maanantai 20. joulukuuta 2010

Ilmoja pidelly

Kun ei keksitä paljon muutakaan puhumista, puhutaan säästä. Se on pakkasia pidellyt. Tuntuu vielä pitelevän pitkän aikaa. Ei ole lämmintä, ei ole lauhaa. Helsingissäkin uskottiin talvien lauhtuvan, ja myivät takavuosina aurauskalustonsa tarpeettomina pois. Nyt sitten ihmetellään.

Lehdestä luin, että itse asiassa ilmastonmuutos ei tarkoitakaan, että talvet Suomessa lauhtuvat, vaan kovat pakkaset, ääri-ilmiöt, ovatkin oikeastaan vastaansanomaton todiste ilmaston lämpenemisestä. Mitäpä minä asiasta tietäisin, mutta olen sitä mieltä, että saisi jo tämmöinen lämpeneminen riittää.

Kun ikää tulee, muuttuu aina vaan vähemmän talvi-ihmiseksi. Lähestyvä talvi alkaa kaivella jotain ihmisenä olon syvimpiä sopukoita, geenitason tietoa uhkaavasta vaarasta. Hengissä selviytymisen ohjelma kytkeytyy päälle. Tekee mieli alkaa kerätä talvivarastoja, hakata polttopuita liiteri täyteen. Sitä tutkailee huolestuneena vesijohtoja: jäätyvätkö ne tänä talvena niin kuin viimeksi? Pitäisikö jättää hana tippumaan? Tuliko harrasteautojen akut tuotua talveksi sisälle? Miten täällä kämpässä tarkenee talvella? Pitäisikö se lumikola kuitenkin ostaa, vai lainaisiko edelleen naapurilta?

Missä on lapsuuden riemu ja huolettomuus, missä punaiset posket, kun lunta alkaa tulla ja pakkanen kiristyy? Kylmyydessä ja pimeydessä rasahtelevat metsän puut tuovat sieluun ahdistuksen ja pelon häivähdyksen…talvi kiristää otettaan. Aurinko häviää… Lumi kirkuu jalan alla… Selviääkö tästä?

Erityisen traumaattista on talviautoilu. Vielä traumaattisempaa on talviautoilu vanhalla autolla, jonka lohkolämmitin on hajalla. Viime viikolla se tapahtui: kuului sisälle saakka kantautunut pamahdus, ja lohkolämmittimen johdossa oli vielä palaneelta kumilta kärynnyt sentti kertaa sentti reikä, josta katkennut kuparikaapeli pilkisti ulos. Sen jälkeen lämmitin ei enää ole uudella johdolla ja sulakkeen vaihdoin jälkeenkään sanonut mitään. Työmatkaa on 40 kilometriä, pakkasta 20. Yhtä paljon kuin autolla ikävuosia. Kävelet pimeälle pihalle, kaivat auton hangesta ja starttaat. Lähteekö? Lähteekö tänään? Mitä jos ei lähde?

Kyllähän vanha Toyota on lähtenyt, mutta kamalaa moinen kylmästartti vanhalle autolle on. Kuskista puhumattakaan. Tumput kädessä renkaat kirskuen matkaan. Pimeydestä erottuvat savupilvet talojen yllä kohtisuorina ja jähmettyneinä. Kalvakat oranssihehkuiset katuvalot tuovat mieleen ala-asteen luistelutunnit ja jäätyneet varpaat. Huomaan ajattelevani, että eihän tällainen sää ja maa ole tarkoitettu ihmiselle. Ei täällä pitäisi kenenkään asua. Sysipimeä metsä ja paljaat lumiset pellot viilettävät ohi. Välissä tuikkii jouluvaloja asuntojen ikkunoista. Niin voimattomina, niin harvassa…

Matkalla on 3 autoa tien varressa. Ne eivät jaksaneet perille. Korpisuoran puolessa välissä toppa-asuinen mies kurkistelee tien sivussa vanhan Fordin konepellin alle hengitys huuruten. Ohiajavassa se ei herätä vahingoniloa, ei edes sääliä. Se on kuin kuoleman kylmä käsi niskassa. Pelastukoon ken voi, jokainen huolehtii itsestään. Mitä jos auto alkaa hyytyä ja nykiä? Mitä jos se sammuu jonnekin Turajärven risteykseen keskelle ei mitään? Mihin minä soitan? Miksen ottanut sitä Osakaskoa ja Hinausturvaa? Miksi tuhlasin etsikkoaikani? Miksi unohdin työkalupakin autotalliin?

”Kuinka voimme yli talven kestää?”, laulaa Gösta Sundqvist autoradiossa. Pistän sen kiinni ja vedän kaulusta ylemmäs.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti