Sen sain kunnian vaihtaa itse eilen. Toivottavasti lampun kupu ei putoa kenenkään päähän, kun oli se kiinnityssysteemi semmoinen ruuviton malli.
Tämä viikko käynnistyi hissin hajoamisella. Joku muuntaja tms. isompi juttu. Asiakkaat joutuivat kipuamaan portaita yläkertaan, ja vielä harmillisempi oli, että yläkertaan hyllytettävät kirjatkin piti kantaa portaita pitkin. Palautetut kirjathan tuodaan kärryissä hissillä ylös, joten niiden kantaminen koreissa on aikamoista jumppaa. Hissinkorjaaja on töissä parhaillaan, ja toivottavasti työ onnistuu. Ja vielä kun riittäisi rahaa tämän kaiken korjaamisen maksamiseen.
Maanantai-iltapäivällä huomattiin, että katolla olevan ilmastointijärjestelmän vesijäähdytys vuotaa pitkin rakennuksen seinää. Kyseisen puoliomatekoinen systeemi on aiheuttanut harmia ja vuotoja ennenkin, koska lehdet ja roskat tukkivat lattiakaivon, jonne veden pitäisi virrata, ja näin vesi uhkaa valua rakenteisiin.
Tiistaina sitten eräs asiakas tuli kertomaan, ettei kirjaston langaton verkko ole toiminut viiteen päivään. Omilla lainattavilla koneillamme se kuitenkin näytti toimivan ihan normaalisti, joten asia jäi siihen. Ehkä vika oli asiakkaan laitteissa tai asetuksissa.
Nyt on keskiviikko. Odotellaan.
EDIT: seuraavan viikon saldoa: kassakone kiukutteli, 3 aiheetonta murtohälytystä, kulunvalvonta ei toiminut kahden päivän ajan, miesten vessan ilmastoinnista (sen puutteesta) valitettiin ja digitointihuoneen kone on taas rikki, eikä sitä saada lainkaan hereille. Toimii normaalisti korjaajan pöydällä, mutta kirjastoon tuotuna ei tule virratkaan päälle. On tämä ihmeellistä.
torstai 19. kesäkuuta 2014
Mistä ne kirjat tulee?
Rauman kirjastot hankkivat vuosittain n. 16000 uutta nidettä, eli lainattavaa yksikköä (kirjoja, cd:itä, dvd:itä, nuotteja yms). Pääkirjastossa on yli 200000 nidettä. Miten kirjasto hankkii aineistonsa?
Kun päivässä uusia niteitä hankitaan melkein 45 kappaletta, on selvä juttu, ettei niitä paikallisesta kirjakaupasta käydä noutamassa. Kirjaston aineistonhankinta ja aineiston luettelointi tapahtuu koneella ja siihen osallistuu parikymmentä kirjaston työntekijää. Valtaosa tavarasta hankitaan yhden, Satakirjastojen yhteiskilpailutuksella valitun suuren aineistontoimittajan kautta, kirjaston aineistotietokantaan integroidun ohjelman avulla.
Suuria aineistontoimittajia on Suomessa käytännössä vain kolme, ja taistelu niiden kesken on veristä. Koska erilaiset kirjastokimpat ja muu kuntien välinen kirjastoyhteistyö ovat lisääntyneet, voivat lukuisat kunnat osallistua yhteiskilpailutuksiin, jossa aineistontoimittaja valitaan pidemmäksi ajaksi. Aineistontoimittajat lähettävät tarjouksensa, joissa otetaan huomioon paitsi hinta (toimittajan tarjoama alennus ovh-hinnasta), myös tilaamisen helppous ja palvelun toimivuus. Kilpailu suosii tällä hetkellä kirjastoja, sillä suurten sopimusten saamiseksi aineistontoimittajayritykset ovat valmiita tiristämään omat katteensa minimiin. Tämän vuoden alussa Satakirjastot saivat kaikkien aikojen edullisimman sopimuksen. Kirjojen kohdalla alennusprosentit ovh-hinnasta ovat jopa 45, ja lisäksi meidän ei enää tarvitse edes itse muovittaa kirjoja, sillä ne saapuvat valmiiksi muovitettuina halvemmalla hinnalla kuin mitä pelkkä muovi olisi meille maksanut.
