Aasinsiltoja ja palaneita tassuja -lastenkirjavinkkausta

Parhaimmat kirjat luetaan niin monta kertaa uudestaan, että niiden lauseita osaa ulkoa. Lapsena niiden parissa viihdytään niin paljon, että kuvatkin piirtyvät ikuisiksi ajoiksi verkkokalvolle, ja sivut luetaan riekaleiksi. Se onni, kun tajuaa, että pystyy lukemaan; ymmärtää paperille painetut koukerot, ymmärtää ne ihan ITSE… se on valtava tunne. Se on kuin löytäisi avaimen aarrekammioon. No, sitähän se nimenomaan on.

Huomasin, etten ole juurikaan kirjoittanut omista kirjasuosikeistani, joten on aika korjata se puute esittelemällä kaksi itselleni tärkeää ja mieleen iäksi painunutta lastenkirjaa. Ehdottomat suosikkini tuolta ajalta ovat kaksi Tammen Kultaisten Kirjojen klassikkoa : Pieni harmaa aasi ja Nalle Nokikämmen. Riekaleiksi, eläytyen, luetut. Seuraava on kokonaan ulkomuistista kirjoitettu, joten jotain on voinut unohtuakin, kun ei nyt ihan lähivuosina ole tullut näitä teoksia kerrattua.

””On iii-kävää olla yksin!”. Sillä yksin se oli; ypöyksin suurella vihreällä niityllä. Joskus sen kiltti isäntä kävi sitä katsomassa, mutta useimmiten se vain seisoi niityn keskellä ja mietti, kuinka yksin se olikaan.” Pieni harmaa aasi on kertomus pienestä harmaasta aasista, joka tarinan alussa valittaa yksinäisyyttään niityn keskellä. Sillä ei ole yhtään kaveria eikä oikein tekemistäkään. Sitten, eräänä päivänä, se kuulee supinaa ja töminää sen laidunta rajaavan ohdakepensasaidan takaa. Se menee kurkkimaan, ja huomaa iloisen kaniperheen pitävän juhlapäivällisiä aidan toisella puolella. Suuret, tarjottimena toimivat saniaisenlehdet notkuvat mansikoita, porkkanoita ja muita herkkuja. Kanit syövät ja leikkivät keskenään ja aasi tulee entistäkin haikeammaksi. Sitten kanit huomaavat aasin ja pyytävät sitä mukaansa! Aasi tunkeutuu piikkien läpi vapauteen ja saa eteensä suuren määrän herkullista syötävää. Mutta yhtäkkiä lautanen temmataan sen edestä ja ennen kuin se ehtii edes tajuta, kanit ja ruuat ovat tipotiessään! Kyyneleet silmissä aasi katselee ympärilleen käsittämättä mitä on tapahtunut. Sitten se kuulee isännän äänen: ”Täälläkös sinä karkulainen olet?”. Isäntä hakee aasin pois ja vie takaisin niitylle, ja korjaa aitaan tullen reiän. Pieni harmaa aasi on surullisempi kuin koskaan.
Pian se kuitenkin kuulee supinaa ja naurua ympäriltään, ja yhtäkkiä kaikki kanit pomppivat piiloistaan sen ympärillä ja tuovat sille suuret määrät porkkanoita, retiisejä ja mansikoita. Ja niin kanit ja aasi pitävät elämänsä pidot ja siitä lähtien ovat aina ystäviä, eikä pienen harmaan aasin tarvitse enää koskaan olla yksin.
Kirjassa on loistava kuvitus. Aasin ilmeikäs, vuoroin surullinen, vuoroin riemukas naama, ja veden kielelle tuovat herkkutarjottimet ovat kestäneet mielessäni yli 30 vuotta. Tunteikas, surusta iloon vaihtuva tunnelma pitää otteessaan. Loistava iltasatukirja, joka jättää hyvän fiiliksen.

””Kun vaara uhkaa, kiipeä puuhun!”, opetti sen emo”. Nalle Nokikämmen kertoo pienestä karhunpojasta, joka varttuu emonsa seurassa jossain Kalliovuorten jylhissä metsissä. Emo opettaa pennulle, kuinka luonnossa selvitään, kuinka löytää ruokaa ja kuinka suojautua vaaroilta. Vaara uhkaakin pian koko metsää: syttyy tulipalo, joka leviää, ja saa aikaa paniikin metsän eläinten keskuudessa. Savussa ja pakoon juoksevien eläinten keskellä karhunpoika eksyy emostaan ja huomaa äkkiä olevansa keskellä valtoimenaan roihuavaa tulipaloa. Se on valtavan peloissaan, mutta emon neuvon muistaen se kiipeää suureen puuhun niin korkealle kuin uskaltaa. Liekit korventavat sen käpäliä ja turkkia, mutta pentu roikkuu puunkyljessä. Kun se lopulta uskaltaa avata silmänsä, kaikkialla on vain savuavia puunrunkoja ja tuhkaa. Koko metsä on kärventynyt, ja nallen tassut ovat palaneet ja sillä on kauhea jano. Onneksi pian saapuu paikalle kiltti metsänvartija, joka ottaa pennun mukaansa, sitoo ja hoitaa sen tassut ja antaa sille vettä. Hän ristii karhunpennun Nalle Nokikämmeneksi, ja siitä lähtien pentu kiertää metsänvartijan mukana kertomassa lapsille tulenkäsittelyn vaaroista. Haalareihin puettu ja partiolaishattua päässään kantava reppuselkäinen karhunpentu on loppukuvassa lähes ihmisen kaltainen, eikä ilmeisesti kaipaa emoaan, josta ei palon jälkeen ole enää mitään mainintaa. Emon kohtalo jäikin hieman askarruttamaan pientä lukijaa.

Kertomus on hyvin jännittävä ja todenmakuinen, ja karhunpojan kohtaloon on helppo eläytyä. Loppuratkaisuun karhunpennusta (joka ei ilmeisesti koskaan kasva isoksi) kesynä ja inhimillistettynä näyttelyesineenä ei ainakaan 70-luvulla osannut yhdistää mitään negatiivista. No, täytyykö sitä nyt joka piilosanomaa niin kauhean tarkasti miettiäkään. Onhan se orvon paloturvallisuusvalistusnallen ura kuitenkin varmasti parempi kohtalo kuin metsäpaloon nääntyminen.