Tarina tilaongelmista ja kuinka ne ratkaistiin

Filatelisteilla oli ongelma. Kokoontumistilat Pyynpään koulun ruokalassa olivat isot, mutta kalliit. Rahaa kerho sai vuosittaisen keräilytapahtuman järjestämisestä ja kokouksien yhteydessä pidetyistä arpajaisista, mutta kokouspaikan vuokra söi tuotot tyystin. Itse asiassa takkiin tuli joka kuukausi. Tällä menolla ei kerho enää monia vuosia keikkuisi, ellei rahanmenoa saisi hillittyä. Ei kerhon vuosimaksuakaan jatkuvasti voinut korottaa.

Jostain pitäisi löytää edullisempi kokoustila, johon kahdesti kuussa kokoontuva noin 25 hengen aktiiviporukka sopisi. Ja mieluummin vähän lähempää keskustaa; valtaosa jäsenistä oli ikäihmisiä, eikä kaupungin laidalle ollut kaikkien helppo tulla. Videotykkikin olisi kiva, sillä filatelistit olivat jo aikoja sitten siirtyneet nettihuutokauppojen ja muun netistä löytyvän tietouden maailmaan. Ilman nettiyhteyttä ja videotykkiä kokous meni vähän turhankin kotikutoiseksi tarinoinniksi. Mutta mistä ihmeestä Rauman keskustasta löytyisi edullista kokoustilaa?

Toisaalla, aivan samaan aikaan, oli ongelmia myös taiteilijalla. Ulkomailla vietetty välivuosi oli tuottanut todellisen luomisen hyökyaallon, ja akvarellitöitä oli siunaantunut kymmenittäin. Aviomiehenkin mielestä ihan kohtuullisia. Noitahan voisi joku ostaakin, hän kerran huomautti. No, mikäpä ei. Vaan miten ihmeessä niitä saisi näkyville? Gallerioissa olivat viikkohinnat päätähuimaavat, eikä niihin sitä paitsi noin vain kadulta edes päästy. Olisi pitänyt olla suurin piirtein matrikkelitaiteilija. Mitäs jos ne nauravat minut pihalle sieltä, mietti taiteilija. Turha yrittääkään.

Ja silti… Maalauksia oli paljon, ja kyllä ne oikeasti olivat hyviäkin. Jonkun pitäisi vain nähdä ne. Pitäisi olla näyttely, niin sitten ihmiset kiinnostuisivat ja portit isompiin ympyröihin avautuisivat samalla. Mutta mistä ihmeestä Raumalla saa halpaa näyttelytilaa? Semmoista tilaa, jossa vielä kävisikin joku? Ihan semmoista tavallista suurta yleisöä. Toivotonta, taiteilija huokasi, eikä pariin päivään saanut luotua mitään.

Mutta hyvin ei mennyt tutkijallakaan. Akatemian rahoitus uudelle tutkimukselle oli ollut riemun aihe, mutta parin viikon kuluttua onni alkoi muuttua ahdistukseksi. Tutkija oli perheellinen mies. Lapset olivat lapsia. Lapset leikkivät, kuten lapsilla on tapana. Koululainen toi kavereita kotiin. Pikkuisen kolmion työhuoneen ovi oli kuin pahvia: tyhjää ruutua tuijottavan tutkijan päässä meteli kasvoi ja kaikui. Ruutu pysyi tyhjänä. Niin menivät päivät.

Illalla oli hiljaista, mitä nyt vaimo kolisutti mielenosoituksellisesti tiskipöydän lautasia ennenkuin meni yksin nukkumaan. Työhuoneen ovenraosta hohkasi kelmeää valoa pimeään asuntoon, ja työhuoneessa hiljaisuuskin ahdisti tyhjää ruutua tuijottavaa tutkijaa. Näin menivät yöt. Näin menivät hermot.

Jostain pitäisi löytää rauhallinen tila tehdä tutkimusta päivisin. Joku paikka, jonne voisi järjestää materiaalin, joku paikka, missä voisi keskittyä rauhassa, ja palata sitten virkeänä kotiin iltapäivällä ja elää niin kuin muutkin ihmiset. Mutta mistä ihmeestä Raumalla voisi löytää jonkun oman huoneen? Yksiön vuokraamiseen ei todellakaan olisi rahaa.

Loppujen lopuksi kaikille kävi hyvin. Aivan sattumalta he nimittäin avasivat Rauman kaupunginkirjaston nettisivut mielenkiintoisesta kohdasta. Filatelistikerhon puheenjohtaja huomasi, että pääkirjastosta voi varata vaikka koko vuodeksi 40 hengen kokoustilan tietokoneella, langattomalla verkolla ja videotykillä varustettuna. Hinta oli alle puolet entisen kokouspaikan hinnasta. Sijaintikin oli paljon entistä parempi. Niinpä kokouspaikaksi muutettiin kirjasto, ja rahanmeno saatiin aisoihin.

Taiteilija puolestaan huomasi, että kirjastossa voi pitää näyttelyn tavattoman edullisesti. Parilla kympillä viikossa saattoi töitään tuoda esille, ja vaikka tauluihin ei hintoja saanutkaan laittaa näkyville, otti moni näyttelyn nähnyt yhteyttä taiteilijaan, ja satanen poikineen vaihtoi omistajaa. Taiteilijan työt huomattiin galleriassakin, ja häntä pyydettiin järjestämään yksityisnäyttely. Eikä kulunut kauaakaan, kun hän oli taiteilijayhdistysaktiivi ja varsin arvostettu akvarellimaalaaja.

Tutkijan onneksi koituivat pääkirjaston yläkerran tutkijanhuoneet. Näistä hän varasi apurahallaan yhden kokonaiseksi vuodeksi omaan käyttöönsä, toi huoneeseen kaiken tutkimusmateriaalin ja vietti joka arkipäivä kammiossaan 4-5 tuntia tehden sitä, mitä mieluiten teki. Iltapäivällä hän palasi kotiin vaimonsa ja lasten luokse ja oli kuin toinen mies. Ahdistus katosi, ja tutkimus lähti suorastaan lentoon. Ja niin kävi, että vuoden kuluttua raportti oli valmis, ja kirjan kanssa lähes päivälleen samaan aikaan syntyi perheeseen neljäs lapsi. Tohtorinpromootio kesällä olikin sitten jo läpihuutojuttu.

Sen pituinen se.