Vaikka tänä vuonna Raumalla on käytössä hieman vähemmän rahaa aineistonhankintaan kuin viime vuonna, ei se kappalemäärissä juuri näy, koska hinnat ovat halventuneet. Kääntöpuolena isoilla sopimuksilla on se, että ala uhkaa monopolisoitua, kun sopimuksia saamattomat yritykset joutuvat nälkäkuurille. Sama toisaalta koskee myös voittaneita yrityksiä, jotka likistävät marginaalinsa niin pieniksi, että heidän oma työväkensä kärsii vaikkapa lomautuksista.
Kirjaston aineistovastaavat käyvät läpi aineistontoimittajan uutuusluettelot ja valitsevat niistä hankittavan materiaalin. Aineistonhankinnan osastonjohtaja käy vielä hankintaehdotukset läpi. Usein kirjat tilataan jo puolikin vuotta ennen niiden ilmestymistä. Tämä hiukan hankaloittaa budjetin seuraamista. Joskus voi käydä niin, ettei tilattu kirja edes ilmesty, tai sen ilmestyminen lykkääntyy. Uutuusluettelot olivat aikaisemmin sekä paperisia, että koneella, mutta tästä kesästä alkaen paperiversiota ei enää ilmesty. Koska hankintaohjelma on integroitu kirjastojärjestelmään, uudet tilauksessa olevat hankinnat tulevat automaattisesti asiakkaidenkin näkyville.
Kirjaston takaovelle tuodaan uusi kirjoja, cd:itä ja dvd:itä viikossa rullakkotolkulla. Vaikka kiireisimmät ajat ovat keväällä ja syksyllä, tapahtuu hankintaa ympäri vuoden. Saavuttuaan kirjat merkitään aineistotietokantaan saapuneiksi, niiden luettelointitiedot täydennetään ja yhdenmukaistetaan Satakirjastojen käytäntöjen mukaisiksi ja tämän jälkeen ne tarroitetaan. Kukin kirja saa yksilöllisen viivakooditarran, joka erottaa sen kaikkien kirjastojen muista kirjoista. Koska kirjat saapuvat valmiiksi muovitettuina, ovat ne tämän jälkeen jo valmiita vietäväksi uutuushyllyyn, kunhan hälytintarrat on laitettu.
Vaikka kirjastolla on sopimus yhden aineistontoimittajan kanssa, tämä ei kuitenkaan täysin sido hankintaa. Aineistoa siis saa ostaa vapaasti muualtakin, vaikka suoraan kirjailijalta. Yleensä muualta hankitaan Rauman alueella ilmestyviä omakustanteita ja muuta pienipainoksista materiaalia, joita aineistontoimittajilta ei saa. Nämä joudutaan luetteloimaan tietokantaan vanhanaikaisesti käsin, mikä vie huomattavasti enemmän aikaa. Valtaosaan kirjaston materiaalista saadaan luettelointi- ja kuvailutiedot, kansikuvat ja –tekstit automaattisesti, maksullisen luettelointipalvelun kautta.
Dvd:itä hankitaan myös jonkin verran yksityisten myyntiedustajien kautta. Dvd:itä ei koskaan voida ostaa tavallisesta kaupasta tai kioskista: kirjasto saa hankkia ainoastaan lainausoikeuksin varustettuja elokuvia. Ne maksavat huomattavasti enemmän kuin marketin elokuvat, ja valikoimakin on valitettavasti suppeampi. Sen sijaan musiikin hankinnassa ja lainauksessa ei ole rajoituksia.
Vuosittain kirjastoon hankittavan materiaalin määrä on siis suuri. Jos jostain syystä joku teos, jonka ehdottomasti kokoelmiin tahtoisit, jää ostamatta, lähetä meille vinkki. Ehkä toiveesi toteutuu!
Blogi jää nyt tauolle, 5 viikon kesäloma edessä. Vielä kun tarkenisi ilman takkia. Hyvää kesää!
Kun päivässä uusia niteitä hankitaan melkein 45 kappaletta, on selvä juttu, ettei niitä paikallisesta kirjakaupasta käydä noutamassa. Kirjaston aineistonhankinta ja aineiston luettelointi tapahtuu koneella ja siihen osallistuu parikymmentä kirjaston työntekijää. Valtaosa tavarasta hankitaan yhden, Satakirjastojen yhteiskilpailutuksella valitun suuren aineistontoimittajan kautta, kirjaston aineistotietokantaan integroidun ohjelman avulla.
