tiistai 26. heinäkuuta 2011

Vanhat ja uudet mediat

Maailman vanhin kokonaisena säilynyt kirja on Luoteis-Kiinasta löytynyt ”Timanttisuutra”, joka on siinä olevan päiväyksen mukaan painettu vuonna 862. Siis 1149 vuotta sitten. Ja mitä kiinalaiset edellä, sitä suomalaiset perässä. Hiukan epäilevästi uusiin tekniikoihin ja muotihömpötyksiin suhtautuvat maanmiehemme tosin odottelivat tovin ennen kuin kirjoja saatiin Suomeen. Tarkemmin sanoen 626 vuotta, mutta sitten olikin jo 20 kpl Missale Aboensia –rukouskirjaa laivattuna Lyypekistä Turkuun. Kun asiasta innostuttiin, ei enää mennytkään kuin vaivaiset 154 vuotta, niin Suomessa alettiin painaa kirjoja ihan ominkin päin.

Mutta kyllä on aikaa kestävä mediakin, tuo kirja. Ei siinä muutama sata vuotta tunnu missään. Tekniikka ei vanhene käsiin. Verrataan nyt vaikka tietotekniikkaan ja sen lukemattomiin tallennusmuotoihin: 70-80 -luvulla tallennettua tietokone- tai magneettinauhatiedostoa ei välttämättä saa enää auki millään. Ei ole laitteita, jolla tallenteita purkaisi. Siellä ovat, valtava määrä työtä ja tuloksia, elämäntehtäviä, ikuisesti piilossa ja hukassa. Kirja sen sijaan aukeaa aina.

Olen aivan lähiaikoina saanut karvaasti tuntea nykytekniikan haavoittuvaisuuden ja toisaalta tutustua kirjan pysyvyyteen. Opin, että nykytekniikan ja luonnonvoimien taistelussa ottaa vanha kunnon luonto edelleen voiton. Salama tuli, ja löi hajalle koko tietoteknisen arsenaalini ja tv:n vielä kaupan päälle. Meni niin tietokone, modeemi kuin näyttökin pimeäksi. Telkkarista nousi savu ja siitä tuli radio: kuva katosi. Jouduin jälleen tunnustamaan, että kyllä sitä printtimediaakin yhä tarvitaan.

Vakuutus toivottavasti korvaa laitteistot, mutta suurin huoli oli koneen kovalevyn sisällön pelastaminen. Vuosikausien filateelinen tutkimus ja ties mitä tietokantoja, joita on koneelle tallennettu jo ainakin kuuden vuoden ajan. On niistä toki varmuuskopio poltettuna, jostain viime syksyltä. Sen jälkeen on ehtinyt tapahtua yhtä jos toistakin. Tällaisessa tilanteessa sitä taas repii hiuksia päästään, kun ei ole tuota varmuuskopiointia ottanut ihan rutiiniksi.

Onneksi tiedot saatiin talteen ja uusi kone hankittua. Vakuutuspäätöstä odotellessa pääsee taas nettiin kahden viikon tauon jälkeen. Hyvänä puolena tuotti osienhakureissu Pirkkalasta mahdollisuuden tutustua painetun kirjan historiaan. Sastamalassa on nimittäin heinäkuussa avattu Pukstaavi, suomalaisen kirjan museo. Entisen apteekkari Bäckmanin komeasti kunnostettuun taloon aivan Vammalan keskustan tuntumaan perustettu museo ei olekaan mikään ihan tavallinen ”keritsimiä 1700-luvulta”- tyyppinen kokoelma. Paikka pursuaa liikkuvaa kuvaa ja ääntä, kuvaruutuja ja videotykkejä. Erilaisiin toiminnallisiin osastoihin jaettu museo muistuttaa monin tavoin Helsingin Postimuseota, jonka kirjastossa joskus olin kesätöissä. Vanha ja uusi media lyövät kättä, ja kävijä voi interaktiivisesti ottaa asioista selvää kosketusnäyttöjen avulla ja ääni- ja kuvatallenteita seuraamalla. Lapsetkin viihtyvät: yhtä salia kiertää sähköjuna kyydissään satuhahmoja ja erilaisia istumis- ja ryömimispaikkoja ja –piiloja on useampiakin. Kirjan historia käydään monipuolisesti läpi 1500-luvulta nykypäivään. Kirjastoakaan ei unohdeta: yhteen huoneeseen on rakennettu ehkä 70-lukuinen kirjaston tiski, ja sen taakse (totta kai!) hiljaisuutta sihisevä jämäkkä kirjastonhoitaja kirjoituskoneineen. Ehkäpä nykyään on sihinän määrä vähentynyt ja hoitajan kasvoilla voi havaita ystävällisen hymykareenkin. Raumalla ainakin voi.

Museossa on lisäksi myymälä ja kahvila ja se järjestää ohjattuja tutustumiskäyntejä myös ryhmille. Naapurissa on enemmän lasten makuun oleva, Mauri Kunnaksen hahmoihin perustuva Herra Hakkaraisen talo. Ehkä ensi keväänä Rauman kirjaston väki vierailee retkellä Sastamalassa? Sinun kannattaa käydä jo tänä kesänä.
www.pukstaavi.fi

1 kommentti:

  1. Me kävimme vain siinä naapurissa, mutta sanoin kyllä, että itse olisin mielummin mennyt Pukstaavin.

    VastaaPoista