Suuria aineistontoimittajia on Suomessa käytännössä vain kolme, ja taistelu niiden kesken on veristä. Koska erilaiset kirjastokimpat ja muu kuntien välinen kirjastoyhteistyö ovat lisääntyneet, voivat lukuisat kunnat osallistua yhteiskilpailutuksiin, jossa aineistontoimittaja valitaan pidemmäksi ajaksi. Aineistontoimittajat lähettävät tarjouksensa, joissa otetaan huomioon paitsi hinta (toimittajan tarjoama alennus ovh-hinnasta), myös tilaamisen helppous ja palvelun toimivuus. Kilpailu suosii tällä hetkellä kirjastoja, sillä suurten sopimusten saamiseksi aineistontoimittajayritykset ovat valmiita tiristämään omat katteensa minimiin. Tämän vuoden alussa Satakirjastot saivat kaikkien aikojen edullisimman sopimuksen. Kirjojen kohdalla alennusprosentit ovh-hinnasta ovat jopa 45, ja lisäksi meidän ei enää tarvitse edes itse muovittaa kirjoja, sillä ne saapuvat valmiiksi muovitettuina halvemmalla hinnalla kuin mitä pelkkä muovi olisi meille maksanut.
Vaikka tänä vuonna Raumalla on käytössä hieman vähemmän rahaa aineistonhankintaan kuin viime vuonna, ei se kappalemäärissä juuri näy, koska hinnat ovat halventuneet. Kääntöpuolena isoilla sopimuksilla on se, että ala uhkaa monopolisoitua, kun sopimuksia saamattomat yritykset joutuvat nälkäkuurille. Sama toisaalta koskee myös voittaneita yrityksiä, jotka likistävät marginaalinsa niin pieniksi, että heidän oma työväkensä kärsii vaikkapa lomautuksista.
Kirjaston aineistovastaavat käyvät läpi aineistontoimittajan uutuusluettelot ja valitsevat niistä hankittavan materiaalin. Aineistonhankinnan osastonjohtaja käy vielä hankintaehdotukset läpi. Usein kirjat tilataan jo puolikin vuotta ennen niiden ilmestymistä. Tämä hiukan hankaloittaa budjetin seuraamista. Joskus voi käydä niin, ettei tilattu kirja edes ilmesty, tai sen ilmestyminen lykkääntyy. Uutuusluettelot olivat aikaisemmin sekä paperisia, että koneella, mutta tästä kesästä alkaen paperiversiota ei enää ilmesty. Koska hankintaohjelma on integroitu kirjastojärjestelmään, uudet tilauksessa olevat hankinnat tulevat automaattisesti asiakkaidenkin näkyville.
Kirjaston takaovelle tuodaan uusi kirjoja, cd:itä ja dvd:itä viikossa rullakkotolkulla. Vaikka kiireisimmät ajat ovat keväällä ja syksyllä, tapahtuu hankintaa ympäri vuoden. Saavuttuaan kirjat merkitään aineistotietokantaan saapuneiksi, niiden luettelointitiedot täydennetään ja yhdenmukaistetaan Satakirjastojen käytäntöjen mukaisiksi ja tämän jälkeen ne tarroitetaan. Kukin kirja saa yksilöllisen viivakooditarran, joka erottaa sen kaikkien kirjastojen muista kirjoista. Koska kirjat saapuvat valmiiksi muovitettuina, ovat ne tämän jälkeen jo valmiita vietäväksi uutuushyllyyn, kunhan hälytintarrat on laitettu.
Vaikka kirjastolla on sopimus yhden aineistontoimittajan kanssa, tämä ei kuitenkaan täysin sido hankintaa. Aineistoa siis saa ostaa vapaasti muualtakin, vaikka suoraan kirjailijalta. Yleensä muualta hankitaan Rauman alueella ilmestyviä omakustanteita ja muuta pienipainoksista materiaalia, joita aineistontoimittajilta ei saa. Nämä joudutaan luetteloimaan tietokantaan vanhanaikaisesti käsin, mikä vie huomattavasti enemmän aikaa. Valtaosaan kirjaston materiaalista saadaan luettelointi- ja kuvailutiedot, kansikuvat ja –tekstit automaattisesti, maksullisen luettelointipalvelun kautta.
Dvd:itä hankitaan myös jonkin verran yksityisten myyntiedustajien kautta. Dvd:itä ei koskaan voida ostaa tavallisesta kaupasta tai kioskista: kirjasto saa hankkia ainoastaan lainausoikeuksin varustettuja elokuvia. Ne maksavat huomattavasti enemmän kuin marketin elokuvat, ja valikoimakin on valitettavasti suppeampi. Sen sijaan musiikin hankinnassa ja lainauksessa ei ole rajoituksia.
Vuosittain kirjastoon hankittavan materiaalin määrä on siis suuri. Jos jostain syystä joku teos, jonka ehdottomasti kokoelmiin tahtoisit, jää ostamatta, lähetä meille vinkki. Ehkä toiveesi toteutuu!
Blogi jää nyt tauolle, 5 viikon kesäloma edessä. Vielä kun tarkenisi ilman takkia. Hyvää kesää!
maanantai 2. kesäkuuta 2014
Miki? Mikä??
Ihme, että se keksittiin vasta 2009, koska periaatteessa idea on hyvinkin yksinkertainen. Suomeen se tuli vuosi sitten. Kirjastosta sen saa: minikokoinen kirja eli miki.
Hollantilaisen yrityksen lanseeraama miki on vastaus kevyen kesä- ja matkalukemisen haasteeseen. Sen voi myös nähdä kilpailevan älypuhelimiin ja tabletteihin asennettujen kirjasovellusten ja muiden lukulaitteiden kanssa. Siis perinteinen kirja, mutta pienessä koossa. Ongelma oli seuraava: miten saada kirja pieneen kokoon pienentämättä kuitenkaan tekstiä ja paisuttamalla kirjan paksuutta? Yritys äkkäsi kääntää kirjan pystyasentoon: teksti, joka ennen mahtui yhdelle normaalille pokkarin sivulle, mahtuu nyt ylhäältä alas lukien kahdelle minikirjan sivulle. Kun paperina käytetään ohutta ”raamattupaperia” (on se hiukan paksumpaa sentään, mutta selvästi normaalia ohuempaa), kirjan paksuus ei kasva. Luettavuus säilyy ihan yhtä hyvänä kuin normaalistikin, ja näppärän sidoksen vuoksi kirja aukeaa ja sulkeutuu helposti. Kooltaan 12x8cm kirja on pienempi kuin kännykkäkoteloni! Ensimmäiset suomenkieliset minikirjat julkaistiin keväällä 2013, ja sen jälkeen niitä on julkaistu säännöllisesti.
Huonoja puolia minikirjasta on oikeastaan vaikea löytää, kun itse ajatukseen tottuu. Paperin ohuudesta johtuen teksti näyttää hiukan kuultavan läpi sivun vastapuolelta. En ole itse vielä minikirjaa kokonaisuudessaan läpi lukenut, joten en tiedä, haittaako tuo läpikuultavuus käytännössä, esimerkiksi tietyssä valossa. Teksti on normaalin kokoista, ellei hiukan isompaakin, joten sen puolesta ei ole ongelmia. Kirjaa pidetään yhdellä kädellä, ja sivujen kääntely alhaalta ylös saattaa alkuun oudoksuttaa, mutta eiköhän siihen totu. Luulisi, että minikirja olisi loistava ajantappoväline esim. junamatkan aikana, ja mahtuu pienempäänkin käsilaukkuun. Itse asiassa se mahtuu periaatteessa vaikka housuntaskuun.
Kirjastot suhtautuvat perinteisesti hieman epäillen erikoisen kokoisiin tai –muotoisiin kirjoihin. Ne ovat hankalia muovittaa ja hyllyttää. Kun pokkaritkin ovat puritaanisiempien mielestä hiukan kakkoskastia kirjastokäytössä, koska niiden kestävyys on kovakantisia huonompi, ei minikirjaan aluksi suhtauduttu kovin innokkaasti.
Nyt kuitenkin näyttää, ettei kyseessä ole pelkkä nopeasti ohimenevä muoti-ilmiö, joten Rauman pääkirjastoon on hankittu 33 eri minikirjateosta, ja lisää hankitaan, kun lisää ilmestyy. Kirjoilla on ainakin aluksi kahden viikon laina-aika, ja ne on sijoitettu pikalainahyllyn yhteyteen. Pikkuisen koon vuoksi niitä olisi hankala hyllyttää normaalien kirjojen joukkoon. Pikalainahylly sijaitsee pääkirjaston palvelutiskiä vastapäätä.
Lähes puolet kirjoista näyttäisi olevan lainassa, joten monet ovat jo mikit löytäneet. Tarjolla on suosituimpia tuoreita lukuromaaneja ja dekkareita. Käy sinäkin tutustumassa ja hommaa kesäterassille rentouttavaa ja taatusti kevyttä luettavaa!
Hollantilaisen yrityksen lanseeraama miki on vastaus kevyen kesä- ja matkalukemisen haasteeseen. Sen voi myös nähdä kilpailevan älypuhelimiin ja tabletteihin asennettujen kirjasovellusten ja muiden lukulaitteiden kanssa. Siis perinteinen kirja, mutta pienessä koossa. Ongelma oli seuraava: miten saada kirja pieneen kokoon pienentämättä kuitenkaan tekstiä ja paisuttamalla kirjan paksuutta? Yritys äkkäsi kääntää kirjan pystyasentoon: teksti, joka ennen mahtui yhdelle normaalille pokkarin sivulle, mahtuu nyt ylhäältä alas lukien kahdelle minikirjan sivulle. Kun paperina käytetään ohutta ”raamattupaperia” (on se hiukan paksumpaa sentään, mutta selvästi normaalia ohuempaa), kirjan paksuus ei kasva. Luettavuus säilyy ihan yhtä hyvänä kuin normaalistikin, ja näppärän sidoksen vuoksi kirja aukeaa ja sulkeutuu helposti. Kooltaan 12x8cm kirja on pienempi kuin kännykkäkoteloni! Ensimmäiset suomenkieliset minikirjat julkaistiin keväällä 2013, ja sen jälkeen niitä on julkaistu säännöllisesti.
Huonoja puolia minikirjasta on oikeastaan vaikea löytää, kun itse ajatukseen tottuu. Paperin ohuudesta johtuen teksti näyttää hiukan kuultavan läpi sivun vastapuolelta. En ole itse vielä minikirjaa kokonaisuudessaan läpi lukenut, joten en tiedä, haittaako tuo läpikuultavuus käytännössä, esimerkiksi tietyssä valossa. Teksti on normaalin kokoista, ellei hiukan isompaakin, joten sen puolesta ei ole ongelmia. Kirjaa pidetään yhdellä kädellä, ja sivujen kääntely alhaalta ylös saattaa alkuun oudoksuttaa, mutta eiköhän siihen totu. Luulisi, että minikirja olisi loistava ajantappoväline esim. junamatkan aikana, ja mahtuu pienempäänkin käsilaukkuun. Itse asiassa se mahtuu periaatteessa vaikka housuntaskuun.
Kirjastot suhtautuvat perinteisesti hieman epäillen erikoisen kokoisiin tai –muotoisiin kirjoihin. Ne ovat hankalia muovittaa ja hyllyttää. Kun pokkaritkin ovat puritaanisiempien mielestä hiukan kakkoskastia kirjastokäytössä, koska niiden kestävyys on kovakantisia huonompi, ei minikirjaan aluksi suhtauduttu kovin innokkaasti.
Nyt kuitenkin näyttää, ettei kyseessä ole pelkkä nopeasti ohimenevä muoti-ilmiö, joten Rauman pääkirjastoon on hankittu 33 eri minikirjateosta, ja lisää hankitaan, kun lisää ilmestyy. Kirjoilla on ainakin aluksi kahden viikon laina-aika, ja ne on sijoitettu pikalainahyllyn yhteyteen. Pikkuisen koon vuoksi niitä olisi hankala hyllyttää normaalien kirjojen joukkoon. Pikalainahylly sijaitsee pääkirjaston palvelutiskiä vastapäätä.
Lähes puolet kirjoista näyttäisi olevan lainassa, joten monet ovat jo mikit löytäneet. Tarjolla on suosituimpia tuoreita lukuromaaneja ja dekkareita. Käy sinäkin tutustumassa ja hommaa kesäterassille rentouttavaa ja taatusti kevyttä luettavaa!
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)